Phill rakastaa kokkaamista, minä en. Jos Phill valmistaa meille ihanaa ruokaa, on minusta selvää, että minä hoidan tiskaamisen ja autan keittiön siivoamisessa. Perus viikkosiivous hoituu minulta nopeasti ja pyykitkin saan pestyä ihan ilman apua muiden hommien tai tv:n katsomisen ohessa. Phill puolestaan hoitaa kaikki korjaushommat, nurtsin leikkuun ja tekniset ongelmat. Aika perinteisellä työnjaolla siis mennään. En näe mitään syytä taistella toimivaa systeemiä vastaan ihan vaan (olemattoman) periaatteen vuoksi.
Suuri salaisuus tyytyväisyytemme takana on pieni sana "kiitos". Yritämme muistaa kiittää toisiamme ihan niistä arkisistakin asioista. Yhdellä sanalla on valtavan suuri merkitys; minun panokseni ei ole toiselle itsestäänselvyys tai näkymätöntä. Kunnia "kiitos"-sanan viljelystä menee täysin Phillille. Kiinnitin siihen huomiota jo suhteen alkuvaiheessa ja aloin itsekin toimia samalla tavoin. Nyt se on luonnollinen, mutta tiedostettu toimintatapa, josta en aio koskaan luopua.
Perinteinen työnjako ei ole kuitenkaan aina mahdollista, sillä emme voi aina jakaa arkea normaalin pariskunnan tavoin. Olenkin alkanut taas viime aikoina totutella ajatukseen ja ihan käytäntöönkin itsenäisestä yhden ihmisen arjesta. Phill on ollut viime viikkoina paljon poissa kotoa ja kotona ollessaankin tehnyt pitkiä työpäiviä. Kaikki kotihommat ja monet muuttoon liittyvät valmistelut ovat siis jääneet minulle. Ja täytyy myöntää, että se tuntuu oikeastaan aika hyvältä! Olin jo melkein unohtanut, kuinka itsenäinen minä olenkaan.
Osaan minäkin leikata nurtsin, hoitaa muutto- ja paperiasioita ja joistain pienistä korjaustöistäkin selviän. En edelleenkään tykkää asioida Home depot:ssa (remonttireiskojen kauppa) tai viedä autoa korjaamolle, mutta teen sen silti ja saan yleensä extra-hyvää palvelua ja itselleni selviytyjäfiiliksen. Kokkaamaankin olen taas alkanut! Osaan tehdä ihan hyvää perusruokaa. Heh, vanhasta opiskelijan tottumuksesta halpaa perusruokaa. Ja sama toimii myös toisinpäin: Phill osaa silittää ihan itse univormunsa (paljon paremmin kuin minä), ommella niihin kaikki tarvittavat merkit ja napit, pestä pyykkinsä, kiillottaa kenkänsä, siivota ja jopa pedata sängyn boot camp:n oppien mukaisesti.
Kaikkein eniten inhoan hoitaa "vaikeasti hoidettavia asioita" ja vaatia. Kaikki tietävät varmasti miltä tuntuu roikkua puhelimessa tuntitolkulla, jättää viestejä, joihin ei koskaan vastata ja lopulta kuulla, että "minä en hoida tätä asiaa, soita tälle henkilölle." ja sitten sama rinki alkaa uudelleen alusta. Yleensä jätän nämä asiat Phillille, kun hän muka osaa hoitaa ne paremmin. Nyt kun on vain otettava härkää sarvista (meinasin kirjoittaa lehmää, mutta kai se härkä on), olen taas löytänyt sisältäni sen pienen eläimen raivon ja sisukkuuden, jolla asiat saadaan hoidettua. Hitsi että tuntuu hyvältä, kun kahden päivän ja viiden puhelun jälkeen saat vihdoin sen Portsmouth Public Works:in miehen hakemaan vanhan patjasi kaatopaikalle. Siis sen patjan, joka heidän piti hakea silloin kaksi päivää sitten ja joka ei muka ollut sovitussa paikassa ja jota ei nyt voi hakea ennen ensi kuun huonekalujen noutopäivää. Hah! Kirsikkana kakun päällä kaikuvat samaisen työntekijän sanat: "Onneksi soitit uudelleen ja osasit vaatia."
Niinä heikkoina hetkinä, kun minä stressaan todellisista tai olemattomista asioista, Phill aina kaappaa minut kainaloon ja sanoo:" Don't worry babe, I'll take care of you." Ja se on kaikki mitä tarvitsen. En minä oikeasti tarvitse ketään huolehtimaan minusta. Tarvitsen vain sen tunteen ja varmuuden, että joku on valmis huolehtimaan minusta. Kyllä minä pärjään!
