Kuka pelkää pimeää?

Sain eilen illansuussa inspiksen lähteä vielä kävelylle. Nappasin mukaani kameran, asetin kuulokkeet korvilleni ja suuntasin kohti rantaa. Saavuin rannalle juuri oikeaan aikaan ja eteeni levittäytyi upea, auringonlaskun värjäämä, maisema. Nappasin muutaman kuvan ja lähdin kotimatkalle.

Ennen kuin kerkisin kotiin asti, oli pimeys humpsahtanut ympärilleni. Meidän alueella ei ole katuvaloja muualla kuin pääkatujen varsilla, joten silloin kun on pimeää on todellakin pimeää. Mietin hetken, siirtyisinkö kävelemään yhden korttelin päässä sijaitsevalle isommalle kadulle, mutta matkaa oli enää muutaman korttelin verran ja minua laiskotti. Päätin jatkaa loppuun asti pimeällä, mutta vielä eläväisellä, kotikadullani.

Tuutikki ehdotti jokin aika sitten, että kirjoittaisin siitä, pelottaako minua lenkkeillä yksin. Kirjoittelin aiheesta viime talvena tässä postauksessa, jonka allekirjoitan edelleenkin täysin. Tänään oivalsin, etten pelkää yksinäistä lenkkeilyä, mutta pimeää taidan pelätä - ainakin pikkuisen. Valoisaan aikaan koen oloni turvallisemmaksi, vaikka todellisuudessa tilanne tai paikka ei olisikaan yhtään sen turvallisempi kuin pimeällä. Ja jostain syystä pimeys pelottaa minua iltaisin enemmän kuin aamuisin. Täysin järjenvastaisesti tietenkin.

Loppujen lopuksi taidan olla paremmassa turvassa pimeällä kuin valoisassa, sillä pimeällä kaikki aistini ovat valppaina ja säikyn omaa varjoanikin. Tuskin illan ja aamun pimeydelläkään on oikeasti eroa missään muualla kuin korvieni välissä. Osa kaheleista on varmasti ilta- osa aamuvirkkuja.

Nyt tähän pimeyteen on kuitenkin taas pakko tottua, sillä illat ovat jo todella lyhyitä ja lyhenevät entisestään, kun talviaika alkaa. Vaihtoehtoja on siis tasan kaksi: Lähden ulos ja uhkaan mörköjä tai pysyttelen kotona joka ilta. Kotiin jäämisestä ei seuraa mitään muuta kuin mökkihöperyyttä, joten valitsen vaihtoeto A:n ja lähden mörköjahtiin. Höperöksi muuttuminen on meinaan illan pimeyttäkin pelottavampi ajatus.