Tervehtynyt tohelo

Reilut kaksi viikkoa sitten Possu satutti itsensä jollain mystisellä tavalla. Meille ei koskaan selvinnyt, missä onnettomuus tapahtui, mutta epäilimme  possun joko hypänneen tai pudonneen lattialla pystyssä lojuneen kehyslasin päälle.

Onnettomuuden jälkeen Possu sai jalkaansa tikit ja kipsin tapaisen sidoksen. Jalan nuoleminen estettiin kaikkien eläinten inhokilla: lampunvarjostinta muistuttavalla kauluksella.

Sidoksen oli tarkoitus olla jalassa viisi päivää ja se piti tietenkin pitää mahdollisimman puhtaana ja täysin kuivana. Kolmantena päivänä kävi kuitenkin niin, että Possu-ressun vatsa sekosi antibioteista ja kauluksen kömpelöittämä kissa astui koko pienen kissan innolla löysään ulosteläjään. Kaikeksi onneksi tämä tapahtui aamulla, kun olimme vielä kotona, eikä katastrofi levinnyt kylpyhuonetta pidemmälle. Phill kiikutti puhdistetun, mutta märän Possun lääkäriin, joka totesi, että jalan parantuminen näytti olevan hyvässä vauhdissa eikä uutta sidosta tarvitsisi enää laittaa tikkien suojaksi. Käynnille  tuli hintaa pyöreät nolla taalaa. Samaan syssyyn lääkäri kehotti tuomaan Possun tarkistettavaksi jo aiottua aiemmin, sillä jos jalan paraneminen jatkuisi samaa tahtia, voitaisiin tikit poistaa jo ennen kahden viikon merkkipaalua.

Näin tehtiin ja tikit poistettiin viikko sitten tiistaina. Samana iltana uusi onnettomuus oli kuitenkin jo lähellä, kun Possu liukastui keittiön tasolla seikkaillessaan ja putosi suoraan takapuoli edellä vesikulhoonsa. Tästä selvittiin kuitenkin pelkällä säikähdyksellä ja läpimärällä kissalla. 

Tikkien mukana poistui myös kaulus eikä Possua ole pidätellyt sen jälkeen mikään. Reilun viikon mittaisia energiapatoumia on purettu volteilla, sprinteillä ja yhä korkeammilla loikilla. Ihan pari kertaa olen saattanut jopa ikävöidä kauluksen mukanaan tuomaa rauhallisuutta. Kisun ilmeistä päätelleen en ole yksin salaisten huokailujeni kanssa. Tällä punaisella salamalla riittää nyt vauhtia vaikka pienen kylän tarpeisiin. Uusi lempparipaikkakin löytyi eilen:

Possulla on siis kaikki (toistaiseksi) hyvin. Nyt vain toivotaan, että noista kirjoista tarttuu edes hitusen järkeä päähän. Toivossa on hyvä elää...

Persoonallisuuseroja

Kisu on elämäni ensimmäinen kissa. Ennen Kisua en tiennyt kissoista juuri muuta kuin, että pidän niistä ja voisin itsekin olla sellainen. Kisu tuli meille ihan rääpäleenä ja opetti minulle kaiken, mitä tiedän kissoista. Kolme vuotta myöhemmin perheeseemme muutti Possu, joka on opettanut minulle sen, että Kisu ei ole yhtä kuin kissat. On olemassa universaaleja kissamaisuuksia, persoonallisia kissamaisuuksia sekä luonteenpiirteitä, joilla ei ole mitään tekemistä kissamaisuuden kanssa.

Rakkauden osoittaminen: Kisu puskee päällä ja polkee (kneads), Possu hieroo nenällä ja tunkee tassun suuhusi.

Ruokatavat: Kisu rakastaa penturuokaa ja Possu aikuisten ruokaa. Kisu ei välitä ihmisten ruuasta (paitsi laughing cow -juustosta),  Possulta ei ole turvassa mikään. Haastavinta on aamupalan syöminen, sillä Possu haluaa sekä kahvisi että jogurttisi.

Nukkuminen: Kumpikin nukkuu mielellään sukkalaatikossa, vaatekaapissa, pehmustetuilla tuoleilla tai sohvalla. Yöllä sängyssä on usein kaksi kissaa. Kisu jalkojen päällä ja Possu kaulalla.

Vieraat: Kisu murisee ventovieraille kuin vahtikoira, Possu juoksee piiloon. Tuttuja Kisu tulee tervehtimään heti, Possu tarkkailee sivummalla, kunnes toteaa vaarattomiksi ja rakastuu. Jokainen uusi ihminen on potentiaalinen paras ystävä.

Oma aika: Kisu katoaa pitkiksi ajoiksi omaan rauhaansa, Possu on aina siellä missä sinäkin. Viisi minuuttia on liian pitkä aika ilman huomiota. Mau, MAu. MAU. MAU!!! Kissan paikka on sylissä - silloinkin kun yrität kokata, kirjoittaa tai istua vessanpytyllä.

Melkein sulassa sovussa

Vesi: Kisu inhoaa vettä. Possua ei voisi vähempää kiinnostaa. Possu yrittää myös hukuttaa lelunsa ja tykkää leikkiä märillä hiirillä.

Siisteys: Kisu ei peitä jätöksiään, mutta on todella tarkka turkkinsa puhtaudesta ja siitä, ettei tassujen mukana kulkeudu likaa ja roskia. Possu peittää jätöksensä tunnollisesti ja roiskii samalla hiekat ympäri lattiaa. Possu on vasta hiljattain oppinut pitämään turkistaan parempaa huolta. Kisu rakastaa turkin harjausta, Possu luulee sitä leikiksi, jossa harja pitää tappaa.

Ah, niin tyytyväisen näköinen Kisu...

Asennot: Kisua ei voi asettaa minnekään, missä hän ei halua olla. Esim. syliin tuleminen on aina Kisun oma valinta ja sylin on parasta pysyä liikkumattomana. Possun paikkaa ja asentoa voi vaihdella mielin määrin hänen siitä häiriintymättä.

Nimi: Kisun häntä liikkuu aina, joka kerta, kun hän kuulee nimensä. Luoksesi hän tulee jos haluaa. Jos on pienikin mahdollisuus, että nimen lausumiseen liittyy herkkuja tai ruokaa, on Kisu luonasi ennen kuin arvaatkaan. Possu tuijottaa ja liikuttaa korviaan, useimmiten syöksyy luoksesi ja alkaa maukumaan. Minullakin oli ikävä...

Possu joutui puhutteluun yöllisen mekastuksen jälkeen...

Ääntely: Kisulla on valtava määrä erilaisia ääntelyitä. Possun kommunikoinnista valtaosa on äänekästä makumista ja vielä äänekkäämpää kehräämistä.

Liikkuminen: Vaikka Kisulle onkin kertynyt pieni kotikissan maha, on Kisu liikkeissään äärettömän sulava, ketterä ja hiljainen. Possulla on aina tuhat lasissa ja jarrut hukassa. Lopputuloksena Possu rysähtelee pää edellä seinään, tippuu sohvalta ja loikkii neljällä tassulla kuin aropupu.

Leikkiminen: Possu leikkii aina ja kaikella. Kisu vain öiseen aikaan kaikella, mistä lähtee kova ääni.

Eilinen illallinen

Siinäpä näitä eroja tällä hetkellä. Erilaisiahan nuo ovat, mutta kumpainenkin aivan ihana ja rakas. Jännä nähdä, miltä lista näyttää parin vuoden päästä.

Possu ressu

Pikku Possu ei ole enää niin kovin pikkuinen. Painoa on tullut parissa kuukaudessa lisää huimat 4 lbs ja ikääkin Possulla on nyt jo 4-5 kuukautta. Tämän kunniaksi viemme Possun eläinlääkäriin hakemaan vesikauhurokotteen.

Eläinlääkäri totesi possun olevan komea ja terve kissa, mutta ehdotti kuitenkin matotestiä, sillä erilaiset parasiitit ovat aika yleisiä eläinsuojasta tulleiden kissojen keskuudessa. Näyte otettiin ja seuraavana päivänä saimme kuulla, että näyte oli positiivinen ja Possu tarvitsisi pikaisesti lääkekuurin.

Possulta löytynyt mato oli tietenkin myös tarttuvaa laatua, joten myös Kisu piti testata ja meidän ihmisten oli oltava tavallistakin tarkempia käsienpesun kanssa. Kaikeksi onneksi Kisun näyte oli negatiivinen eikä meilläkään ole ollut minkäänlaisia oireita.  Ainoaksi tehtäväksi jäi siis Possun lääkitseminen.

Possu sai kolmen päivän kuurin nestemäistä lääkettä, joka annettiin suoraan ruiskulla suuhun. Koska Kisu ei ole sairastanut koskaan, ei minulla ole minkäänlaista kokemusta eläinten lääkitsemisestä. Onneksi on YouTube! Katsoin kaksi videota, joissa eläinlääkäri näyttää, miten homma hoituu sujuvasti. Näyttihän se helpolta, mutta fiksuna likkana osasin jo epäillä, että tuskinpa se niin helppoa olisi käytännössä. Vielä vaikeampaa hommasta teki se, että videoiden niksit ja neuvot olivat täydellisen vastakohtaiset. Ensimmäisessä videossa kehotettiin ruiskuttamaan nestettä suuhun hitaasti, jotta kissa ressukka ei tukehtuisi tai oksentaisi. Toisessa videossa lääkäri esitteli kissan päästä löytyvät taikaluut, joista pää kääntyy taaksepäin helposti samalla kuin suu aukeaa automaattisesti. Sitten ei muuta kuin lääke suuhun kertarysäyksellä.

Kumpaako sitten uskoin? No en kumpaakaan, vaan hoidin homman freestylellä. Possu on onneksi ehkä maailman helpoin kissa, sillä hänet voi asettaa syliin ihan mihin tahansa asentoon eikä Possu hievahda siitä mihinkään. Possu nukkuu mitä kummallisemmissa asennoissa ja kehrää samantien, kun joku koskettaa häntä. Ei siis muuta kuin Possu kainaloon, ruisku sivusta suuhun ja lääke sisään vähän kerrallaan. Possu ei selkeästikään pitänyt lääkkeen mausta, mutta ei pyrkinyt sylistä pois eikä piileskellyt pöydän alla, niin kuin Kisu olisi taatusti tehnyt. Onneksi Kisu ei ollut saanut tartuntaa, sillä Kisulla on sekä kokoa että omaa tahtoa paljon enemmän kuin Possulla. 

Nyt lääkekuuri on ohi ja Possun pitäisi olla entistäkin terveempi. Hyvä muistutus kuitenkin taas siitä, kuinka tärkeitä säännölliset eläinlääkärireissut ovat. Tämä mato saatiin napattua ajoissa, eikä siitä ollut Possulle mitään pysyvää haittaa. Lääkkeestäkään ei tainnut jäädä traumoja, sillä löysin Possun leikkimästä lattialla kivasti pyörivällä ruiskulla, kun hetkeksi käänsin selkäni... Meidän Possu ressu on aika veikeä tapaus.

Miksi?

• Miksi kissat tuijottavat (sinua, tyhjyyttä, toisiaan, kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta)?

• Miksi kissat eivät nuku koskaan sängyssään?

• Miksi kissat syövät mielummin kaverin ruokaa?

• Miksi kissat vaativat sinnikkäästi ruokaa mutteivat syö sitä?

• Miksi kissat juoksevat sprinttejä?

• Miksi kissat unohtavat, että häntä on osa heidän ruumistaan?

• Miksi kissat leikkivät öisin kaikella, mistä lähtee kova ääni?