Tosin, yksi asia minua mietityttää: Kuka avaa minulle jumissa olevat mantelivoipurkit (almond butter), kun Phill on pidempään poissa? Niihin ei jostain syystä tehoa edes vanha kunnon veitsiniksi. Noh, täytyy vain toivoa, että naapurissa asustaa kivoja ja vahvat näppivoimat omaavia ihmisiä. Olisihan se ainakin hyvä tapa tutustua naapuriin, jos kolkuttelisi ovella itku kurkussa ja purkki kädessä...
Perinteinen työnjako ei ole kuitenkaan aina mahdollista, sillä emme voi aina jakaa arkea normaalin pariskunnan tavoin. Olenkin alkanut taas viime aikoina totutella ajatukseen ja ihan käytäntöönkin itsenäisestä yhden ihmisen arjesta. Phill on ollut viime viikkoina paljon poissa kotoa ja kotona ollessaankin tehnyt pitkiä työpäiviä. Kaikki kotihommat ja monet muuttoon liittyvät valmistelut ovat siis jääneet minulle. Ja täytyy myöntää, että se tuntuu oikeastaan aika hyvältä! Olin jo melkein unohtanut, kuinka itsenäinen minä olenkaan.
Osaan minäkin leikata nurtsin, hoitaa muutto- ja paperiasioita ja joistain pienistä korjaustöistäkin selviän. En edelleenkään tykkää asioida Home depot:ssa (remonttireiskojen kauppa) tai viedä autoa korjaamolle, mutta teen sen silti ja saan yleensä extra-hyvää palvelua ja itselleni selviytyjäfiiliksen. Kokkaamaankin olen taas alkanut! Osaan tehdä ihan hyvää perusruokaa. Heh, vanhasta opiskelijan tottumuksesta halpaa perusruokaa. Ja sama toimii myös toisinpäin: Phill osaa silittää ihan itse univormunsa (paljon paremmin kuin minä), ommella niihin kaikki tarvittavat merkit ja napit, pestä pyykkinsä, kiillottaa kenkänsä, siivota ja jopa pedata sängyn boot camp:n oppien mukaisesti.
Kaikkein eniten inhoan hoitaa "vaikeasti hoidettavia asioita" ja vaatia. Kaikki tietävät varmasti miltä tuntuu roikkua puhelimessa tuntitolkulla, jättää viestejä, joihin ei koskaan vastata ja lopulta kuulla, että "minä en hoida tätä asiaa, soita tälle henkilölle." ja sitten sama rinki alkaa uudelleen alusta. Yleensä jätän nämä asiat Phillille, kun hän muka osaa hoitaa ne paremmin. Nyt kun on vain otettava härkää sarvista (meinasin kirjoittaa lehmää, mutta kai se härkä on), olen taas löytänyt sisältäni sen pienen eläimen raivon ja sisukkuuden, jolla asiat saadaan hoidettua. Hitsi että tuntuu hyvältä, kun kahden päivän ja viiden puhelun jälkeen saat vihdoin sen Portsmouth Public Works:in miehen hakemaan vanhan patjasi kaatopaikalle. Siis sen patjan, joka heidän piti hakea silloin kaksi päivää sitten ja joka ei muka ollut sovitussa paikassa ja jota ei nyt voi hakea ennen ensi kuun huonekalujen noutopäivää. Hah! Kirsikkana kakun päällä kaikuvat samaisen työntekijän sanat: "Onneksi soitit uudelleen ja osasit vaatia."
Niinä heikkoina hetkinä, kun minä stressaan todellisista tai olemattomista asioista, Phill aina kaappaa minut kainaloon ja sanoo:" Don't worry babe, I'll take care of you." Ja se on kaikki mitä tarvitsen. En minä oikeasti tarvitse ketään huolehtimaan minusta. Tarvitsen vain sen tunteen ja varmuuden, että joku on valmis huolehtimaan minusta. Kyllä minä pärjään!
Tosin, yksi asia minua mietityttää: Kuka avaa minulle jumissa olevat mantelivoipurkit (almond butter), kun Phill on pidempään poissa? Niihin ei jostain syystä tehoa edes vanha kunnon veitsiniksi. Noh, täytyy vain toivoa, että naapurissa asustaa kivoja ja vahvat näppivoimat omaavia ihmisiä. Olisihan se ainakin hyvä tapa tutustua naapuriin, jos kolkuttelisi ovella itku kurkussa ja purkki kädessä...
New Hampshire:ssa ollaan näin kohteliaita
Kisu auttaa keittiössä...
...ja asennuspuuhissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti