Hiekkaleikkejä ja kotikaipuuta

Voi ihanuus mikä päivä! Nukuimme aamulla yli ysiin (road tripin ennätys!) ja nautiskelimme aamupalasta kaikessa rauhassa. Hyvin ravittuina aloitimme viimeisen muutton liittyvän puhelinrumban, eli päivitimme vakuutuksemme New Hampshiresta Kaliforniaan, sovimme tapaamisen housing-toimiston kanssa, järjestimme San diegoon shipatun kakkosautomme noutamisen ja hommasimme uuteen kotiin kaapeli- ja internetpalvelut. Ihana tunne, kun saa ruksia monta kohtaa "to do-listalta"!

Töiden jälkeen oli leikin aika. Tänään suuntasimme kulkumme Pink Coral Sand Dunes state parkiin, sillä mikään ei voita päivää isojen ihmisten hiekkalaatikossa. Matka puistoon kesti n.1,5h, mikä sai meidät viimeinkin ymmärtämään, kuinka suhteellinen käsite "järkevä matka-aika" on. Olemme tottuneet asumaan lähellä kaikkea ja pitämään parin tunnin ajomatkaa pitkänä. Tällä road tripillä olemme istuneet autossa lukuisia tunteja, eikä pari tuntia tunnu enää miltään. Puistohan oli melkein naapurissa :).

Kartalta katsottuna reitti oli helppo ja suoraviivainen, mutta totuus olikin sitten jotain muuta. Yhtäkkiä edessämme oli päällysteen loppumisesta ilmoittava kyltti ja primitiiviseksi luokiteltu sora-/hiekkatie. Mutta eihän yksi hiekkatie vielä suomalaista mökkiteihin tottunutta tyttöä pelota. Ei, vaikka se olisikin aivan nimismiehen kikkuroilla. Automme täristeli uskollisesti perille puistoon ja sai kiitokseksi taputukset konepellille.

Puistoon päästyämme saimme pettymykseksemme todeta, että hiekkalautojen (?) ja -kelkkojen vuokrauspiste ei sijainnutkaan puistossa. Koska täällä Utahin perukoilla on aika heikot kännykkä- ja 3G-verkot, ei google juossut tällä kertaa apuun, vaan jouduimme tyytymään perinteisiin hiekkaleikkeihin. Ja hauskaa meillä olikin! Yritimme laskea hiekkamäkiä köyhien lasten tyyliin autostamme löytyneillä pahveilla, mutta eiväthän ne mihinkään luistaneet. Onneksi jalat kantoivat ylös ja alas, kävellen ja juosten ja naurettua tuli niin paljon, että suut, silmät ja kengät olivat täynnä hiekkaa. Nyt taas ymmärrän, miksi kaikki lapset rakastavat hiekkalaatikkoa!

Muutaman tunnin hiekkaleikkien jälkeen suuntasimme takaisin St. George-"Cityyn" ja kävimme hakemassa mukaamme ruokaa ja pullollisen viiniä. Hotellimme tarjoaa loistavan elokuvadiilin, jota ei voinut vastustaa: elokuva (me katsoimme "Now you see me, now you don't"), movie boxi karkkia, popparit ja kaksi juomaa $6,50. Siinä kaikki tarvittavat ainekset onnistuneeseen elokuvailtaan. Täällä syrjäkylillä ei ole iltaisiin niin kauhesti tekemistä, jos joku sattui ihmettelemään, miksi vietämme viimeisen reissuiltamme elokuvaa katsellen.

Huomenna on edessä aikainen herätys ja viimeinen rutistus kohti kotia. IHANAA! Keskiviikkona hoidetaan juoksevia asioita ja torstaina saapuu muuttokuorma. Tavarat saapuivat San Diegoon jo viikko sitten, mutta varsinaisen toimituspäivän saimme valita itse. On tämä kyllä kätevää! Blogiin tulee nyt muutaman päivän hiljaisuus, sillä minulla ei ole nettiä eikä todennäköisesti ylimääräistä aikaakaan. Palaillaan siis asiaan loppuviikosta aurinkoisten San Diegon kuulumisten kanssa.

Kauhun hetkiä Utahissa

Eilen illalla blogia kirjoittaessani olin vielä autuaan tietämätön, millaista äksöniä ilta toisi tullessaan. Löhöilimme sängyllä ja suunnittelimme tulevaa päivää, kun yhtäkkiä tajusin etten ole nähnyt Kisua pitkään aikaan. Ensin en huolestunut yhtään, sillä Kisu tykkää hengailla sänkyjen alla (tai spring boxin sisässä, jos joku huoneessa aiemmin lomaillut lemmikki on repinyt sinne kulkuaukon). Yleensä Kisu tulee kuitenkin esiin kutsuttaessa tai ainakin herkkupussia rapisteltaessa, mutta tällä kertaa vastassa oli vain hiljaisuus.

Minut valtasi vahva tunne, että kaikki ei ole kunnossa ja pyysin Phillin nostamaan patjan paikaltaan. Kisu ei ollut sängyn alla eikä spring boxin sisässä. Etsimme koko huoneen nurkasta nurkkaan, mutta Kisusta ei näkynyt jälkeäkään. Lopulta Phill siirsi verhot syrjään ja sai järkytyksekseen huomata, että ikkuna oli auki. Kisu oli hypännyt ikkunasta ulos aavikon pimeään yöhön.

Ryntäsin ulos Kisua etsimään, mutta tajusin aika pian, etten todennäköisesti näe rakasta kissaani enää koskaan. Hotelli oli ison tien varrella ja ratakennuksen takana aukeni loputon aavikko villieläimineen. Ainoa toivoni oli, että Kisu pysyttelisi hotellin lähellä ja pyrkisi nälän tai vilun tultua takaisin sisään. Itkuhan siinä pääsi!

Tarkistimme kaikki puskat, roskikset ja parkkipaikan autojen alustat. Turhaan. Kuljimme ulkona Kisua huhuillen ikuisuudelta tuntuneen ajan, mutta Kisusta ei näkynyt jälkeäkään. Olin jo aivan lohduton ja mietin, kuinka hirveältä tuntuisi lähteä Utahista kotiin ilman Kisua. Yritin laskea päässäni, kuinka monta päivää voisimme viettää etsien, ennen kuin olisi pakko lähteä kotiin.

Kun epätoivo oli huipussaan, näin pimeän keskellä tutun harmaan karvamöhkäleen. Kisu seisoi vieressäni ihan muina kissoina. Tuli jopa luokseni kun kutsuin. Kisu sylissäni pääsi illan toinen itku, tällä kertaa onneksi onnesta ja helpotuksesta. Loppuilta menikin sitten Kisua halaillen ja rapsutellen.

Phill teki meille (takakontti rommista ja limpparista) vahvat yömyssyt, jotta saisimme nukuttua ne vähän tunnit, joita oli jäljellä ennen herätyskellon pärähdystä. Myssy sai sykkeet rauhoittumaan, mutta unta sain odotella kieriskellen aamuvarhaiseen saakka.

Pysyimme kuitenkin suunnitelmassamme ja lähdimme liikkeelle ennen auringon nousua ja saimmekin ajella ihan yksin tyhjillä aavikkoteillä. Auringon nousu oli ikimuistoinen! Tuntui kuin joku olisi kääntänyt valoja sekunti sekuntilta kirkkaammalle, kunnes keltainen tulipallo putkahti kunnolla esiin kivien takaa, kirkkaampana kuin koskaan.

Auringon nousun lisäksi olemme nähneet tänään kaikenlaisia kiviä ja uskomattomia esihistoriallisia maisemia. Dinosaurukset vain puuttuvat! Ajelimme iltapäivällä Utahin länsireunalle ja jäämme tänne vielä huomiseksi. Toiveissa olisi päästä hiekkalautailemaan pinkeille hiekkadyyneille. Toivottavasti onnistuu! Lumilautailua Utahin tyyliin :).

