Laivastoystävyys

Vietimme eilen iltaa ystäväperheemme luona. Maistelimme oluita, söimme pizzaa, pelasimme pelejä ja vaihdoimme kuulumisia. Olimme kuin kotonamme niin kuin satoja kertoja aiemminkin.

Olemme tunteneet tämän perheen lähes viisi vuotta, New Hampshiren ajoilta lähtien. Historiaamme mahtuu yhteisiä Superbowleja, Kiitospäiviä, Halloweeneja, jouluaattoja, laivaston tapahtumia ja aivan tavallisia iltoja. Olemme oikeastaan enemmän kuin ystäviä - olemme osa toistemme laivastoperhettä.

Tuntuu aivan hassulta, haikealta ja jopa surulliselta ajatella, että muutaman viikon päästä nämä ystävät eivät olekaan enää ajomatkan päässä meiltä. Laivasto kuljettaa heidät itärannikolle Virginiaan ja me olemme hyvin todennäköisesti jäämässä tänne.

Vaikka elämääni onkin mahtunut jo lukuisia hyvästejä, nämä hyvästit kolahtavat kovempaa kuin yhdetkään laivastohyvästit tähän mennessä. Kyllähän me taatusti vielä näemme ja luomme uusia muistoja yhdessä, mutta siltikin tuntuu kuin olisin jälleen kerran joutumassa eroon perheestäni.

Läheiset ystävyyssuhteet ovat laivastoelämän suola ja sokeri. Ne maustavat elämää ja tekevät siitä herkullisempaa. Koska meidän kaikkien biologiset perheet ovat kaukana, haetaan tukea, turvaa ja läheisyyttä samassa veneessä (tai "samassa veneessä") olevista. Taustalla on kuitenkin tieto siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku muuttaa muualle. Eron hetkellä kirvelee, mutta siltikin on vain uskallettava päästää toinen lähelle.

Kaiken haikeuden keskellä olen kiitollinen näistä tyypeistä ja myöskin kaikista niistä uusista ihmisistä, joita elämäämme on putkahtanut viime aikoina. Pienenä bonuksena myös se, että meillä on jälleen kerran yksi reissukohde ja kyläpaikka lisää.

Niska kuntoon

*Kirjoitus toteutettu yhteistyössä Lääkärikeskus Aavan Verkkovalmennuksen kanssa

Aktiiviseksi liikkujaksi olen ollut onnekas ja säästynyt suuremmilta vammoilta ja krempoilta. *Kop, kop! Kannattaisi varmaan koputtaa puuta... Jos Phill tietäisi, mitä tulin juuri kirjoittaneeksi huokaisisi hän väsyneesti: "Baby, you cannot  say things like that!"

Ihan täysin jumiton ja särytön en ole kuitenkaan minäkään. Useimmiten minulla jumittaa niskan ja hartijoiden seutu. Yleensä kivut tulevat ja menevät, mutta vajaa vuosi sitten tilanne äityi niin pahaksi, että Phill raahasi minut puoli väkisin ensiapuun, kun en päässyt enää makuuasentoon ja takaisin pystyyn itkemättä. Vaikka kivut helpottivatkin tuolla kerralla parin päivän levon ja tehokkaiden lihasrelaksanttien avulla, toivoin pääseväni lääkärikeikan jälkimainingeissa fysioterapeutin juttusille, jotta saisin selkeät ohjeet, joilla voin ehkäistä särkyjä jo siinä vaiheessa kun jumistus on vielä siedettävällä asteella. Lääkärini ei ollut kuitenkaan kanssani yhtään samalla aaltopituudella ja homma kuivui kasaan.

Viimeaikoina niska ja hartiaseutuni ovat jumitelleet tasaisen siedettävästi taustalla. Lapaluu rahisee välillä pahemmin kuin hiekkalaatikko ja viimeksi tänä aamuna heräsin jumissa olevan niskan auheuttamaan pääkipuun. Syytän vaivoistani preschool opettajan kummallisia työasentoja sekä rakkauttani sohvalöhöilyä kohtaan. En osaa työskennellä pöydän ääressä, vaan vietän kotona suurimman osa ajasta sohvalla läppärin kanssa könöttäen.

