Haastava mt.Thielsen

Ennen reissua juttelin lomasuunnitelmistani erään oppilaani vanhempien kanssa ja selvisi, että heistä toinen on kotoisin Portlandista ja toinen viettänyt pitkiä aikoja Oregonin luonnossa tutkimusta tehden. Kysellessäni vinkkejä turistioppaiden ulkopuolelta, sain vahvan suosituksen Mt. Thielsenin valloittamiseen. Otimme neuvosta kopin ja suuntasimme vuorelle tiistai iltapäivänä koskenlaskuseikkailumme jälkeen.

Mt. Thielsen sijaisee Diamond Laken lähellä, valtatie 138-varrella. Haikin alkupiste oli helppo löytää, sillä se sijaitsee aivan tien vieressä. Jostain syystä mt. Thielsenin parkkipaikka oli maksullinen. Sujautimme kirjekuoreen kiltisti viisi taalaa, vaikka epäilimmekin, ettei kukaan tulisi tarkistamaan parkkipaikkaa USA:n kansallispäivänä. Meillä ei ollut mukana yhtä ainuttakaan kynää, mutta onneksi Phillin sisällä asustava MacGyver loihti meillle tikusta kynän ja jämäkahvista mustetta.

Sitten matkaan läpi hyttysiä kuhisevan metsän. Aurinko porotti kuumasti ja reitti lähti samantien kohoamaan loivasti ylöspäin. Ihastelimme sammalpeitteisiä puita ja puiden välistä pilkahtelevaa Diamond Lakea. Taivalsimme metsän keskellä useammankin mailin ennen kuin näimme pilkahduksen viritelmästä, joka saattoi olla tai saattoi olla olematta Mt. Thielsen.

Vuori näytti olevan kaukana ja vuoren huippu näytti epäilyttävän jyrkältä ja kapealta. Vaikka olimmekin jättäneet ennakkoselvitystyön hävettävän vähälle, tiesimme Mt. Thielsenin huipun olevan Cascade vuoriston ukkosenjohdatin. Taivas oli kirkas, joten kiipeäminen oli turvallista, mutta reitin teknisen ja fyysisen vaativuuden olimme aliarvioineet rankasti alaviistoon.

Reitti oli rankka. Reitti oli vaikea. Reitti oli vaarallinen, vaikka ukkosta ei tuona päivänä tarvinnutkaan pelätä.

Ensimmäinen ylläri oli metsästä löytynyt paksu lumipeite. Tuntui todella hassulta kävellä lumen päällä ja hikoilla helteessä. Lämpötila oli ollut alhaalla polun lähtöpisteessä reilu kolmekymppiä, eikä kylmä ollut varjoisessa metsässäkään. Haikkipolusta ei ollut tietoakaan, joten seurasimme lumesta löytyviä jalanjälkiä ja toivoimme parasta. Ylämäkeen kävely auringossa pehmenneessä lumessa oli vaativaa, mutta siltikin vasta alkusoittoa sille, mitä oli tulossa metsäosuuden jälkeen.

Metsäosuuden päätyttyä ei ollut enää epäilystäkään etteikö kohteemme olisi juurikin se epäilyttävän näköinen hökötys, jonka olimme nähneet aiemmin puiden välistä. Tuonne pitäisi siis jollain ilveellä kivuta.

Huomattavasti jyrkempi kiipeäminen alkoikin lähes samantien. Vuorossa oli irtokiven ja -soran peittämä todella jyrkkä rinne. Rinteen jyrkkyyttä on vaikea vangita kuvaan, mutta nousu tuntui ainakin sillä hetkellä elämäni toistaiseksi vaativimmalta urheilusuoritukselta eikä tilannetta auttanut yhtään se, että aurinko porotti todella kuumasti ja puiden tuomat varjot olivat enää pelkkä muisto.

Selvittyämme irtosoraosuuden loppupuolelle oli meillä jäljellä enää puoli pulloa vettä ja kello alkoi lähenemään jo puoli kuutta. Aurinko laski tuona päivänä yhdeksän aikoihin, joten olimme asettaneet itsellemme kääntymisajaksi ihan viimeistään kello kuuden. Meillä ei ollut mukana lamppuja eikä pimeä metsä houkuttanut laisinkaan.

Reitin viimeinen osuus olikin sitten aikamoista boulderointia kivenlohkareiden keskellä. Olemme (edelleenkin) aika kokemattomia boulderoijia ja lohkareista osa oli täysin irtonaisia. Ähelsimme jonkin aikaa rinnettä ylös kuin apinat, kunnes tajusimme, että tämä on ihan oikeasti jo aika vaarallista meininkiä. Olimme voimavarojemme ja taitojemme äärirajoilla eikä kieriminen terävien kivenlohkareiden peittämää, lähes pystysuoraa, rinnettä houkutellut laisinkaan. Vesivaramme olivat lähes lopussa ja kellokin oli jo melkein kuusi. Olimme jo todella lähellä huippua, mutta päätimme siltikin olla kerrankin järkeviä ja kääntyä takaisin. Harmitti ihan hulluna, mutta yhä edelleenkin tunnen tehneemme ainoan oikean ratkaisun.

Paluumatka ei ollut sekään helppo. Rinteen kipuaminen ylös oli fyysisesti raskasta, mutta alas teknisesti vaikeampaa. Kaaduimme/ liukastuimme kumpikin pari kertaa, mutta selvisimme onneksi rakoilla, pintanaarmuilla, mustelmilla ja rikkinäisillä trikoilla. Metsäosuudella testasimme myöskin lumen syvyyden humpsahtamalla hangen läpi lähes vyötäröä myöden hankeen.

Viimeiset pari mailia vedimme sisulla lähes juoksuvauhtia, sillä hyttyset söivät meitä eläviltä. Jokaikistä lihasta ja mustelmaa särki ja jano oli mieletön. Kun metsän reuna alkoi häämöttää jo hämärtyvän illan keskellä alkoi meitä naurattaa. Jummi, mikä kokemus!

Näin aukikirjoitettuna tämä kuulostaa melkoiselta valitusvirreltä ja kamalalta kokemukselta, mutta ei se ihan niinkään mene. Mt. Thielsen oli koko reissun kokemuksista yksi mielettömimmistä, sillä itsensä haastaminen on aina palkitsevaa. Maisemat olivat upeita ja kroppamme pystyivät myös aika huimiin juttuihin. Jos koskaan eksymme noille kulmille uudelleen, lähdemme liikkeelle jo heti aamusta, mielellään hieman viileämpänä päivänä ja varaamme mukaamme vettä ainakin puolet enemmän. Tee sinäkin sama, jos päätät kivuta Mt. Thielsenille.

Puolillaan oleva boolimalja

Haikkaaminen on yksi parhaista tavoista viettää vapaapäivää. Siksipä minun ei tarvinnutkaan miettiä kovin kauaa, mitä haluaisin tehdä synttäriviikonloppunani. Vaikeus oli lähinnä siinä, minkä polun valitsisi. Minä ole haikannut San Diegon lähialueiden polkuja ristiin rastiin Raijan kanssa, mutta Phill on käynyt toistaiseksi vasta parilla hassulla haikilla. Valitsisinko jonkun itsellenikin uuden polun vai esittelisinkö Philille jonkin kauniiksi ja kivaksi tietämäni reitin? Siinäpä vasta pulma. Lopulta päädyin jälkimmäiseen, tarkemmin sanottuna Ramonasta lähtevään Cedar Creek Falls aka Devil's punch bowl -reittiin.

Polulla näytti nyt hieman erilaiselta, kun keväällä kasvuaikaan. Viime keväänä San Diegoa vaivasi kuivuus, mikä näkyi pöllyävän kuivina ja ruskeina kukkuloina. Kevät ja edellisen viikon sade näkyi kuitenkin laakson virtaavassa purossa sekä sitä ympäröivien puiden vihreytenä. Kuivuuden ja vehreyden vastakohtaisuus oli pysäyttävää. Kevään maisemia täältä.