• Miksi kaikki kissanlelut päätyvät jääkaapin alle?

• Miksi kissat syöksyvät jääkaappiin, kun sen ovi aukeaa?

• Miksi kissan on pakko päästä kanssasi vessaan?

• Miksi siisteydestään tarkat kissat juovat vessanpytystä?

• Miksi kissa tulee syliisi nukkumaan juuri silloin kun olet aikeissa nousta ylös?

• Miksi kissat onnistuvat aina sotkemaan tietokoneesi asetukset parilla tassunpainalluksella, mutta itse joudut painamaan ainakin kymmentä nappulaa korjataksesi tilanteen?

Miksi?!?

Ananas ja kookos

Ollaan kavereita jookos...

Kisu ja Possu ovat asuneet saman katon alla nyt viikon. Molemminpuolisesta sydänystävyydestä ei voida vielä puhua, mutta suljetut ovet ovat onneksi jo historiaa.

Pidimme Kisun ja Possun aluksi eri huoneissa, jotta Kisu saisi tottua rauhassa toisen kissan tuoksuihin talossa. Possu oli samantien kuin kotonaan ja tottunut jakamaan hoodinsa muiden kissojen kanssa, joten ovet pidettiin kiinni lähinnä Kisun mielenrauhan vuoksi. Päästimme Kisun kuitenkin välillä temmeltämään ja nuuskimaan Possun huoneeseen, samalla kun Possu pääsi tutkimaan muita huoneita. Siirsimme myös Kisun ruokakipot lähelle Possun huoneen ovea, jotta Possun tuoksu yhdistyisi positiivisiin asioihin.

Possun hinku huoneesta ulos oli kova ja oven alta näkyi vähän väliä kurottelevia pikkukissan tassuja. Kisua moinen ihmetytti ja ärsytti, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että rääpäleestä olisi pitänyt hankkiutua eroon. Torstai-iltana uskalsimme päästää kissat hetkeksi kasvokkain, mutta pidimme tapaamisen hyvin lyhyenä, sillä yli-innokas Possu mullisti koko Kisun maailman yhdessä sekunnissa. Kisu ymmärsi selkeästi, että Possu on aika harmiton, joskin teräväkyntinen vauva. Harmittaa vieläkin ettei minulla ollut kamera valmiina, kun Kisu läppäisi ensimmäisen kerran Possua ja Possu kellahti selälleen esittämään kuollutta. Fiksusti valittu taktiikka Possulta! Kisulta menivät pasmat ihan sekaisin ja se tappelu jäi siihen.

Perjantain tapaaminen oli jo huomattavasti pidempi ja uskalsimme antaa kissojen touhuta omiaan ilman, että vahtasimme vieressä herkkupussi ja suihkepullo valmiina. En ymmärrä kissoja tarpeeksi hyvin tietääkseni kuinka paljon kyse oli leikistä ja kuinka paljon rajojen selväksi tekemisestä, mutta kumpikaan kissa ei yrittänyt oikeasti satuttaa toista, vaikka läppäisyt ja selkäkyyryiset sivuhypyt kuuluivatkin illan suosituimpiin ohjelmanumeroihin. Possu on aika peloton pikkukissa ja suurimman osan ajasta Possu touhuilikin omiaan Kisun tuijottaessa ja vahtiessa. Kisu on kuitenkin tehnyt Possulle selväksi, että loppuviimein hän on se, joka määrää. Kisu antaaa Possun kivuta kissatorniin ja jopa nukkua huipulla, mutta vain ja ainoastaan silloin kun Kisu ei itse halua olla siellä. Sama pätee sohvan ja Kisun lempituolin kanssa.

Lauantai-iltana meillä oli pari kaveria kylässä ja kumpikin kissa pörräili jaloissa huomion toivossa. Ilta meni niin mallikkaasti, että annoimme kissojen viettää ensimmäisen yönsä vapaasti yhdessä. Nukahdin Kisu jalkojeni päällä löhöten ja heräsin Possun kehräykseen niskani päällä. En tiedä mitä talossa tapahtui yön aikana, mutta ei selkeästikään mitään kovin traumaattista. Tämän päivän aikana kissat ovat hakeutuneet yhä lähemmäs ja lähemmäs toisiaan ilman surempia isotteluita. Nähtiinpä aamulla jopa sellainen ihme, että Possun maukuessa (kuka tietää mitä), Kisu juoksi Possun luokse nuuhkimaan ja tsekkaamaan, onko kaikki kunnossa.

Toistaiseksi näyttää siis siltä, että kaksi kissaa mahtuu kuin mahtuukin saman katon alle. Ainoa huoleni tällä hetkellä liittyykin ruokaan. Kissat eivät tappele ruuasta, mutta syövät ristiin rastiin toistensa ruokia. Kisu on jo ihan tarpeeksi pulska tuollaisenaan eikä todellakaan tarvitsisi penturuuan extrakaloreita tai koko ajan saatavilla olevaa ruokaa. Possun kasvun ja kehityksen kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että hän saa kaikki tarvittavat hivenaineet oikeanlaisesta ruuasta. Miten te muut kahden eri-ikäisen kissan omistajat olette hoitaneet asian? Vai huolehdinko ihan tuhkaan? Kaikki vinkit olisivat tervetulleita!

P.S. Possu nimi jäi elämään ja syrjäytti Mickey:n. Oranssi rääpäle on nyt siis virallisesti Possu the Christmas Kitty.

Mickey Possu the Christmas Kitty

Instagramin seuraajat sen jo tietävätkin: Perheemme kasvoi tänään neljällä jalalla ja loputtomalla söpöydellä. Adoptoimme eläinsuojasta oranssin kissavauvan, joka valloitti sydämemme salamana ja yllättäen.

