Juosten Coronadoon

Yksi San Diegon keskeisimmistä maamerkeistä on lähes keskellä kylää kohoava Coronado-silta, eli Coronado bridge. Silta on taatusti tuttu ja mieleen jäänyt näky kaikille San Diegossa vierailleille sekä Anchorman elokuvan nähneille. En nyt sanoisi, että silta yltää kovinkaan korkealle maailman kauneimman sillan tittelistä kilpailtaessa, mutta ilman sitä San Diego ei olisi San Diego ja pääsy Coronadoon olisi asteen verran vaikeampaa.

Normaalisti silta on pyhitetty pelkälle autoliikenteelle, mutta yhtenä toukokuisena sunnuntaiaamuna vuodessa silta suljetaan liikenteeltä laivaston järjestäessä San Diegon suosituimman (tilastotietoa omasta päästä) juoksutapahtuman - Bay Bridge Runin.

Tämänpäiväinen juoksu oli jo kolmaskymmenes, mutta meille ensimmäinen. Tapahtumaan osallistuminen on löytynyt bucket listaltamme parina edellisvuotenakin, mutta samalle viikonlopulle on sattunut aina jotain muuta ja osallistuminen jäänyt seuraavalle vuodelle, koska kerkiäähän silloinkin. Tänä vuonna otimme vihdoin asiaksemme jättää viikonlopun tyhjäksi ja ilmoittauduimme jo hyvissä ajoin.

Juoksuun osallistui10 000 juoksijaa ja kävelijää. Ihan pikkutapahtumasta ei siis ole kysymys. Vaikka järjestänä onkin laivasto ja juoksun tuotto menee palvelusmiehille ja -naisille perheineen,on tapahtuma kaikille avoin ja samalla ainutlaatuinen tilaisuus käppäillä ja juosta sillalla, jonka upeita maisemia saa yleensä ihailla vain ja ainoastaan auton ikkunasta.

Harkitsin hetken osallistuvani vain kävelyyn, sillä halusin nappailla harvinaisia valokuvia lahdenpoukamasta, Coronadosta ja San Diegon keskustan silhuetista. Tunnen kuitenkin itseni ja kilpailuviettini sen verran hyvin, että hylkäsin ajatuksen lähes samantien kuin se mieleeni eksyi.

En ole juossut viime aikoina kovinkaan ahkerasti tai varsinkaan tavoitteellisesti, sillä treeni-intoni on kohdistunut taas vaihteeksi ihan muihin juttuihin. Juoksukisoihin osallistuminen kuuluu minulla nähtävästi hattujen kaltaiseen innostun ja unohdan -listaan. Ongelma on lähinnä siinä, etten halua tehdä harrastuksesta liian totista pakkoa ja tuhota luontaista haluani liikkua. Mutta juoksenhan minä kuitenkin vähintään kerran pari viikossa, sillä se on hyvää ja minulle mieleistä aerobista treeniä.

En siis asettanut itselleni minkäänlaisia tavoitteita eikä minulla ollut oikeastaan mitään käsitystäkään, kuinka nopeasti sillan yli voisi pinkaista. Nähtävästi parhaimmillaan aika nopsaan. Reitin pituus oli 4 mailia, eli 6,4km. Koska kyse oli sillasta, kuului reittiin n.mailin pituinen tasaisen jyrkkä ja tuulinen ylämäki ja samanmoinen alamäki. Mäkien aka sillan molemissa päissä juostiin myös mailin verran hieman tasaisemmalla alustalla. Voittaja asetti tapahtumalle uuden ennätyksen vipeltämällä San Diegosta Coronadoon hieman yli 20 minuutissa. Aika huimaa!

Oma taktiikkani oli juosta niin että tuntuu ja katsoa mitä tapahtuu. Ensimmäinen tasainen maili oli minulle kaikista vaikein, sillä huvikseni juostessani lähden yleensä liikkeelle rauhallisemmin ja kiristän nopeutta tasaisesti lenkin aikana. Aamukankea kroppa ei meinannut totella, mutta vauhtiin päästyäni homma alkoi sujua. Kiitos rakastamani mäkitreenin, tuntui ylämäki yllättävän siedettävältä ja alamäessä liidellessäni alkoi ehkä jo jopa hymyilyttää. Viimeinen tasainen maili oli jälleen huomattavasti vaikeampi ja myöskin hieman ärsyttävä, sillä juoksureitin leveys kutistui puoleen ja ohittaminen muuttui huomattavasti vaikeammaksi.

Loppujenlopuksi ylitin maaliviivan ajalla 31.57.3, eli keskiverto pace oli 7.59 min/maili. Tämä oikeutti minulle omassa sarjassani 11. sijan ja koko kisan naisista olin 44. nopein. Ei paha tällaiselta kokemattomalta harrastelijalta, kun tapahtumassa oli kuitenkin 10 000 osallistujaa.  Jos kuitenkin haluaisin ihan oikeasti kärkikahinoihin mukaan, olisi treenien muututtava huomattavasti vakavemmiksi ja todella paljon enemmän juoksupainotteisiksi. Juuri nyt ei nappaa, sillä nautin monipuolisista sillisalaattitreeneistäni, jotka tuntuvat myös tehoavan. Tein viikko sitten taas huvikseni laivaston kuntotestin ja vetäisin kaikilla osa-alueilla maksimipisteet.

Mutta kivaahan tämä juokseminen taas oli! Rekisteröintimaksukin tuli melkein tuplana takaisin, sillä voitimme arvonnassa neljä lippua luonnontieteelliseen museoon ja 50 taalan arvoisen lahjakortin suosittuun japanilaiseen ravintolaan. Jei! Voittajien on helppo hymyillä, mutta liikkumisen ilo oli kyllä se paras ilo.

Hattunaisen paluu

Yleensä kun päätän jotain, päätökseni pitää. Paitsi silloin kun ei pidäkään. Päättäväisyyden lisäksi olen myös helposti innostuvaa tyyppiä. Kun innostun jostain, panostan siihen ketken aikaa täysillä, mutta monien asioiden kohdalla käy niin, että alkuinnostuksen jälkeen intoni lässähtää ja saattaa jopa tyystin unohtua.

Näin kävi muunmuassa hattuinnostukselleni. Pari vuotta sitten vannoin julkisestikin ryhtyväni hattuihmiseksi. Miten sitten kävikään... Kuinka monta kuvaa olette nähneet minusta hattu päässä? Epämääräisiä lippiksiä ja pipoja ei lasketa. Niinpä, ei kovin montaa. Osittain tämä johtuu tietenkin siitä, etten juurikaan postaile itsestäni kuvia ellei kyse ole haikki- tai reissukuvista, mutta ihan totuuden nimissä on pakko myöntää, ettei hattukokoelmani ole kasvanut kahta kaapissa viihtyvää lierihattua suuremmaksi.

Eilen innostus nosti kuitenkin taas päätään käydessäni Marshall's -kaupassa ostamassa shampoota ja joogamaton. Marshall's on kaltaiseni laatuvaatteista pitävän ale-intoilijan unelmakauppa, sillä siellä myydään vain ja ainoastaan ale-tavaraa. Tarjolla on merkkejä ja tyylejä laidasta laitaan ja alennukset ovat ihan oikeasti tuntuvia. Suosittelen lämpimästi kaikille Amerikan matkaajille outlettien lisäksi. Samaten kuin TJMaxx ja Ross -myymälöitäkin.

Mutta niinhän siinä kävi, etten sitten lähtenyt myymälästä pelkästään shampoon ja joogamaton kanssa, sillä jalkani kuljettivan minut puolivahingossa myös hattuhyllylle, josta silmiini osui THE hattu.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä!Tässä hatussa on juuri sopivasti lieriä ilman puutarhajuhlan tuntua. Eikä 13 taalan hintakaan kauhesti kirpaissut. Tekisi mieli vannoa, että tänä kesänä tämä hattu juurtuu päähäni, mutten taida kuitenkaan uskaltaa. Vannomatta paras - niinhän jo vanha kansakin totesi.