Ei siis ihmekään etten epäröinyt hetkeäkään kun eteeni tupsahti mahdollisuus kokeilla Lääkärikeskus Aavan Verkkovalmennus -palvelua. Verkkovalmennuksesta löytyy neljä erillistä pakettia: niska-hartiaseudun, olkapään, alaselän sekä polven verkkovalmennus. Valitsin itselleni niska-hartijaseudun ja aloitin tänään ensimmäisen kahden viikon jakson.

Ensimmäisen kahden viikon ajan Aavan fysioterapeuttien suunnittelemia harjoitteita tehdään päivittäin. Harjoitteet voi tehdä helposti kotona eikä niiden tekemiseen mennyt kauaakaan. Valmennus kestää yhteensä kuusi viikkoa ja se toteutetaan kahden viikon jaksoissa.

So far so good. Pidän teidät viikottain ajantasalla ja kerron missä mennään. Täten julistan projektin niska ja hartiat kuntoon alkaneeksi.

Oli kerran steampunk-Halloween

Halloween ei kuulu suosikkijuhlieni joukkoon ja edellisistä isoista aikuisten halloween-pippaloista on vierähtänyt jo useampi vuosi. Tänä vuonna otimme kuitenkin vahingon kaksin käsin takaisin, kun saimme mutkan kautta kutsun todellisiin hardcore halloween-juhliin kavereidemme naapuriin.

Juhlien teema oli Alice in steampunk wonderland. Liisa Ihmemaassa oli toki ennestään tuttu, mutta steampunk-ilmiöön törmäsin ekan kerran vasta muutama viikko sitten. Hyvin lyhyesti selitettynä steampunk on sci fi genre, jossa on jämähdetty höyryaikaan. Vielä lyhyemmin selitettynä mistä tahansa asusta saa steampunk asun, jos asuun liittää metallityöläisen lasit. Ainakin melkein.

Pyörittelimme mielessämme eri asuvaihtoehtoja ja päädyimme kaneiksi. Phill oli the March Hare ja minä The White Rabbit. Aloimme metsästämään asujemme yksityiskohtia niinkin aikaisin kuin päivää ennen juhlia. Kaikeksi onneksi hommaan ei mennyt paria tuntia enempää, sillä USA:sta löytyy kunnioitettava määrä Halloweeniin erikoistuneita popup -kauppoja ja parilta läpi käymältämme kirppikseltäkin löytyi sopivaa rekvisiittaa. Se mitä kaupasta ei löytynyt (ruskeat kaninkorvat ja asekotelo) tehtiin itse. Tai siis Phill teki. Minun askartelukiintiö oli tullut täyteen jo töissä.

Olimme asuihimme todella tyytyväisiä. Vaatteet löytyivät kummankin omasta kaapista Phillin kirppikseltä ostettua liiviä ja minun sukkiksia lukuunottamatta. Loput oheisrekvisiitat ja asusteet löytyivät halloween-kaupan steampunk osastolta. Kyllä vain, sellainenkin on nähtävästi olemassa. Phillin asun kruunasi lauantaiaamuna kirppiksellä silmiin osunut pullo, joka oli juuri sopiva pisten i:n päälle.

Itse juhlat olivat mahtavat, vaikka kuvasaldo jäikin pimeyden ja hauskuuden keskellä lähes nollaan. Juhlista löytyi vimpan päälle valmistetut koristelut, täysi baari baarimikkoineen ja yllinkyllin ruokaa. Ei jäänyt epäselväksi, että järjestäjät ovat valtavia halloween-faneja ja todella vieraanvaraisia tyyppejä.

Kiva ilta vaati veronsa ja tänään onkin sitten hieman väsyttänyt. Huomenna pitäisi jaksaa kuitenkin vielä toinen juhlarupeama töissä enkä epäile hetkeäkään etteikö tiedossa olisi hyvin railakkaat ja rankat pippalot. Töitten jälkeen en aio tehdä yhtään mitään muuta kuin ojentaa karkkia trick or treattaajille, jos sellaisia sattuu eksymään ovemme taakse.

Onneksi Halloween on vain kerran vuodessa...