Olemme palloitelleet ajatusta toisesta kissasta jo pitkään. Suurin huolemme on ollut Kisun suhtautuminen sekä koirahaaveidemme lykkääntyminen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. New Jerseyn -reissulla tutustuimme Phillin siskon Sven -kissaan ja totesimme, että elämässämme on ehdottomasti toisen kissan kokoinen aukko. Sven yritti juoda esille unohtuneet juomat, hengaili pöydällä toinen jalka kukkaruukussa ja toinen jalka akvaariossa, metsästi yöllä varpaita ja tippui keskellä yötä suoraan kasvojeni päälle sängynpäädyn päällä temppuuillessaan. Loputon kissaenergia valloitti ja sinetöi päätöksemme: Adoptoisimme perheeseemme Christmas Kitty:n.

Oven toisella puolella Kisu...

Phill vei Kisun viime viikolla eläinlääkäriin vuositarkastukseen.Lääkäri näytti vihreää valoa toisen kissan hankkimiselle ja antoi meille myös muutaman sivun verran ohjeita ja vinkkejä siitä, kuinka homma hoidetaan kauniisti ja kaikille osapuolille mukavasti. Prosessi saattaa olla pitkä ja vaatia pienen pienin askelmin etenemistä, mutta oikein hoidettuna kaksi kissaa mahtuvat (kuulemma) vallan mainiosti saman katon alle.

Tänään oli sitten se suuri päivä, kun lähdimme San Diego Animal Services/ASPCA - kompleksiin rakastumaan jotakuinkin jokaiseen sieltä löytyvään kissaan. Valitettavasti emme voineet kuitenkaan adoptoida kaikkia kissoja, joten valitsimme näkemiemme kissojen joukosta muutaman söpöläisen, joihin pääsimme tutustumaan ilman välissä olevaa lasia. Mickey/Possu oli listallamme, vaikka emme sitä itse vielä tienneetkään. Olimme meinaan erehtyneet tunnistenumerosta ja kuvittelimme tutustuvamme aivan toiseen kissaan. Kohtalohan se siellä taas johdatteli ja kuljetti meidät tämän oranssin ihanuuden luokse. Meille oli aika pian selvää, että Mickey olisi juuri oikea kissa meille.

Valitsemani sänky...

Phill halusi tälle toisellekin kissalle suomalaisen nimen. Toivomuslistan ykkösenä oli suomenkielinen eläimen nimi, ei kuitenkaan kissa. Päädyimme lopulta Possuun. Olemme nimen suhteen kuitenkin vielä hieman kahden vaiheilla. Pidän possu-nimestä, mutta eläinsuojan antama Mickey sopii tälle kissalle kuin nakutettu. Päätämme lopullisen nimen, kunhan tutustumme kisuliin hieman paremmin.

Ai olenko söpö...?

Toistaiseksi kaikki on mennyt todella hyvin. Mickey Possu leikki ja kehräsi kaksi tuntia putkeen kunnes nukahti tyytyväisesti tuhisten syliini. Kisu ja Possu eivät ole vielä tavanneet, mutta ovat toki haistelleet toisen kissan tuoksuja oven läpi. Kisu vaikuttaa enemmän uteliaalta kuin agressiiviselta tai stressaantuneelta. Olemme antaneet kummallekin kisalle tänään valtavan paljon huomiota ja rakkautta. Kisu sai myös pari uutta lelua, jotka veivät hänen huomionsa niin tehokkaasti, että meni aika pitkä tovi ennen kuin Kisu tajusi, että talossa on toinen kissa.

Toiveet ovat korkealla, että jonain päivänä Kisusta ja Possusta tulee bestiksiä ja parhaita kämppiksiä ikinä. Sitä ennen edetään kuitenkin hissukseen, yksi askel kerrallaan ja nautitaan kotimme tuplaantuneesta söpöydestä.

Hotellielämää lemmikin kanssa

Nuorempana haaveilin työstä, jossa saisi matkustaa vaikka viikoittain. Ajatukseni uusista kaupungeista, maista ja matkalaukkuelämästä oli hyvin romanttinen ja tyylikäs. Viime vuosien kokemukseni lukuisista hotelleista, lentokentistä, vuokra-autoista ja juna-asemista ovat muokanneet kuvitelmiani hieman realistisempaan suuntaan. Rakastan edelleenkin matkustamista ja hotellielämässäkin on puolensa, mutta enää en haluaisi säännöllistä matkustamista vaativaa työtä.

Kaksi hotellielämän lemppariani ovat kuntosalit ja hotelliaamiaiset. Kuntosalien taso vaihtelee hyvin paljon hotelleittain. Olen yöpynyt hotelleissa, joiden valtavien kuntosalien ovet ovat auki hotelliasiakkaiden lisäksi paikallisille jäsenille. Nämä kuntosalit sijaitsevat yleensä ylemmissä kerroksissa ja näköalat ovat henkeäsalpaavat. Useimmiten hotellien kuntosalit ovat kuitenkin pikkiriikkisiä kopperoita, joissa kaksi ihmistä treenaa mukavasti, kolme on jo ryysis. Mutta ei se mitään, tunnelma korvaa sen mikä koosta puuttuu. Eilinen treenikaverini oli n. seitsemänkymppinen mies, joka oli pukeutunut suoriin housuihin, keltaiseen kauluspaitaan ja nahkakenkiin. Pappa potkaisi kengät jalastaan ja "hyppäsi" juoksumatolle ja sitten häntä ei pidätellytkään enää mikään.

Hotelliaamiainen, etenkin ilmainen sellainen, ei ole USA:ssa mikään itsestäänselvyys. Edellisessä Hampton Inn -ketjuun kuuluvassa hotellissamme oli tarjolla ilmainen buffet-aamiainen joka aamu klo 6-10. Vaihtoehtoja oli riittävästi ja jokaiseen makuun sopien. Jos minut haluaa tehdä aamuisin onnelliseksi, se ei vaadi juurikaan muuta kuin kahvia, terveellisen ja tukevan aamupalan ja sanomalehden. Kaikki pointsit siis Hampton Inn:lle.

Nykyinen hotellimme Navy Lodge ei saa minulta toistaiseksi kovinkaan suuria pointseja oikein missään kategoriassa. Navy Lodge-hotellissa yöpymiseen tarvitsee Military ID:n, sillä huoneiden hinnat ovat hieman kesvivertoa edullisemmat. Huone on tilava ja siisti ja meillä on jopa pieni keittiö, mutta minulle tärkeimmät asiat puuttuvat: Palvelu on vähän niin ja näin, valmiiksi tehdyn aamupalapussin minijogurtti ja mustikkamuffinssi eivät pitäneet minun aamuahnetta vatsaani täytenä tuntia pidempää eikä täällä myöskään ole kuntosalia.

Voi tosin olla, että katselen Navy Lodgea ukkospilven muotoisten silmälasien läpi siitäkin syystä, että jouduin eilen istumaan Kisun kanssa hotellin ulkopuolella ja aulassa neljä tuntia, ennen kuin pääsin kirjautumaan sisälle. Ensin minulle sanottiin, että huoneet eivät ole vielä valmiina, mutta myöhemmin minulle selvisi, että todellisuudessa heillä oli ongelmia luottokorttilaitteen kanssa (mikä ei sitten lopulta kuitenkaan estänyt kirjautumista). Kun vihdoin pääsin huoneeseeni, sain kuulla, että minun täytyy pitää Kisu matkakodissaan aina silloin kun en ole itse huoneessa. As if! Kissaraukka istui jo puoli päivää kopissaan ja käyttäytyi hämmästyttävän hyvin. Vähintä mitä voin tehdä, on antaa Kisun rymytä nyt vapaana ja nukkua pehmoisella sängyllä, mikä myöskin on sääntöjä vastaan. Olen siis varsinainen bad ass!

Hampton Inn 1-0 Navy Lodge.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun matkustamme eläimen kanssa. USA:ssa on yllättävän helppoa löytää lemmikkimyönteisiä hotelleja. Sain ystävältäni kattavan listan lemmikkiystävällisistä ketjuista, mutta kannattaa aina soittaa ja varmistaa, että kaikki yksiköt varmasti toivottavat lemmikit tervetulleiksi. Osa hotelleista vaatii rokotustodistuksen, osa ei. Joissain hotelleissa pitää myös maksaa erillinen lemmikkimaksu tai joissain tapauksissa lemmikkitakuu. Löysin myös nettisivun http://www.petswelcome.com/ jonka avulla voi etsiä lemmikkiystävällisiä hotelleja sijainnin mukaan. Kirjoittelen lisää vinkkejä ja kokemuksia matkan edetessä. Toistaiseksi Kisu on ylittänyt kaikki odotukseni ja osoittautunut todella urheaksi matkakissaksi.

Karvanaamakavereita

O-ou, Phill on kasvattanut viikset! Jostain ihmeellisestä syystä laivasto sallii viikset muttei partaa. Kukaan ei tiedä miksi ja minä taidan olla ainoa, jota syy edes kiinnostaa. Nyt Phillin yksikössä sitten riehuu viiksivillitys.

Viikset ovat tietenkin aivan kamalat. Siis voivatko viikset olla mitään muuta kuin aivan kamalat? Täytyy tosin antaa Phillille propsit taitavasta viiksien kantamisesta. Hänellä on ihmeellinen kyky saada aivan idioottimaiset asiat näyttämään luonnolliselta. Muistan kuinka joskus vuosia sitten Phill nappasi Walmartin hyllyltä selkäänsä Hannah Montana-repun. Siellä me sitten viiletimme pitkin Walmartin käytäviä, Phill pinkki reppu selässään. Eikä se näyttänyt edes pahalta. Oikeastaan se oli aika makea yksityiskohta. Loppupeleissä reppu jäi tosin kauppaan...

Kodissamme asustaa Phillin lisäksi myös toinen karvanaama - siis tietenkin Kisu. Kisu on aivan mainio kissa, joka kaikkien kavereidemme mielestä muistuttaa välillä enemmän koiraa kuin kissaa. Kisu vartioi kotiamme ja murisee liian lähellä hengaileville tuntemattomille ihmisille. Kisu juoksee ovelle tervehtimään vieraita eikä poistu huoneesta ennen kuin IHAN kaikki ovat rapsuttaneet häntä vähintäänkin kahdesti. Kisu osaa (ja rakastaa) ulkoilla valjaissa ja Kisu osaa istua komennosta.

Näyttäisi myös siltä, että Kisu pitää koirista huomattavasti enemmän kuin toisista kissoista. Siis näyttää ainakin tällaisen koirakuumeisen yksilön silmin katsottuna. Olen viettänyt viime aikoina aivan luvattoman monta tuntia San Diegon löytöeläinkotien (shelter) nettisivuja selaillen. Yhtenä iltana esittelin Phillille lempikoirieni kuvat ja hän väitti, että kaikki valitsemani koirat hymyilivät. Sain ohjeen hillitä hymyilevien koirien kuvien katselua toistaiseksi.

Phill haluaa koiran ihan yhtä paljon kuin minäkin, mutta hänen käytännöllisen ajattelun murtamiseen tarvitaan vähän enemmän kuin yksi hymyilevä karvakuono. Olemme ajatelleet odottaa koiran hankinnan kanssa siihen asti, että asettaudumme jonnekin aloillemme vähän pidemmäksi aikaa kuin vuodeksi. Tulevassa kodissamme on aidattu piha ja kaksi lemmikkiä on ihan ok, mutta kyllähän me sen jo tiedämme, että ei tämä tule olemaan meidän for ever home.

Järkevä minä siis yhtyy Phillin mielipiteeseen ja yrittää hillitä itsensä, ainakin hetkeksi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, milloin se emotionaalinen huithapeli minä taas karkaa nettiin surffailemaan. Ainahan on mahdollista, että hymyilevä karvanaama ja hymyilevä vaimo yhdistävät viehätysvoimansa ja saavat Phillin järjen järkkymään.

Sitä odotellessa, onneksi meillä on maailman paras kissa.

Ja onneksi Phillilä on komea viikset...

Kuvan ottamisesta on jo yli viikko... Viikset eivät ole enää näin pienet ja sievät.

Kissanpäivät

Pari viimeistä kuukautta ovat osoittaneet aavistukseni todeksi: Kissat ovat kiehtovia otuksia. Siihen tuntimäärään nähden, jonka Kisu viettää nukkuen, hänelle kerkiää sattumaan ja tapahtumaan uskomattoman paljon. Useimmiten kommellukset ovat lähinnä hassuja, mutta välillä meidän lehmänhermoja koetellaan ihan todella. Siksipä omistankin tämän kirjoituksen Kisun ihanille ja vähän vähemmän ihanille tavoille ja sattumuksille.

Kaiken lukemani ja kuulemani perusteella luulin, että kissoille on tärkeää hoitaa vessa-asiat rauhassa ja yksityisesti. Koska asunnossamme on kokolattiamatot kaikkialla muualla paitsi keittiössä ja kylpyhuoneessa, päätimme sijoittaa Kisun hiekkalaatikon oman vessanpönttömme viereen.

Kaikeksi onneksi Kisun vessa-asiat ovat sujuneet (ripulipäivää lukuunottamatta) täysin ongelmitta. Yksityisyyttä tämä kissa ei kuitenkaan tunnu liiemmin tarvitsevan eikä myöskään antavan. Jostain syystä Kisu tulee tarpeilleen yleensä aina silloin, kun joku muukin on vessassa. Ja välillä Kisu hengailee vessassa ihan huvikseenkin. Hänestä on äärimmäisen kiehtovaa katsella, mitä me siellä oikein touhuamme. Rutiini alkaa olemaan hänelle jo tuttu, mutta siltikin ah, niin mielenkiintoinen. En ole kovinkaan yllättynyt, jos hän jonain kauniina päivänä tekee tarpeensa pönttöön, pyyhkii takamuksensa ja vetää vessan.

Kisu inhoaa suljettuja ovia. Suljettu vessan ovi (kun haluamme sitä yksityisyyttä), nenän edestä sulkeutuva ulko-ovi, jääkaapin ovi ja komeron ovi sekä aina suljettuna oleva työhuoneen ovi... Siinä pienelle kissalle tragediaa kerrakseen. Etenkin ulos Kisulla on aivan valtava hinku. Olemme joutuneet kehittämään omat konstit päästäksemme sujuvasti sisään ja ulos. Siitäkin huolimatta Kisu on jo pari kertaa juossut ovesta pihalle. Onneksi vauhti on pysähtynyt samantien Kisun huomatessa olevansa oikeasti ulkona. "Eihän tässä näin pitänyt käydä!"

Koska hinku ulos on niin kova, olemme ottaneet Kisun pari kertaa sylissä pihalle katsomaan maisemia ilman välissä olevaa ikkunalasia. Phill osti Kisulle myös valjaat, mutta niiden päälle saaminen on niin kovan työn takana, että olemme lykänneet treenejä vähän keväämmäksi. Olemme myös miettineet, voisiko Kisun ulkoiluhaluja hillitä päästämällä hänet ulos kaameimmalla koiranilmalla. Valitettavasti en kyllä usko sen tehoavan, sillä Kisun inho vettä kohtaan on hyvin valikoiva. Pakotettu kylpy on ehkä karmeinta maailmassa, mutta vessanpöntössä on kyllä ihan kiva uida ja tiskialtaassakin voi seikkailla, vaikka siinä sivussa saattaakin pikkaisen kastua.

Kisu rakastaa likaisia sukkia ja kenkiä. Mitä hikisemmät sen parempi. Muita mielenkiintoisia suosikkeja ovat suihkusta tippuvien vesipisaroiden pyydystäminen, salaatinlehdillä herkuttelu, oman hännän jahtaaminen, meidän olkapäillä matkustaminen sekä käynnissä olevan pesukoneen tuijottaminen.

Leikkiminen ei tietenkään rajoitu vain oman hännän metsästämiseen, vaan leikkikaluksi kelpaa ihan mikä tahansa kissoille tarkoitetuista leluista kyniin, henkareihin ja paperinpaloihin. Hätätilassa myös väärään paikkaan jääneet silmälasit ja avaimet sekä käytetty hammaslankakin kelpaavat. Kun Kisu on oikein leikkisällä tuulella, kaikki liikkuva voi joutua hyökkäyksen kohteeksi. Tähän kategoriaan kuuluvat tietenkin myös meidän jalat ja kädet, jotka näyttävät välillä aika katu-uskottavilta.

Vaikka leikkiminen onkin Kisulle äärettömän tärkeää, keskeytyy leikki saman tien, jos joku avaa ulko-oven/suunnittelee ulko-oven avaamista, ottaa esiin Kisun ruokapurkin, menee vessaan tai koskee Kisun hiekkalaatikkoon. Myös pakottava tarve puhdistautua voittaa leikkimisen mennen tullen. Edellä luetellut "häiritsevät" tekijät myös herättävät Kisun syvimmästäkin unesta.

Monien kissojen tapaan Kisu nukkuu ihan kaikkialla muualla paitsi omassa sändyssään. Silloin kun Phill ja minä emme ole kotona, Kisu nukkuu yleensä joko sohvalla "oman" (siis minun...) peittonsa päällä, avonaisen komeron ylähyllyllä tai meidän sängyn alla. Kisun sänky oli alunperin sänkymme vieressä, josta siirsin sen hetki sitten sänkymme alle, kun Kisu kerran tuntuu viihtyvän siellä. Eipä auttanut sekään; tänään viimeksi löysin tyytyväisen Kisun nukkumasta sänkynsä vierestä lattialta.

Kaikkein mieluiten Kisu kuitenkin nukkuu minun tai Phillin sylissä sohvalla tai sängyssä meidän kanssa peiton alla. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän tietää, milloin olemme juuri aikeissa nousta ylös. Silloin on Kisun näkökulmasta paras hetki näyttää vastustamattoman suloiselta ja tehdä olo mukavaksi. Sama koskee myös öitä/aamuja: Viimeksi tänään heräsimme joskus neljän/viiden aikaan hirveään möykkään, kun Kisu jahtasi vinkuvaa (lelu)rottaa ympäri makkaria ja olkkaria. Hetken aikaa vikinää kuunneltuamme, Phill luovutti ja kävi vaihtamassa rotan hiljaisempaan malliin. Vinkuna kyllä lakkasi, mutta Kisu luuli saaneensa leikkikaverin ja innostui leikkimään entistä vauhdikkaammin. Hetken kuluttua hän oli onnistunut kaivamaan esiin toisen, kauan kadoksissa olleen, vinkulelun, jota hän tuli ylpeänä esittelemään korviemme juureen. Kisun leikit jatkuivat, kunnes herätyskello pärähti soimaan. Koska olimme rättiväsyneitä, sallimme itsellemme yhden torkutuksen. Ja niinhän siinä kävi, että Kisu päätti vihdoin rauhoittua ja kömpiä väliimme nukkumaan - Sopivasti paria minuuttia ennen, kuin meidän täytyi nousta ylös.

Mutta kukapa voisi olla pahalla tuulella, kun pieni harmaa karvapallo tapittaa silmiin, puskee otsaa otsaa vasten ja kehrää kuin luksusjahdin moottori. Hölmöilyillään ja suloisuudellaan Kisu tarjoaa meille taatut päivittäiset naurut ja pidentää odotettavissa olevaa elinikäämme himpun verran joka päivä. On se vaan niin ihana.

Eläinkiemuroita

Kolme vuotta sitten jouluna löysimme Phillin silloisesta asunnosta akvaarion, jonka edelliset asukkaat olivat jättäneet sinne. Päätimme siivota ja kunnostaa akvaarion ja hankkia ensimmäisen (/ensimmäiset) yhteisen lemmikkimme. Ostimme kaksi Oscar-kalaa, jotka nimesimme Leoksi ja Georgeksi. Olimme lukeneet Oscareista sen verran, että tiesimme niiden olevan hyvin reviiritietoisia kaloja. Siksi laitoimme akvaarioon kiviä, kasveja ja tunneleita helpottamaan kalojen yhteiselämää.

Suunnitelma saattoi olla teoriassa ihan hyvä, mutta käytännössä se ei toiminut lainkaan. Isompi George jahtasi ja kiusasi pientä Leo-raukkaa heti ensi hetkistä alkaen. Toivoimme tilanteen helpottavan ajan myötä, mutta hyvin pian meille kävi selväksi, että nämä kaksi kalaa eivät voi elää samassa akvaariossa. Yhtenä aamuna, minun jo palattua Suomeen, Phill sai ikäväkseen huomata, että George oli yön aikana hyökännyt Leon kimppuun pahemmin kuin koskaan ja riekaleinen Leo taisteli hengestään. Phill päätti siirtää Georgen pois akvaariosta, jotta Leo saisi parantua rauhassa. Georgen väliaikainen sijoituskoti oli ämpäri, mutta tämä ei Georgea meillyttänyt. George teki oman valintansa ja hyppäsi vapauteen. Parin päivän kuluttua myös Leo lähti uiskentelemaan autuaammille vesille ja ensimmäinen yhteinen lemmikkitarinamme sai surullisen lopun.

Emme kuinkaan olleet valmiita luovuttamaan. Seuraavana kesänä akvaario sai uudet asukkaat: Lelen, Nalun ja Nelsonin. Tällä kerralla perehdyimme entistä tarkemmin eri kalalajikkeiden yhteensopivuuteen ja homma lähtikin käyntiin huomattavasti edellistä kertaa paremmin. Itseasiassa kaikki meni niin hyvin, että päätimme lisätä akvaarioon pari uutta kasvia ja koristetta. Seurasimme ohjeita hyvin tarkasti, mutta jotain meni pieleen ja akvaarioon pääsi viraita bakteereja, jotka sairastuttivat kalamme ikävään suomuja tuhoavaan tautiin. Lääkityksestä huolimatta kaikki kolme kalaa kuolivat ja me päätimme vihdoin luovuttaa. Viisi menetettyä kalaa vajaassa vuodessa... Meitä ei selkeästikään ole tarkoitettu akvaarion pitäjiksi.

Kalojen kohtalosta huolimatta haaveilimme hieman karvaisemmista lemmikeistä ja päätimme hankkia koiran Portsmouthiin muutettuamme. Asunnon etsiminen oli kuitenkin sen verran kiemuraista Hawaijilta käsin, että lemmikkimyönteisyys ei ollut toivomuslistallamme kärkipäässä. Kaikeksi onneksi kaikki loksahti kohdilleen. Uusi vuokranantajamme osoittautui eläinten ystäväksi ja kertoi sallivansa sekä kissat että koirat, kunhan vain hankimme kotivakuutuksen.

Kun lemmikin hankinta muuttui varovaisesta ajatuksesta konkreettiseksi mahdollisuudeksi, aloimme todella pohtimaan, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita. Yllättäen huomasimmekin olevamme täysin yksimielisiä siitä, että hankimmekin koiran sijasta kissan. Ratkaisun tehtyämme en olisi millään malttanut odottaa hetkeäkään. Vietin päiväkausia lukien kaiken mahdollisen kissoista ja yrittäen kartoittaa lähialueen kissatarjontaa. Phill antoi minulle vapaat kädet kissan valinnassa, kunhan emme hankkisi valtavan kokoista Maine Coon-kissaa.

Lopulta valintani oli suloistakin suloisempi suklaanruskea Ragdollin ja amerikkalaisen lyhytkarvaisen kissan risteytys. Juttelin kasvattajan kanssa puhelimessa ja sovimme, että menisimme Phillin kanssa katsomaan pentua seuraavana viikonloppuna. Vierailumme suijui kaikin puolin hyvin. Valitsemamme pentu oli luonnossa vieläkin suloisempi kuin kuvissa emmekä epäröineet hetkeäkään, etteikö hän olisi juuri oikea kissa meille. Pentu oli tuolloin vasta 4 vikkoinen ja aivan liian pieni eroamaan emostaan. Maksoimme kuitenkin kasvattajan pyytämän $100 kuittia vastaaan ja sovimme soittelevamme ja vaihtavamme kuulumisia tulevien neljän viikon aikana.

Kaikki vaikutti menevän hyvin, kunnes hieman ennen kuin pentu alkoi olla luovutusiässä, kasvattaja keroi minulle olevansa hieman huolestunut kissan raskaasta hengityksestä. Hän sanoi vievänsä pennun eläinlääkärille ihan varmuuden vuoksi ja soittavansa minulle sen jälkeen. Kun hänestä ei kuulunut sovittuna päivänä mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, soitin hänen antamaansa "kissanumeroon". Hän ei vastannut, joten jätin viestin, jossa pyysin häntä soittamaan minulle takaisin mahdollisimman pian. Hiljaisuus jatkui kaksi päivää, joten soitin hänen antamaansa varanumeroon. Kasvattajan sijasta puhelimeen vastasi hänen tyttärensä, joka lupasi välittää viestini ja pyytää äitiään soittamaan minulle takaisin. Kun vielä kolmannellakaan kerralla en saanut kasvattajaa kiinni, aloin tulla levottamaksi ja pohtimaan, oliko eläinlääkärillä ollut niin huonoja uutisia, että kasvattaja ei uskalla kertoa niitä minulle. Ihan sama mitenpäin kääntelin kuvioita mielessäni, en yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä on kyse. Aikuiset ihmiset eivät pakene ongelmia hiljaisuuteen. Ei ainakaan minun ajatusmaailmassani.


Soittelu- ja viestirumba jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Puhelut menivät yleensä suoraan vastaajaan niitä paria kertaa lukuunottamatta, kun hänen tyttärensä vastasivat. Jätimme lukuisia ystävällisiä viestejä, joissa pyysimme häntä ottamaan yhteyttä. Lopulta eräänä iltana, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo melkein kolme viikkoa, hänen tyttärensä vastasi puhelimeen ja lähti hakemaan äitiään puhelimeen. Äiti ei kuitenkaan koskaan tullut puhelimeen. Sen sijaan Phill kuuli puhelimen kautta, kuinka tämä aikuinen ihminen huusi lapselleen, "miksi ihmeessä menit vastaamaan? Minähän olen sanonut etten halua puhua näiden ihmisten kanssa!". Tässä vaiheessa oli selvääkin selvempää, että hän vältteli meitä. Syystä meillä ei tosin ollut hajuakaan.

Päätin kirjoittaa hänelle asiallisen, mutta hyvin jämäkän sähköpostin, jossa en pyydä, vaan vaadin selitystä. Tämä toimi. Seuraavana aamuna sähköpostissani odotti viesti, jossa hän pyyteli tuhannesti anteeksi, valitteli taloudellisia ongelmiaan ja elämänsä kurjuutta ja samaan hengenvetoon väitti, että hänen entinen poikaystävä varasti meidän kissan. Hän tarjosi tilalle toista kissaa samasta pentueesta ja tarjoutui lähettämään pennusta kuvia, jos olisimme kiinnostuneita.

Tämän jälkeen onkin sitten ollut täysin hiljaista. Hän ei ole vastannut enää mihinkään yhteydenottoihimme ja tuskin tulee vastaamaankaan. Minulla ei ole edelleenkään pienintäkään havaintoa, mitä oikeasti tapahtui ja missä vaiheessa. Voimme toki nostaa häntä vastaan siviilikanteen ja vaatia rahojamme takaisin. Ihan periaatteesta saatamme näin tehdäkin, jos tuntemamme lakimies pitää sitä järkevänä ajatuksena. Onneksi kyse on kuitenkin hyvin pienestä summasta. Rahaa enemmän vaakakupissa painaa kasvattajan aiheuttama mielipaha ja huono tapa hoitaa asioita.

Mielipahakin alkaa tosin jo laimentua, sillä sunnuntaina pieni perheemme sai neljä karvaista jalkaa lisää. Nyt meillä asustaa suloinen pieni kissatyttö nimeltä Kisu. Ja Kisuhan on tietenkin maailman suloisin, fiksuin ja ihanin kissanpentu. Toistaiseksi kaikki on mennyt kuin unelma. Ihan niinkuin kaikki pikkuiset, kisu rakastaa nukkumista (mieluiten sylissä) ja leikkimistä (kaikella mahdollisella), testailee rajoja ja ihmettelee maailmanmenoa . Kaikeksi onneksi kakat ja pissat löytyvät jo nyt ainoastaan Kisun omasta hiekkalaatikosta ja verhoissa roikkuminen ja kokolattiamaton kynsiminenkin unohtuivat heti kun esittelin Kisulle hänen hienon raapimispuunsa, raapimiseen sopivat pahvilaatikot ja lelukokoelman. Tämä kissa rakastaa huomiota ja sitä hän myös saa. Tosin yksi asia meillä on vielä ratkaisematta: Ennen Kisun tuloa, olimme yksimielisiä siitä, että emme päästä häntä öisin sänkyymme. Phill alkoi lepsuilemaan jo ekana iltana. Minä pysyin vielä kovana, mutta saapa nähdä kuinka kauan.