P.S. Tuo valkoinen teepparikin on samaisesta kaupasta - Merkkiä, joka saa taatusti jokaisen suomen kieltä taitavan hihittelemään. Kuka arvaa merkin nimen?

Hakusessa täydellinen

Tänään mietityttää ja turhauttaa niinkin tärkeä asia kuin kissanhiekka: Emme tunnu löytävän täydellistä "hiekkaa", joka imisi hajut itseensä, paakkuuntuisi tehokkaasti, olisi luonnonmukainen eikä pölyäisi joka paikkaan.

Käytimme ennen World's Best Cat Litter -merkkiä, joka piti kyllä kodin suloisen tuoksuisena ja paakkuuntui niin hyvin, että jätösten noukkiminen oli todella helppoa eikä koko boxillista tarvinnut vaihtaa kuin parin viikon välein. Mutta kaiken hyvän vastapainoksi "hiekka" (joka ei siis ole todellakaan hiekkaa) myös pöllysi ympäri kotia. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin pölyiset tassun jäljet keittiön pöydällä ja sohvalla, vaatteista nyt puhumattakaan. Lopulta kyllästyin jatkuvaan siivoamiseen ja päätimme vaihtaa merkkiä.

Seuraavaksi kokeilimme Blue Buffalon Naturally Freshiä, joka pölysi hieman vähemmän kuin World's Best, mutta pölysi kuitenkin. Tämä yhdistettynä onnettomaan paakkuuntumiskykyyn sai meidät hylkäämään Naturally freshin heti ensimmäisen pussillisen jälkeen ja palaamaan takaisin lähtöpisteeseen.

Tällä hetkellä meillä on kokeilussa Yesterday's News litter, joka on nimensä mukaisesti valmistettu kierrätetystä sanomalehtipaperista. Tämä litter ei pölyä - ei sitten laisinkaan, mutta ei se myöskään paakkuunnu. Isommat jätökset voi tämänkin seasta noukkia helposti roskikseen, mutta kissanpissalle ei mahda mitään. Tuloksena on se, että koko boxi pitää tyhjentää ja vaihtaa pari kertaa viikossa ja siltikin vähän ällöttää. 

Nyt ihan viimeisimpänä yritin yhdistellä World's Bestin ja Yesterday's Newsin, mutta eipä siitäkään näytä tulevan mitään. Lopputuloksena oli seos, joka ei paakkuunnu, ime hajuja kovinkaan hyvin ja pölyää joka paikkaan. Tripla huokaus...

Saatiin pian muualle muuttavilta kavereilta lahjaksi maailman coolein lelu

Mitenköhän mahtaa olla: Onko täydellistä kissanhiekkaa olemassakaan vai tavoittelemmeko kuuta taivaalta? Pitäisiköhän vetää keksijän hattu päähän ja ruveta kehittelemään ihan oikeasti maailman parasta kissan hiekkaa... Sillähän voisi vaikka rikastua.

San Diegoa turistioppaiden ulkopuolelta

Vaikka kaikki San Diegon perusnähtävyydet olisikin jo moneen kertaan nähty, löytyy turistioppaan sivujen kääntöpuolelta vielä muutamia extra-ideoita tai vähintäänkin tutkimisen arvoisia katuja kuljettavaksi. Kävimme eilen sunnuntaikävelyllä Balboa Parkissa, josta jatkoimme matkaa Bankers Hillin kautta Mission Hillisin naapurustoon. 

Balboa Park

Bankers Hill

Spruce st. & Dove st. -risteys

Spruce St. riippusilta

Mission Hills

Kaduilta löytyy kauniita taloja pienine yksityiskohtineen, jyrkkiä mäkiä ja sen mukaisia maisemia sekä bonuksena upea pusikkoveistospuutarha (taisin taas keksiä uuden sanan?), joka oli retkemme varsinainen kohde.

Harper's Topiary Garden: 3549 Union St., San Diego, CA 92103

Muutaman mailin käveltyämme kävimme hakemassa eväät The Market Place delistä ja suuntasimme Old Townin kupeesta löytyvään Presidio Parkiin picnicille. Tuokin puisto oli ihan uusi tuttavuus ja kiva sellainen.

En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen huristellut tuota kasitietä tajuamatta, että yläpuolellani on puisto

Uutta vinkkeliä tuttuun kaupunkiin! Perspektiivin vaihto kannattaa selkeästi vähintäänkin  yhtä paljon kuin avoin mielikin. Olipa mahtava go, go, go -viikonloppu!

Avoin mieli kannattaa

Viime viikon puolivälin hujakoilla Phill ilmoitti minulle iloisesti hankkineensa meille lauantai-illaksi liput Target Earth nimiseen esitykseen Moonlight Amphi-teatteriin Vistaan. Pakko myöntää, etten suorastaan hyppinyt innosta, sillä ensimmäkin Vista sijaitsee meiltä n.50 minuutin ajomatkan päässä, toisekseen Target Earth kuulosti kovasti joltain avaruus scifiltä, joka ei ole ehkä sitä Veeramaisinta viihdettä.

Hieman enemmän esityksestä udeltuani minulle selvisi, että kyse ei ollutkaan ihan mistä tahansa showsta, vaan teatterin lavalla tapahtuvasta kuunnelman ja sarjakuva (comic) albumin risteytyksestä. Nyt kuulosti jo niin kummalta, että innostus alkoi tarttumaan minuunkin. Tästä tulisi joko ihan älyttömän hieno kokemus tai jotain todella kummallista, joka olisi parhaimmillaan niin outoa, että kävisi jo hyvästä viihteestä.

Noh, niin kuin otsikosta voi jo päätellä kallistui homma ykkösvaihtoehdon puolelle. Nautin esityksen joka hetkestä ihan täysillä ja koin jotain sellaista, mitä ilman Philliä ja avointa mieltä olisi jäänyt ihan satavarmasti kokematta. 

Kaikki tapahtui livenä ja suoraan yleisön edessä. Sarjakuvat heijastettiin takaseinälle, kolme taitavaa ääninäyttelijää hoitivat sarjakuvien "puhekuplat", yksi luova ja lahjakas äänitehoste-ekspertti loihti keskellä lavaa mitä mielikuvituksellisempia äänitehosteita mitä mielikuvituksellisemmilla välineillä ja kaiken kruunasi tietenkin pianisti, joka loihti musiikilla oikean tunnelman. 

Mieletön show, jota en osaa kuvailla yhtään tämän paremmin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tsekkaamaan, jos kiertue saapuu omille kulmille. Produktion virallinen nimi taitaa olla The Intergalactic Nemesis Live-Action Graphic Novel: Target Earth.

Auringonlasku juuri ennen  shown alkua. Kotimatkalla näin myöskin taivaan halki syöksyneen meteoriitin. Sopi aika hyvin tunnelmaan!

Pointsit Phillille ideasta ja minulle ehkä puoli pistettä avoimesta mielestä. Kyllä kannatti!

Kun kaikki ei mennyt putkeen

Tämä ilta alkoi niin loistavasti. Phill oli löytänyt Whole Foodsista hyvän näköistä lohta edullisesti ja odotin jo illallista kieli pitkällä. Päätimme grillata lohen ja tehdä sille kaksi erilaista kastiketta. Uunissa kypseni perunaa ja parsakaalia, mieli oli hyvä.

Sitten tapahtui neljän katastrofin ketjureaktio:

• Oven kahva jäi Phillin käteen
• Kisu yritti karata
• Lohi syttyi grillissä tuleen
• Lukitsimme Possun vahingossa liinavaatekaappiin tunniksi

Lohi, Kisu ja Possu saatiin jotakuinkin pelastettua, mutta oven kahvalle ei mahtanut enää mitään. Illallisen jälkeen suuntasimme siis Home Depotiin hakemaan uutta, mutta sepäs ei ollutkaan sitten ihan helppo homma. Huomasimme meinaan aika pian, että kahva ei ollutkaan mitoiltaan mitään yleisintä standardikokoa ja kaupassa myytiin eioota.

Eipä auttanut muu kuin kokeilla onnea toisessa rautakaupassa, eli Lowesissa. Sieltä löytyi päällisin puolin oikealta näyttävä kahva, mutta kotona huomasimme mitoituksen olevan muutamista milleistä kiinni. Kosmeettiset ongelmat vielä kestäisin, mutta nyt uusi reikä pitäisi porata suoraan vanhan reiän yläpuolelle ja riski heiluvasta kahvasta on liian suuri.

Huomenna sitten uusi yritys. Onneksi oven lukko pelaa edelleenkin ja Kisukin möllöttää tuossa vieressä. Possu luimistelee vielä hieman kulmiensa alta, mutta eiköhän sekin tuosta kohta lepy. Että näin - varsinainen stinko de mayo.

Ilman musiikkia

Safari Parkissa vieraillessamme pääsimme kylään lemurien kotiin. Ennen tiluksille astumista piti jokaisen vierailijan desinfioida kätensä ja kuunnella nopeat ohjeet, miten vierailulla tulisi käyttäytyä. Olin innoissani, sillä lemurit ovat aika veikeitä otuksia. Päässäni kaikui jo Morgan Freemanin ääni ja Imagine Dragonsin Top of the World -kipale, samalla kun sieluni silmissä vilisti loikkivia lemureita.

Todellisuus oli tietenkin ihan toinen. Ensinnäkään lemureiden häkki ei ollut sieltä isoimmasta ja mukavimmasta päästä. Mitään kovin suuria tanssibileitä siellä ei olisi siis voinut järjestää. Toisekseen lemurit olivat päiväunilla ja kolmannekseen mistään ei titenkään kaikunut musiikkia. Katselimme uinuvia lemureita ja harkitsimme hetken aikaa jopa Top of the Worldin laulamista, mutta päätimme sitten kuitenkin kunnioittaa toisten kotirauhaa ja uniaikaa. Jätimme lemurit nukkumaan ja lähdimme moikkaamaan päiväeläimiä.

Yksi syy miksi elämä ei ole kuin elokuvaa, on se, että elämästä puuttuu soundtrack. Päässäni soi kyllä musiikki jotakuinkin koko ajan, mutta ei se ole sama kuin elokuvien tarkkaan valitut sävelmät. Musiikki menee minulla suoraan tunteisiin ja saattaa helposti muuttaa jopa mielialani äärilaidasta toiseen. Pidän lähes kaikenlaisesta musiikista, mutten läheskään jokaisena hetkenä. 

Olin ennen vielä suurempi muusikin tarvitsija kuin nykyään. En osannut tehdä juuri mitään ilman musiikkia ja kuulokkeet meinasivat jo juurtua korviini. Kuuntelin muusiikkia kävellessä, pyöräillessä, bussissa, junassa, kotona, urheillessa, siivotessa - ihan koko ajan. Jossain vaiheessa opettelin kävelemään ja pyöräilemään (tarvittaessa) ilman musiikkia, hieman myöhemmin matkustamaan ja nyt ihan viimeisimpänä olen oppinut myös mahdottoman: Osaan urheilla ja jopa juosta ilman musiikkia. Uskomatonta kyllä, nykyään ei ole täysi katastrofi, jos huomaan iPodin akun olevan lopussa vasta siinä vaiheessa kun lenkkarit ovat jo jalassa. Hyvä niin, sillä jostain syystä iPodin lataaminen tuntuu olevan useimmiten ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Vaikka elämä sujuukin nykyään myös ilman musiikkia, on musiikki minulle edelleenkin tärkeää. Olen miettinyt monesti, kuinka hassua olisi, jos elämän taustalla pyörisi ihan oikeasti soundtrack. Kuinka erilaiselta kaikki mahtaisikaan tuntua ja kuka valitsisi kappaleet...? Kiehtova, mutta myös hieman pelottava ajatus.

Yritin miettiä, mikä biisi taustallani soisi juuri nyt, mutta siitä ei tullut mitään, koska pääni on vallannut sitkeästi jo moneksi tunniksi Time After Time. Oma vika, mitäs menin laulamaan, kun Phill pudotti vahingosta kädestään timjamin eli thymen. Karma... Sen kanssa ei kannata leikkiä!