Itse tehdyt bataattilastut

Sunnuntaina iltapäivällä mielemme teki sipsejä. Emme kuitenkaan viitsineet lähteä kauppaan rasvaisten herkkujen perässä, vaan valmistimme ne itse. Phill löysi jostain netin syövereistä ohjeen, jota muokkaamalla saimme eteemme herkullisen kasan astetta terveellisempiä bataattisipsejä.

Esivalmistelut olivat todella helpot, mutta kokkausaika vaati hieman enemmän kärsivällisyyttä. Lopputulos oli kuitenkin kaiken odottelun arvoinen.

Kuori ja viipaloi ohuiksi viipaleiksi yksi tai kaksi bataattia. Sudi päälle haluamaasi öljyä, mausta vähintään suolalla ja kypsennä uunissa 250 F/120 C niin kauan, että lastut ovat rapsakoita. Alkuperäinen ohje käski paistaa lastuja kahden tunnin ajan, mutta omat lastumme olivat valmiita jo reilun tunnin jälkeen. Käänsimme lastut 40 min paiston jälkeen, jonka jälkeen annoimme niiden olla uunissa vielä n. 30 minuuttia. En tiedä onko kyse lastujen paksuudesta vai erilaisista uuneista, mutta valmiista sipseistä näki jo päältä ja tunsi sormituntumalta, että ne olivat sopivan rapsakoita.

Tämä ohje jää taatusti säilöön myös tulevaisuuden varalle. Ei ollenkaan hullumpi elokuvan katseluherkku!

Melkein oma ranta

Sunnuntaiaamuna tarkoituksemme oli lähteä salin kautta rannalle, mutta ulkona satoi vettä ja taivas oli yhtä harmaa kuin Kisukin. Emme kuitenkaan antaneet moisen sivuseikan haitata, sillä pilvisestä päivästä huolimatta ulkona oli lämmin ja sadekin loppui heti kymmenen minuutin jälkeen.

Pitäydyimme siis suunnitelmassamme ja suuntasimme Coronadoon North Islandin tukikohtaan. Sieltä löytyy meidän lempparisali ja nykyään myös lempparirantamme. Vaikka olemmekin yleensä aika aktiivisia uusien paikkojen etsijiä, kesti meiltä yllättävän kauan hoksata, että näinkin läheltä löytyy military only -ranta. Koska ranta sijaitsee tukikohdan sisällä, pääsee siitä nauttimaan ainoastaan military ID:n avulla. Tämä puolestaan tarkoittaa useimmiten rauhaa ja siisteyttä.

Eipä tarvinnut pettyä! Selkä- ja vatsatreenin jälkeen olimme valmiita totaalisen rentoiluun aaltojen pauhua kuunnellen ja saimme mitä halusimme. Aurinko kutitteli pilvien lomasta eikä valtavan suurella rannalla ollut juuri kymmentä ihmistä enempää.

Näköalastakaan ei päässyt valittamaan, sillä oikealla pylvästeli Point Loman niemen kärki, vasemmalla kuuluisa Hotel Del Coronado ja suoraan edessä kimalteli Tyyni Valtameri parilla Meksikon puolella sijaitsevalla saarella höystettynä.

Vaikka laivastoelämä iskeekin aina välillä haasteita kehiin, on siinä omat hyvätkin puolensa. Taidan tietää jo nyt ensi kesän lempparirutiinini. Treeni + biitsi tai treeni ja biitsi. Ei paha yhtälö laisinkaan.

Työmatkapyöräilijän retro hipster reppu

Sen lisäksi, että viihdyn nyt työssäni, viihdyn loistavasti myöskin työpaikallani, sanan fyysisessä merkityksessä. Koulumme on viihtyisä ja se sijaitsee kivalla alueella North Parkin ja South Parkin välissä.

Entistä viehättävämmän koulun sijainnista tekee se, että se sijaitsee vain reilun neljän helposti ja turvallisesti pyöräiltävän kilometrin päässä kotoa. Sanomattakin ehkä selvää, että olen hylännyt autoni täysin ja hypännyt paria poikkeusta lukuunottamatta pyörän selkään joka aamu.

Työmatkapyöräily on tehnyt todella hyvää. Saavun töihin virkeänä ja rentoutuneena. Iltapäivällä käyn päivän asiat läpi mielessäni ja jätän ne jonnekin pyöräteiden varsille odottamaan seuraavaa työpäivää. Ylittäessäni 805 -motarin matelevan aamuruuhkan, hykertelen joka kertaa tyytyväisenä. Voisin olla tuolla jumissa muiden kanssa, mutta sen sijaan tunnenkin auringon ja tuulen poskillani ja viikottain kertyvät kilometrit  jalkalihaksissani. Pyöräily on ollut kiva lisä jo muutenkin suhteellisen aktiivisiin arkipäiviin ja treeneihini.

Kätevänä lisäbonuksena päivittäinen pyöräily on tuonut elämääni retro hipster ketturepun. Olen haikaillut Fjällrävenin kanken (ruotsailen ö kieltäytyy toimimasta...) repun perään jo pidempään, mutta käytän reppua sen verran harvoin, ettei sen suolainen hinta tuntunut perustellulta. Pyöräillessä repulle tulee käyttöä kuitenkin joka päivä, joten uuden repun hankinta tuntui yllättäen jopa välttämättömältä ja taatusti ansaitulta.

Nyt kelpaa viilettää pitkin Normal Heightsin, City Heightsin ja North Parkin katuja, ainakin siihen asti kun marraskuu tuo mukanaan pilkkopimeät ja aikaiset illat.

Pyöräily on jees, vaikka muutamien työkavereideni mielestä olenkin hieman kaheli.

Puurobuumi

Minulla on tapana fixautua johonkin tiettyyn aamupalaan, jota sitten puputan vähintäänkin arkiaamuina päivästä toiseen. Monen monituista vuotta suosikkini oli kreikkalainen jogurtti marjojen, mantelivoin ja sokeroimattomien murojen kanssa. Kuvittelin etten voisi koskaan kyllästyä, mutta väärässä olin. Kun stoppi tuli, tuli se niin voimalla, etten ole syönyt juuri laisinkaan jogurttia sen koomin.

Seuraava innostukseni oli banaani maapähkinävoi toast. Tähän kyllästyin huomattavasti nopeammin, joten höllensin tahtia ja vältin täydellisen takinkääntöinhoreaktiotempun. Sama kohtalo oli myöskin avocado kananmuna toastilla. Kerran viikossa toimii, mutta joka aamu puputettuina toastit tulevat nopsaan korvista ulos.

Uusin fixaationi on tuttuakin tutumpi kaurapuuro. Keitän puuroni maitoon ja heitän päälle pähkinöitä, banaaniviipaleita, marjoja tai mangoa, sokeroimattomia kookoslastuja, kanelia ja pikkulorauksen hunajaa. Tämä combo on ehdoton lempparini, jota voisin tällä hetkelle puputtaa vaikka joka aamu. Arkiaamuisin en malta aina odotella puuron kypsymistä kattilassa, joten heitän sen mikroon tai annan sen muhia jääkaapissa yön yli tuorepuuroksi. Haluaisin kovasti rakastaa tuorepuuroa, sillä sen valmistaminen on niin kätevää, mutta suuresta rakkaustarinasta ei kai voi puhua jos pitäminenkin tuntuu vielä toistaiseksi liioitellulta sanalta. Vaikka muuten kylmästä ruuasta pidänkin, pitää puuron olla mielestäni lämmintä. Toistaiseksi sulavimman kompromissin olen löytänyt tuorepuuron lämmittämisestä mikrossa. Kumma ehkä, mutta toimii.

Parasta puuron keittämisessä on sen tuoksu, joka muistuttaa minua mökillä vietetyistä aamuista. Perheeni ei aloittanut arkiaamuja yhteisellä puurolla, mutta mökillä heräsin usein Radio Suomen iskelmiin ja puuron tuoksuun. Isäni on todellinen puuromestari ja uskaltaisin väittää perineeni ainakin osan hänen puuronkeittotaidoistaan. Vaikka Phill onkin oman pienen perheemme taitavin kokki, keitän minä meistä kahdesta paremman puuron.

Useimpina sunnuntaiaamuina syömme aamupalaksi jotain ihan muuta kuin puuroa, mutta tänään puurohammasta kolotti sen verta paljon, että teimme poikkeuksen. Herkkupuuroa ja yllättävää sateenropinaa - Täydellinen sunnuntaifiilis.