Itsensä ylittänyt viilipytty ja muita elämän kummallisuuksia

Hain marraskuun alussa unelmieni työpaikkaa. En yllättynyt, kun haastattelukutsua ei kuulunut, sillä työ kiikkui jossain realististen unelmien ylähyllyllä. Tiedättekö, sillä hyllyllä, johon yltää juuri ja juuri varpaiden kärjillä seisoen - ähisten ja puhisten. Hyllyllä, jonka takakulmaan nähdäkseen tarvitsee nosto- ja tsemppausapua.

Viime viikolla tapahtui kuitenkin kummia: Minut kutsuttiin haastatteluun. Tanssin puhelun päätteeksi pienen voitontanssin, sillä jo pelkkä haastattelukutsu on osoitus siitä, että unelmat on tarkoitettu kurkoteltaviksi. Jonkun mielestä paperilla ollut Veera oli sittenkin mahdollisuuden arvoinen. Ei ehkä vahvin kandidaatti, mutta edes jonkinlainen musta hevonen.

Valmistauduin tänään olleeseen haastatteluun huolella ja puin tällä kertaa päälleni jotain muuta kuin pyjaman (Pyjama päällä haastatteluun). Yleensä hermoilen päivä tolkulla ja menetän jopa yöuneni jännittävien asioiden edessä, mutta tällä kertaa päässäni naksahti ja minusta tuli viilipytty. Nukuin kuin tukki, söin hyvän aamupalan, en hötkyillyt, ei tullut kiire, vaan lähdin juuri oikeaan aikaan. Minun oli hyvä olla - pää (ei nenä) pystyssä.

Haastattelu oli tiukka, haastava ja miellyttävä. Kolme haastattelijaa ja paljon nopeatempoisia kysymyksiä. Haastattelu muistutti enemmänkin yliopiston suullista tenttiä kuin mitään aiemmin kokemaani työhaastattelua. Joidenkin vastausten jälkeen näin hymyjä ja nyökkäilyjä, toisten kohdalla muistin jälkikäteen miljoona unohtunutta asiaa. Päiväkodin johtajana työskennellessäni olin itse haastattelijan roolissa, mutta edellisestä omasta, kasvotusten tapahtuneesta haastattelusta on jo vierähtänyt hetki.

En usko, että sain hakemani paikan, mutta siltikin on voittajafiilis. Pääsin jo pitkälle ja opin paljon uutta. Seuraavalla kerralla osaan taas jäsennellä ajatukseni hitusen paremmin ja muistan ne kaikki tänään unohtuneet asiat. Ehkä vielä ei ole unelmatyöni aika, mutta ainakin tiedän, että kaikki on mahdollista.

Ja sitten osioon 'muita elämän kummallisuuksia': Sain tänään postitse kirjeen DMV:ltä. Kirjekuoren sisältä löytyi ajokortti, joka on voimassa 9.1.2018 asti. Ei hajuakaan, miksi minulle yhtäkkiä päätettiin myöntää normaali neljän vuoden ajokortti, mutta en valita enkä soita kyselypuheluita (Kaikki vanhenee). Elämä on taas pikkiriikkisen helpompaa ja huolettomampaa. Ehkä seuraavaksi postilaatikosta löytyy se kymmenen vuoden green card...

Kisun jokailtainen taistelu tuulimyllyjä vastaan...