tiistai 19. elokuuta 2014

Tarkkoja korvia ja elefantin muisti

Eilen luokassani oli yksitoista pientä kolmevuotiasta eikä yhtään apukättä tai -silmäparia. Tuntui, että koko päivä meni vessakäynteihin, jälkien siivoamiseen, konfliktien selvittämiseen ja lasten turvallisuuden takaamiseen. Hienot tuntisuunnitelmani jäivät pöydälle pölyttymään ja toiminnassa oli suorittamisen ja kiireen maku. Turhautti - niin kuin hyvin usein viime aikoina. Näillä resursseilla en voi olla opettaja, joka haluaisin olla. Onko tässä mitään järkeä?

Iltapäivällä kuuntelin, kuinka lapsi sanoi toiselle "No thank you, I don't like that." Toinen napero pyysi vettä kaikkien kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kolmannen isä kertoi, kuinka kiitollinen hän on avustani; ilman minua koko perhe olisi ihan hukassa. Kaiken kruunasi se, kun kuulin kolmevuotiaan muistuttavan kaveriaan siitä, että paperikuppeja ei tuhlata suotta, sillä Ms. Veera sanoi, että ne tehdään puista. "And we like trees!"



Siinä lasten touhuja seuratessani muistin taas, että lapset näkevät, kuulevat ja oppivat ihan koko ajan - silloinkin kun kalenterituokio jää välistä tai kaikki eivät halua maalata linnaansa valmiiksi asti. Kiireisinä päivinä en voi syventyä lasten juttuihin ja hauskoihin teemoihin niin syvällisesti kuin ehkä haluaisin, mutta päivään mahtuu silti valtavasti oppimismahdollisuuksia. Enkä tarkoita nyt niinkään niitä (todella tärkeitä) perustaitoja, vaan enemmänkin tilanteita, joissa sanoittamme lapsille maailmaa ja tarjoamme toimintamalleja. Sanat, joilla autan lapsia selvittämään konflikteja tai pidän yllä järjestystä, jäävät elämään. Tapa, jolla kohtelen muita opettajia, lapsia ja vanhempia, kiireenkin keskellä, tarjoaa lapsille yhden toimintamallin, johon tarttua. 

Opettajana (ja ihmisenä) yritän miettiä omia sanojani ja sitä, miten käyttäydyn lasten edessä. Pienet korvat kuulevat, pienet silmät näkevät ja lasten elefantin muistia ei päihitä mikään. Mutta vaikka kuinka yritän, ottaa turhautuminen välillä vallan ja unohdan kaiken, minkä järjellä tiedän. Yksi opettajana työskentelyn haastavimmista puolista on se, että tätä työtä tehdään omalla persoonalla ja juuri sillä tuulella, millä aamulla on noussut sängystä ylös. Joinain päivinä kärsivällisyyteni venyy kuuhun ja takaisin, toisina päivinä pinnani napsahtaa poikki jo ennen lähtölaukausta. Ja ilman kärsivällistä (tai aikuisenlailla toimivaa) opettajaa ei preschool-ryhmä pysy kasassa. 


Silloin kun turhauttaa oikein kovasti, muistutan itseäni siitä, kuinka tärkeää työtä teen. Yritän parhaani ja usein vähän enemmänkin. Muutan maailmaa yksi lapsi kerrallaan, mutta yritän myös hyväksyä rajallisuuteni. Resurssit ovat mitä ovat, eivätkä ne siitä miksikään muutu, ennen kuin varhaiskasvatuksen merkitys ymmärretään ihan oikeasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti