Kerrostaloelämää

Olen puhdasverinen kerrostalon kasvatti. Asuin kerrostalossa elämäni ensimmäiset 24-vuotta, minkä jälkeen minulla ja kerrostaloilla oli vielä on-/off-suhde muutaman vuoden verran ennen omakotitaloihin siirtymistä.

Viimeiset seinänaapurit meillä oli neljä vuotta sitten Waikikissa, minkä jälkeen olenkin saanut laulaa siivotessani kovaa ja korkealta kenenkään sitä kuulematta. Kerkisin jo tottumaan siihen, ettei ylhäällä,alhaalla tai seinän takana asustele kukaan ja sepäs olikin aika mukavaa.

Mutta sitten tuli aika ostaa oma koti. San Diegon omakotitalojen hinnat ovat tähtitieteellisissä lukemissa eikä meillä selkeästikään ollut varaa omakotitaloon haluamallamme asuinalueella, ellemme olisi joko olleet valmiita kunnon fixer upper -urakkaan tai halukkaita venyttämään budjettiamme mukavuusalueemme laitamille.  Halvin kiertämämme talo oli melkein nykyisen kotimme naapurissa sijaitseva söpö pikkutalo, jolla oli hintaa vaatimattomat $450 000. Talossa oli keittiö-olkkari -yhdistelmä, pieni piha ja kaksi makuuhuonetta, joista toiseen olisi ollut mahdotonta sijoittaa queen -kokoinen sänky tukkimatta joko komeroa tai kulkureittiä kuistille, vessaan tai huoneesta ulos. Tämä oli niin kutsuttu deal breaker tuon hintaiselle asumukselle ja päätimmekin kääntää katseemme condoihin.

Synkronoidut kerrostalokyttääjät

Nykyinen asuintalomme on suomalaiselta nimitykseltään luultavasti luhtitalo. Talossa on kahdessa kerroksessa yhteensä kahdeksan asuntoa, joihin kaikkiin on kulku ulkoa. Meidän asuntomme sijaitsee ensimmäisessä kerrokessa talon päädyssä, eli meillä on ainoastaan yksi seinä- ja yksi kattonaapuri.


Naapurimme ovat todella mukavia ja meininki aika rennon rauhallista, mutta on tässä siltikin ollut taas hieman tottumista kummallisiin kerrostaloääniin, joita amerikkalainen rakennustyyli ei vaimenna tippaakaan.

Yläkertamme asukeista ainakin toinen on pahimman luokan kantapääkävelijä. Olen kuullut joskus (perättömän) väitteen, että minäkin astelisin raskaasti, mutta en minä kyllä tuollaisia ääniä saa aikaan. Tämän lisäksi asukilla on myös normaalista poikkeava unirytmi ja selkeä tavoite kävellä päivittäin ainakin 30 000 askelta. No joo, tiedetään, kyllä yläkerran tyyppi voisi tehdä paljon ärsyttävämpiäkin asioita, mutta uteliaisuuteni on herännyt: Miten joku voi olla noin aktiivinen ja usein vielä kaikkina mahdollisina vuorokaudenaikoina?

Toinen jännä juttu koiranaapureidemme lukumäärä. Ainakin neljällä (luultavasti viidellä) talomme asukeista on yksi tai kaksi koiraa. Kisu ja Possu juoksevat aina kilpaa ikkunaan koiria ihmettelemään eikä ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun omistajilla on ollut vaikeuksia saada kissojen kanssa flirttailevaa koiraansa liikkumaan ikkunamme edestä yhtään minnekään. Ohikulkeva koira-armeija on aiheuttanut minussakin pientä koirakuumetta, mutta josko nyt kuitenkin odottelisimme sitä hetkeä, kun asumme taas omakotitalossa.

Kerrostaloasuminen on selkeästikin lähentänyt kisuleiden välisiä suhteita: Me vs. koirat.

Vaikka kerrostalon ääniin ja omien ääntelyideni ihmillisyyteen on pitänytkin tottua uudelleen, on minusta oikeastaan kiva asua taas kerrostalossa. Naapurimme ovat oikeasti mukavia ja huomaavaisia ja loppupeleissä aika normaaleja ihmisiä. Kaikki tuntevat toisensa ja katsovat toistensa perään, mutta elävät kuitenkin omaa elämäänsä. Pienet elämisen äänet saavat oloni tuntumaan kotoisalta ja turvalliselta niinäkin iltoina, kun Phill on yön yli töissä. Ja vitsit, meinasi melkein unohtua, että meidän talolla on jopa kimppa halloween-koristelut esillä. Nyt jo odottelen mielenkiinnolla, millainen puhallettava muovipukki talon eteen ilmestyy heti halloweenin jälkeen.

Toistaiseksi vaikuttaa siis siltä, että sisäinen kerrostaloasukkini on heräilemässä horroksesta. Yksi juttu on ainakin varma: En ikävöi entistä pihaviidakkoamme yhtään, en sitten tippaakaan. Nykyinen pieni kuisti on niin paljon helpompi ja kotoisampi vaihtoehto.

Muuttourakka

Hei, me muutettiin ja selvittiin jopa ihan kunnialla. Tässä pieni risut ja ruusut lista viikonlopun urakasta:

40 asteen helle muuttoviikonloppuna = ei hyvä. Hikoilimme kuin pienet siat sekä sisällä että ulkona. Vanhassa kodissamme ei ollut ilmastointia ja sisälämpötila nousi hetkessä kolmeenkymppiin. Uudessa kodissa puuhastelu on ollut huomattavasti mielekkäämpää, sillä nyt meillä on central air (ja sen mukainen sähkölasku).

Tavaraa oli sittenkin enemmän kuin kuvittelimme. Siis sellaista hölmöä pikkusälää, jota ei osaa pakata eikä purkaa järkevästi. Nimikoin neljä laatikkoa random, figure it out later ja arvatkaa vain kuinka paljon huvittaa edes koskea näihin laatikoihin. Ja arvatkaa vain kuinka monta oikeasti tärkeää tavaraa kaiken turhan sälän sekaan on piilotettu. Nimimerkki, missä on meidän hammasharjat ja Phillin parran ajovehkeet...

Aivan liikaa kahvia ja pikaruokaa

Pesukone ja kuivuri aiheuttivat yli tunnin viivästyksen, sillä ne asettuvat niille varattuun tilaan hiukan liiankin täydellisesti. Ja sitten kun ne oli ähisty melkein paikoilleen, huomasimme virtajohdon olevan väärää mallia. Ei muuta kuin rautakauppaan ja lisää ähinää ja puhinaa myöhemmin. Sitä ennen pyykkivuori kasvaa.

Kisu selvitti muuton kuin vanha tekijä, mutta arkajalka Possu traumatisoitui varmasti loppuelämäkseen. Vieraita miehiä pelkäävä Possu juoksi muuttoapulaisia pakoon lipastolaatikoiden taakse ja pysyi siellä. Emme kuitenkaan voineet muuttaa kissaa lipaston sisällä, joten vapiseva Possu raukka piti kiskoa esiin puoliväkisin. Tyhjä talo ei pelottanut Possua yhtään niin paljoa kuin uusi koti, jota Possu ei uskaltanut tutkia moneen tuntiin. Yöllä Possu lähti vihdoin tutkimusretkelle ja piti meitä hereillä lähes koko yön maukumisellaan. Vitsi kato, täähän on mun sohva ja kiipeilytorni. Tuu nyt kattoon hei!

Kaapeliyhtiöt veivät aivan liikaa kallista muuttoaikaamme. Puolen tunnin puhelinjonotus kun halusimme irtisanoa vanhan sopimuksemme. Puolen tunnin jonotus liikkeessä laitteita palauttaessani. Yli puolen tunnin puhelinurakka, että uusi netti saatiin kytkettyä päälle ja toimimaan. No nyt toimii ja on muuten nopea!

Mutta meni tässä muutossa muutama asia myös ihan putkeen:

Phill hankki meille töistä tehokkaita muuttokavereita ja äijälauma hoiti muuton kantamis- ja asennusosuuden kunnialla. Kukaan ei itkenyt hellettä eikä myöskään pökertynyt kesken urakan.

