Opettajan mietteitä

Viimeaikoina on tullut kirjoitettua harvinaisen paljon työjutuista. Selitykseksi voisin tarjota sitä, että töitten parissa menee viikottain aika paljon aikaa, mutta josko nyt kuitenkin lähestyttäisiin asiaa hieman positiivisemmasta näkökulmasta ja todettaisiin, että  minulla on juuri nyt on ihan mielettömän hyvä fiilis töitten suhteen.

Uusi lukukausi uuden ryhmän ja työparin kanssa on lähtenyt vauhdikkaasti ja iloisesti käyntiin. Opetan nyt neli- viisivuotiaiden sijaan ihan pieniä, mikä on melkoinen muutos viime vuosien preschool painotteiseen työsarkaani. En ollut asiasta aluksi kovinkaan innoissani, mutta nyt on jo pakko myöntää, että pienten kanssa on oikeastaan ihan kivaa. Ongelmat ovat ihanan pieniä ja päivittäin tapahtuva ja konkreettisesti huomattava oppiminen aivan valtavan suurta.

Päivätyöni lisäksi opetan community collegella nyt lauantaituntini lisäksi myös tiistai-iltaisin Effective Parenting -kurssia. Tiistaituntini oppilaat ovat vain ja ainoastaan aikuisia, joten kaikkien opettamieni ryhmien ikähaitari on hyvin laaja ja taustat monimuotoisia.

Tässä pieniä tunnelmapaloja, pysäyttäviä hetkiä ja onnistumisia parin viime viikon varrelta:

Hieman alle kaksivuotias lapsi kohottaa puupalikan ilmaan ja luulen hänen huitaisevan sillä vieressä seisovaa kaveria. Palikka pysähtyy kuitenkin juuri ennen kaverin päätä ja lapsi silittää hellästi kaverin kättä minua tuijottaen. Silmät kysyvät: Menikö tämä nyt oikein?

Nelivuotias tyttö, viime vuoden oppilaani, huomaa minut pihan toiselta puolelta ja juoksee täyttä vauhtia syliin. Halaan tyttöä ja kerron, että minulla on ollut ikävä häntä ja hänen halauksiaan. Kun teen lähtöä, tyttö pyytää odottamaan vielä hetken ja juoksee hakemaan kaverinsa paikalle. Do you wanna get a Veera hug, too? Pian ympärilläni on kahdeksan (enemmän tai vähemmän tuttua) lasta halaamassa. 

Pieni, alle kaksi vuotias, on surullinen kun äiti on lähdössä. Kun äiti ojentaa lapsen minulle, painautuu pieni tiiviisti syliini, mutta itku jää tulematta. Käymme ikkunassa heiluttamassa, juttelemme tulevasta päivästä, sylittelemme vielä hetken ja sitten lapsi onkin valmis leikkimään. Pian hän jo nauraa kavereiden kanssa jutuille, joita kukaan muu ei voi ymmärtää.

Pieni poika syö lounasta, ihan itse tietenkin. Poika on viihtynyt pöydässä jo lähemmäs tunnin. Kun yritän ehdottaa, että olemme varmasti jo all done, katsoo poika minua kulmat kurtussa, mutta silmät hymyillen ja ilmoittaa viittomalla, että  hän syö vielä.

Aikuinen oppilaani kertoo tulleensa kurssilleni, koska haluaa olla lapselleen isä, ei kaveri. I need to be a better role model, you know. But I dunno how. I never had one.

Toinen aikuinen oppiilaani kertoo olevansa Ukrainasta. Hän toivoo oppivansa kurssilla lisää lasten kehityksestä, jotta voisi ehkä jonain päivänä avata oman päiväkodin kotimaassaan.

 Opettajan työ on välillä rankkaa, mutta myöskin todella palkitsevaa. Muutos lähtee yksilöistä ja juuri nyt koen oikeasti vaikuttavani aika monen ison ja pienen elämään ja tulevaisuuteen, joko suoraan tai välillisesti.