Muutosvastarintaa

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää pääsevänsä viikon päästä kampaajalle. Yhtäkkiä ei malttaisi odottaa enää yhtään, olisi päästävä NYT HETI. Sitten koittaa kauan odotettu kampaajapäivä ja hiukset käyttäytyvät ja asettautuvat kuin unelma. Alkaa epäilyttää, onko kampaajalle meno sittenkään tarpeen tai edes fiksua. Perjantai-iltapäivänä tuo epäilys iski minuun. Nyt en tosin puhu hiuksista vaan muutosta.

Olen odottanut muuttoamme kuin kuuta nousevaa viimeiset pari viikkoa. Vaikka Portsmouth onkin minulle rakas, olen ollut enemmän kuin valmis lähtemään ja aloittamaan uuden Kalifornia-nimisen luvun elämässäni. Elokuu mateli eteenpäin ja ajatukseni olivat aivan liian usein San Diegossa ja kaikessa siellä odottavassa. Elin koko kuun jonkinlaisessa välitilassa - siellä ja täällä ja lopulta en oikein missään.

Nyt kun tavaroiden pakkauspäivään on aikaa viikko, alkaa muutto tuntua todelliselta. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla nyt aivan täpinöissäni. Innostuksen rinnalle on kuitenkin hiipinyt kuin huomaamatta epävarmuus ja tekisi mieli lyödä jarrut pohjaan. Voitaisiinko kuitenkin jäädä tänne täydelliseen kaupunkiin, missä kaikki on hyvin, kaikki on tuttua ja jokaiseen kadunkulmaan liittyy ihania muistoja? Mitäs jos San Diegossa ei olekaan kivaa?

Vahvimmillaan tuo tunne oli perjentai-iltapäivä. Istuskelin kauniissa ja rauhallisessa Prescott Parkissa, join kookoskahviani ja katselin ihmisiä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ei ollut kylmä eikä kuuma, lokit kirkuivat, veneet puksuttivat ja minun oli täydellisen hyvä olla. Ennen puistoretkeäni kävin salilla, jossa työntekijät tervehtivät minua nimeltä, vaihdoin naapurin kanssa kuulumiset ja avasin oven postimiehelle, joka kävi varta vasten kertomassa, että FedEx oli jättänyt etuovellemme paketin. Postimies tiesi, että emme koskaan käytä etuovea ja häntä huoletti, että emme ehkä huomaisi paketin saapumista. Ihana Portsmouth ja ihanat Portsmouthin asukkaat. Miksi minulla on ollut niin kiire pois?

Kotiin palatessani minua odotti keskellä keittiön lattiaa möllöttävät pesukone ja kuivuri. Makuuhuoneen nurkasta silmiini osui laatikkopino, joka odottaa siellä jo reippaita kantajia. Keskeneräisyys ja kärsimätön odotus palasivat salaman lailla mieleeni. Minun piti oikein pinnistellä muistaakseni sen ihanan raukean onnentunteen, jossa olin kellunut vielä hetki sitten. Voitaisiinko kuitenkin jo lähteä?

Elämän ihana vuoristorata. Yhdessä hetkessä olen niin äärettömän onnellinen, seuraavassa odotan jo kärsimättömästi jotain vielä parempaa. Mutta onneksi tunteiden lisäksi löytyy myös järkeä, joka käskee pysähtymään ja nauttimaan. Huominen tulee odottamattakin. Joskun vielä opin sen...

Meidän kulmakahvilasta saa maailman parhaat latte:t. Jos hyvä tuuri käy, koristeeksi saa oman kuvan.

Täydellinen hetki