Kyltti jota et halua nähdä, jos on jo valmiiksi pissahätä :)

Goblin valley state park, UT

Phill osti minulle huoltsikalta lemmikkisormuksen

Jossainpäin länsi-Utahia

St. George state park, UT

St. George state park, UT

Pikkuteitä Utahiin

Aamulla aurinko kutitteli Aspenin rinteitä keväisen kauniisti, mutta meidän ei auttanut muu kuin sanoa heipat ja suunnata auton nokka kohti länteä ja uusia seikkailuja. Emme kuitenkaan malttaneet huristella Utahiin ihan suorinta reittiä, vaan kurvailimme osavaltioden rajalle pieniä takateitä pitkin ja imimme itseemme aimoannoksen Coloradon maalaismaisemia.

Matkalta löytyi lisää vuoria, järviä, jokia, lehmiä ja sokerina pohjalla Rifle Falls, state park.

Osavaltioiden rajaa lähestyessämme maisemat muuttuvait toisaalta hiipien, toisaalta aivan yhtäkkiä vehreistä kivisiksi. Utahissa saimmekin ihastella mitä mielikuvituksellisempia kiviasetelmia, kallioita, kanjoneita ja autiota aavikkoa. Hiljaisilla teillä huristellessa tuntui välillä, että olemme aivan yksin maailmassa. Dead Horse Point state parkista löysimme sitten ne kaikki kadoksissa olleet ihmiset. Kun tekee jotain itselle uutta ja ainutkertaista (keskellä ei mitään), ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka moni muukin on löytänyt tiensä samaan paikkaan täsmälleen samaan aikaan.

Tämän yön vietämme pienessä Green River:n kylässä. Huomenna heräämme ennen kukkoa ja lähdemme ihastelemaan kiviä ja hiekkaa muihin Utahin state parkeihin. Koska Grand Canyon on suljettu eikä Las Vegas sittenkään houkuta kaikkien näiden luontoelämysten jälkeen (teemme sinne sitten ihan oman reissun kaikessa rauhassa), aiomme suunnata kotiin jo tiistaina, eli päivää suunniteltua aiemmin. Matkustelu on ihanaa, mutta San Diegossa odottava oma uusi koti alkaa pikkuhiljaa tuntua kaikkein makeimmalta mansikalta.

Yhden päivän talvi

Aspenin aamu valkeni kirjaimellisesti lumesta valkeana. Talvi yllätti nämä retkeilijät takavasemmalta kylmyydellään ja kauneudellaan. Miten sen voikin unohtaa joka vuosi, miltä talvi oikeasti tuntuu ja näyttää? Suunnitelmat menivät jälleen kerran hieman uusiksi, sillä eihän meillä Kalifornian matkaajilla ollut kovinkaan kummoisia talvivaatteita mukanamme ja auton jääskraapankin olimme jättäneet New Jerseyyn. "Eihän me tätä tarvita nyt pitkään aikaan." Jeps, melkein viikko pärjättiin ilman.

Matkalla aamupalalle

Hetken aikaa kasseja pengottuamme päätimme luottaa kerrospukeutumiseen ja käydä ostamassa kummallekin jo pitkään hankintalistalla olleet uudet vaelluskengät. Pipot ja hanskat olin jopa ymmärtänyt pakata mukaan Colorado mielessäni.

Aloitimme päivämme autoilulla ja helpolla kävelyllä läheisillä rinteillä. Lounaan jälkeen suuntasimme oikeasti metsään ja siellä viihdyimmekin niin pitkään, että meinasi tulla kiire pimeän alta kotiin.

Valitsemamme polku oli hyvin jyrkkä ja luminen. Ylöspäin mentäessä meinasi jossain vaiheessa loppua jo huumorintaju ja kunto, mutta sitten ystävämme sisu nosti päätään ja matka jatkui. Ja oli meillä hyvät eväätkin: vettä ja stroopwaffleita. Niillä jaksoi pitkälle! Metsän värit olivat uskomattoman kauniita, mutta näköalapaikkojen maisemat jäivät tällä kertaa valitettavasti pilvien alle. Tuntui kun olisimme hengailleet maailman laidalla.