Tällä kertaa maisema oli täysin päinvastainen. Viimeaikojen sateet olivat muuttaneet kukkulat kauniin vehreiksi, mutta laakson puut olivat ruskeita ja lehdettömiä. Suureksi yllätykseksemme vesiputouksessa ei  tälläkertaa virrannut vesi. Edellisistä sateista oli sitten kuitenkin jo liian pitkä aika.

Paholaisen boolimalja oli siis puolityhjä tai puolitäysi. Minä valitsen optimistina puolitäyden, sillä vaikka vesiputous jäikin näkemättä, olivat maisemat ehdottomasti käymisen arvoiset.

Huolimattomat haikkaajat

Suomi-tyttökaksikko päätti lähteä valloittamaan pitkästä aikaa uuden vuoren. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Rancho Bernardo Mtn.

Hieno suunnitelma, mutta vuori olikin kumman lättänä. Taisi johtua siitä, että kävelimme iloisesti höpöttäen onnemme ohi ja eksyimme väärälle polulle. Eikä kyllä ollut (tälläkään kertaa) meidän vika! Reitistä ilmoittava kyltti sojoitti väärään suuntaan ja jäi meiltä kokonaan huomaamatta.

Koska olemme sitkeitä ja ehkä hieman hölmöjäkin, kävelimme sinnikkäästi pitkän matkaa ennen kuin huomasimme alkaa ihmettelemään reitin tasaisuutta. Vuoren luulisi kohoavan ylöspäin, mutta mepäs seirailimmekin järveä ja pysyimme tiiviisti merenpinnan tasolla. Noh, tulipa käveltyä reilun kymmenen kilometrin lenkki ja laitettua maailma järjestykseen. Seuraavalla kerralla muistamme sitten ehkäpä nousta nyppylälle maisemia ihailemaan...

Mukavaa, kun lämpötilat ovat tipahtaneet inhimillisiin lukemiin. Olikin jo vähän ikävä näitä sunnuntaihaikkeja.

Sipsivuori

Päivän teema: perunalastut. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, perunalastu. Nämä sipsit eivät kuitenkaan näy vyötäröllä, vaan tuntuvat lähinnä jaloissa. Kävimme nimittäin valloittamassa lauantain ratoksi Mount Woodsonin huipulla sijaitsevan Potato Chip Rock:n.

Reittejä sipsivuorelle on kaksi: lyhyt ja tosi jyrkkä sekä pidempi tavallisen jyrkkä. Ystäviemme kanssa tapahtuneen koordinointivirheen seurauksena päädyimme kokeilemaan molempia. Ylös pidempää reittiä ja alas jyrkempää. Maisemallisesti suosittelen tuota Lake Powaylta alkavaa, joka oli myös selkeästi se ruuhkaisempi. Koska kyse oli meistä, pidimme yllä hyvin reipasta vauhtia. Hikihän siinä tuli ja edellispäivänä salilla rääkätyt jalkalihakset saivat kyytiä. Väittäisin kuitenkin, että reitti sopii kaiken kuntoisille. Ihan rapakuntoiselta se saattaa vaatia kuitenkin hieman tahtoa ja asennetta.

Nimi Potato Chip Rock selittyy parhaiten näillä kuvilla:

Täytyy myöntää, että jalat hieman tutisivat reunan yli kurkkiessa (huomaa ensimmäisen kuvan ilme...). Kielekkeelle hypättiin toiselta kiveltä, mutta varsinaista rotkoa ei kivien väliin jäänyt. Minua alkoi hermostuttamaan vasta sillä hetkellä, kun aivot antoivat jaloille käskyn hypätä. Yhden edes-takaisin-veivauksen jälkeen pakotin jalkani liikkeelle ja totesin, että hypyn vaikeus piili vain ja ainoastaan korvien välissä.

Potato Chip Rock Hike on yksi San Diegon suosituimmista, enkä yhtään ihmettele. Kiva reitti, upeita maisemia ja hauskan uniikki kieleke. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että lauantaisin huipulla on ihan pari muutakin ja omaa kuvausvuoroa joutuu hetkisen odottelemaan. Mutta on se kyllä sen arvoista! Jonossa oli hauska tunnelma ja eväsbanaani maistui paremmalta kuin ikinä. Viisi tähteä Potota Chip Rock Hike:lle!