Emme tapelleet kertaakaan, vaikka muutaman tuskailukohtauksen toki sainkin. Ei muuttaminen kivaa ole, mutta onni oman kodin omistamisesta kasvatti pinnaa ainakin kahdella metrillä. Launtai-illan kotiretkeily pelien ja oluen voimalla oli yksi hauskimmista illoista pitkään aikaan.

Löysimme San Diegosta loistavan kierrätyskeskuksen, minne roudasimme innoissamme kaksi kuormallista tavaraa. Roinasta eroon pääseminen tuntui hyvältä, varsinkin kun tavarat päätyivät kaatiksen sijaan kierrätykseen. Nytpä tiedämme, että Miramarissa voi kierrättää sellaisetkin ravarat, joita tavallinen kotitalouskierrätys ei hyväksy.

Home Depot perjantai-iltana

Uusi koti ei ole vielä lähellekään valmis, mutta purettavia laatikoita on jo huomattavasti vähemmän kuin tyhjiä boxeja. Urakka jatkuu koko viikon iltaisin ja ensi viikonloppuna taas täysipäiväisesti. Tästä tulee hyvä! Meidän oma koti.

Viimeinen

Viimeinen viikonloppu tässä kodissa. Viimeinen viikonloppu Pacific Beachilla. Hieman haikea ja todella työntäyteinen kaksipäiväinen.

Pakkailun ohessa yritin ottaa pb:stä kaiken mahdollisen irti. Kävin juoksemassa rannalla, suppailemassa (aka baddle boardeilamassa) Raijan kanssa Mission Bay:lla, kävelyllä samalla kadulla asuvan ystäväni kanssa ja hakkasin nyrkkeilysäkkiä autotallissa ennen kuin se joutuu varastoon.

Emmehän me tästä kovin kauas muuta, mutta sen verran kuitenkin, etten pääse enää spontaaneille iltakävelyille ystäväni kanssa tai aamulenkille rannalle. Rantoja tulee ikävä, mutta vaihtokaupassa saamme itsellemme paljon kaikkea kivaa ja uutta.

Itse Pakkailu on sujunut toistaiseksi loistavasti. Meillä on paljon vähemmän rompetta kuin kuvittelinkaan. Mikä ihana yllätys! Tavaroiden läpikäyminen on terapeuttista, kaiken turhan poisheittäminen vielä terapeuttisempaa. Downsizing on USA:ssa hittisana ja me kellumme tällä hetkellä trendiaallon huipulla. Kuka tarvitsee tavaraa, kun ympärillä on tällaiset maisemat.

Asunnon oston parhaat ja pahimmat

Oman kodin ostaminen on tuskin missään maassa ihan pikkujuttu, mutta USA:ssa, missä meidän vuokrasopimuksemmekin ovat olleet monikymmen sivuisia, kuuluu asunnon tai talon ostoon aika monta kommervenkkiä, joista en aiemmin ollut tietoinen. En tiedä onko tästä kenellekään mitään käytännön apua,  mutta kerronpa nyt oman Kalifornia-kokemukseni hirveimmät, parhaimmat ja hauskimmat, vaikka sitten ihan viihteen nimissä.

Päätettyämme tehdä mieleisestämme asunnosta tarjouksen, kävi agenttimme läpi naapuruston viimeiaikaiset kaupat, eli comps, ja määritteli hintahaarukan, joka perusteella asetimme neuvottelujen lähtösumman. Koska olimme ensimmäisiä tarjoajia, eikä meillä ollut mitään elämää suurempaa tarvetta ostaa asuntoa juuri nyt, lähdimme liikkeelle mahdollisimman alhaalta. Neuvottelut kestivät lopulta puolitoista viikkoa ja vastatarjouksia ja pikku ehtoja uusine sanankäänteineen kuului prosessiin lukuisia.