Alaspäin tultiinkiin sitten nopeasti, paikoitellen hyvin nopeasti. Oli meinaan aika liukasta ja luntakin oli kerinnyt kertyä useita senttejä. Selvittiin kuitenkin takaisin autolle kaikki jäsenet ehjinä ennen pimeää. Kylmyys oli hiipinyt luihin ja ytimiin, mutta fiilis oli mitä mainioin. Koko päivä ulkona kauniissa maisemissa urheillen, illalla kuuma suihku, kaakaota ja hyvää ruokaa. Voisiko tämän vuoden ensimmäistä ja viimeistä talvipäivää paremmin viettää?

Huomenna vaihdetaankin sitten talvi Utahin aavikoihin. Luonnonpuistot ovat edelleen kiinni, mutta onneksi takataskusta löytyy täydellinen varasuunnitelma. Jos homma menee lähellekään yhtä putkeen kuin täällä Coloradossa, ei meillä ole hätäpäivääkään.

Smugglers mtn vaelluksen alkupäästä

Hassuja lumihiutaleita. Välillä tuli tosin vaakatasossa räntää

Iloiset vaeltajat lähtökuopissaan

Nämä kuvat on otettu minun kännykällä. Oikean kameran muistikortilta löytyy satoja toinen toistaan kauniimpia kuvia (taisimme hieman seota...). Kokoan niistä sitten joskus ainaan paremman kuvakollaasin. 

Kaunis, kaunis maailma

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus näkee jotain oikein kaunista ja meinaa pakahtua? Tänään tuo tunne on vallannut mieleni niin monta kertaa, että voisin melkein itkeä onnesta.

Aamuinen Kansas toi mieleen kohtauksen OZ-elokuvasta juuri ennen tornadon iskemistä. Pilvet roikkuivat vaarallisen alhaalla ja sumu oli niin sakeaa, että edellä ajavan rekan takavalot meinasivat hävitä näkyvistä. Vältyimme kuitenkin myrskyltä ja saavuimme ennen pitkää Coloradoon. 

    Kansas

Denverin jälkeen saavuimme vuorille ja silmät meinasivat pudota päästä jylhiä maisemia ihaillessamme. Lunta, vuoria, kiveä, metsää, vihreää ja keltaista silmän kantamattomiin. Aivan upeaa! Auto raukkamme puski jyrkkiä rinteitä ylöspäin ja Kisu maukui wau:ta niska kenossa.

Kiitos Google mapsin (ihanan) "errorin" valkkasimme vahingossa pikkuteitä kulkevan reitin Aspeniin. Viimeisen tien nimi oli "Top Of the Rockies bypass" ja tie vei meidät kirjaimellisesti huipulle. Mutkainen tie ja komeat maisemat salpasivat hengityksen. Tässä vaiheessa päästelimme kaikki kolme suustamme rytmikkäästi "Wau, wau, wau...".

Hullu turisti Kansasista vähissä vaatteissa... Oltiin lähellä pakkasrajaa

En malta odottaa huomista kokonaista päivää täällä Aspenissa. Mihin tahansa katsoo, aina näkee jotain kaunista. Elämä on aika ihanaa!

Onnellisesti keskellä

Kolme tyytyväistä matkalaista viettää iltaa Abilene nimisessä kyläpahasessa keskellä Kansasia. Olemme nyt jota kuinkin  keskellä USA:ta, keskellä ei mitään. Mutta täytyy kyllä myöntää, että keskellä ei mitään voi olla yllättävän paljon nähtävää ja ihmeteltävää!

Ajelimme eilen littanan Illinois osavaltion halki Chicagosta Missourin rajalle St. Lousiin. Matkalla näimme peltoja, tietöitä ja vielä vähän enemmän peltoja. Maisemat muistuttivat kovasti Pohjanmaata. St. Lousista löysimme kuuluisan kaaren, loistavan bbq-ravintolan (Pappy's!), ystävämme Jimmyn ja aamulla kivan aamupalaravintolan nimeltä Rooster. Rooster-ravintola on erikoistunut munakkaisiin, creppeihin ja orgaaniseen lähiruokaan. Tarjolla oli siis hyvää ruokaa ja hyvää mieltä. Phillin toiveesta pitää tosin lisätä tähän väliin, että kukot eivät muni. Mutta ehkä Chicken/Hen ei olisi yhtä myyvä nimi ravintolalle. Tiedä häntä...

St. Louis, MO

Collinsville, IL

Vatsat täynnä jatkoimme matkaamme kohti villiä länttä. Kansas Cityn kohdalla venytetyissä vatsoissamme alkoi tuntua taas bbq-lounaan kokoinen rako, joten suuntasimme auton nokan kohti 47th streetin Oklahoma Joe's-ravintolaa (Kiitos Anni vinkistä!!!) ja jälleen kerran meni nappiin. Nytpä tiedän minäkin, miltä maistuu OIKEA bbq. Ja Phill on tällä hetkellä ehkä maailman onnellisin mies. Coloradosta voisimmekin sitten etsiä vaikka oikein hyvän salaattiravintolan :).

Kansas Cityn jälkeen maailmani mullistui, sillä peltomaisemat vaihtuivat mäkiseksi preeriaksi. Kaunista! Voisin etsiä jostain sen pienen talon ja jäädä hetkeksi ihmettelemään rauhallista maailman menoa. Voisi tosin olla, että parin päivän jälkeen Abilene alkaisi kyllästyttämään. Toistaiseksi jännimmät tapahtumat ovat olleet junan saapuminen ja viinikaupan superystävällinen palvelu.

Jossainpäin Kansasia

Huomenna suuntana on Colorado ja Aspen. Koska kansallispuistot ovat edelleen kiinni, turvauduimme suunnitelma B:hen eli hiihtokeskuksiin ja State Parkeihin, jotka näyttäisivät olevan auki. Googlen kuvien perusteella kauniita näkymiä löytyy roppakaupalla kansallispuistojen ulkopuoleltakin. Kameran akku on ladattu, bring 'em on!

Ja lopuksi vielä se tärkein: Kisu on taas tyytyväinen matkakissa! Chicagosta lähtiessämme huomasin Kisun kurottelevan maukumisensa lomassa kohti ikkunaa ja heitin vitsillä, että meidän pitäisi hommata Kisulle kissa-boosteri, jotta Kisu voisi ihastella maisemia. Phill innostui ajatuksestani, joten seuraavalla vessapysähdyksellä asetimme Kisun matkakodin alle pari laukkua ja tyynyä. Uskomatonta mutta totta, maukuna päättyi kuin seinään ja sama meininki jatkui tänään. Helppo ratkaisu! Ja täytyy kyllä myöntää, että tunnelma autossa on parantunut kaikkien matkalaisten osalta 100%.

Lappu luukulla

Herkullinen aamupala menetti osan viehätysvoimastaan aamun uutisia selaillessa. Niin siinä nyt todellakin kävi, että hallitus ja sen myötä puoli maata toistaiseksi "suljettu".

Meidän elämään tämä vaikuttaa usealla tasolla. Laivasto pysyy toki toiminnassa, mutta palkkashekit tulevat sitten joskus. Olemme kuitenkin onnekkaita emmekä elä palkkashekistä palkkashekkiin. Eli taloudellisesti tämä ei huoleta, ellei se sitten jatku kuukausitolkulla. Myös terveydenhuoltomme pitäisi olla ainakin toistaiseksi ja jollain tasolla turvattu.

Tällä hetkellä eniten huolettaa luonnonpuistojen kohtalo... Reissusuunnitelmamme menevät uudelleen mietintään, jos puistojen portit eivät aukea. Tosin, eihän luontoa voi sulkea :). Jos varsinaiset puistot ovat kiinni, etsimme luontoelämyksemme sitten vapailta markkinoita. Ripaus seikkailuhenkeä reppuun mukaan ja menoksi!

Seikkailuhengen lisäksi päätimme ruveta spontaaneiksi ja jäädä Chicagoon aamua viettämään. Myöhemmin tänään suuntaamme Kansasin sijasta hieman lähemmäksi Missourin osavaltioon moikkaamaan ystäväämme Jimmyä ja aloittamaan kaksipäiväisen Missouri-Kansas bbq-iloittelun. Phill on taas elävien kirjoissa ja nälkäinen kuin karhu!

Uutta arkkitehtuuria Chicagossa