Mielenkiintoisin kädenvääntö käytiin siitä, voidaanko meille myydä asunto autotallin kanssa, jos myyjät eivät oikeasti omista autotallia. Hommassa kävi meinaan niin, että myyntiprosessin alussa myyjien agentti huomasi koko taloyhtiön parkkipaikkajaon olevan alkuperäisen condo-suunnitelman vastainen. Asukkaat ovat siis käyttäneet sulassa sovussa jo yhdentoista vuoden ajan vääriä parkkipaikkoja. Meidän asuntoon kuuluu oikeasti autotallin sijaan kaksi aivan tavallista parkkipaikkaa, mutta nykyiset omistajat eivät olleet tästä koskaan tietoisia. Tästä syntyikin melkoinen soppa, jonka selvittely voi viedä hetkisen. Päätimme kuitenkin pitävämme asunnosta valtavasti siinäkin tapauksessa, että menetämme joskus tulevaisuudessa "autotallimme". Emme kuitenkaan suostuneet ostamaan autotallillista asuntoa, vaan hinasimme hintaa alaspäin ja saimme lopulta tahtomme läpi. Emmehän me nyt suinkaan niin hölmöjä ole, että ostaisimme jotain, mitä myyjä ei omista.

Ennen tarjouksen jättämistä kävimme pankissa, jossa lainahakemuksemme esihyväksyttiin samantien. Kun homma eteni pidemmälle, määrättiin meille oma lainaneuvoja (mortgage officer) sekä erillinen lainan käsittelijä (mortgage processor), jotka työskentelivät kyllä samassa pankissa ja meille, mutta eivät selkeästikään kommunikoineet keskenään eivätkä myöskään muistaneet kertoa meille kaikkia yksityiskohtia. Toinen kertoi ettei papereilla ole mikään kiire, toinen lähetteli vihaisia uhkailu-/muistutussähköposteja puuttuvien papereiden perään. Toinen kertoi mahdollisuudesta ostaa lainan korko alaspäin, mutta sitten meille kerrottiinkin, ettei se käykään päinsä, sillä tekemämme myyntisopimus esti sen. Kun nostimme asiasta metelin ja harkitsimme pankin vaihtoa, olikin se taas jotenkin kummasti mahdollista. Ensikertalaisina meistä tuntui moneen otteeseen siltä, että paljon tarpeellista tietoa jäi jonnekin matkan varrelle ja kuulimme kaikista vaihtoehdoista vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä.

Sopimuksen synnyttyä alkoi escrow -aika, jonka pituus on tyypillisesti 30 päivää, mutta jos kaupattu asunto on vuokralla, pitää vuokralaisille antaa 60 päivää armonaikaa uuden kodin etsintään. Meille tämä sopi paremmin kuin hyvin, sillä emme kuvitelleet löytävämme oikeaa kotia näin pikaisesti. Ensimmäiset escrow viikot olivat täynnä dokumentteja ja tehtävää. Luimme yömyöhään lakitekstejä ja sopimuksia ja yritimme ymmärtää, mihin soppaan olimme päämme pistäneet. Tässä vaiheessa kommunikoimme osittain suoraan ja osittain agenttimme kautta myyjän agentin, oman agenttimme, escrow agentin ja kahden laina agenttimme kanssa. Stressi ja väsymys alkoivat nostamaan päätään, sillä asunnon osto alkoi tuntumaan toiselta kokopäivätyöltä.

Jotenkin ihmeen kaupalla saimme kuitenkin hoidettua kaikki paperit ja tarkastukset kuntoon ennen lomalle lähtöämme. Ainoa vielä roikkuva asia oli kuntotarkastuksessa esiin tulleiden vikojen korjaamisesta sopiminen. USA:ssa myytävä kiinteistö tarkastetaan kahteen otteeseen: Kuntotarkastuksessa määritellään luonnollisestikin kunto ja lainanmyöntäjän teettämässä arvotarkastuksessa arvo. Ennen lainan myöntämistä pankki haluaa varmistaa, että kiinteistö on vähintään lainan arvoinen.

Tarkastuksissa ei löytynyt mitään isoja ongelmia, mutta kuitenkin joitain pieniä vikoja, jotka saattaisivat muuttua korjaamattomana isommiksi ongelmiksi. Vikojen korjaus ei ole automaattisesti myyjän tai ostajan vastuulla, vaan jokaisesta yksityiskohdasta neuvotellaan erikseen.

Meidän tapauksessamme myyjät eivät olleet laisinkaan halukkaita menettämään enää yhtään enempää rahaa, joten he kokeilivat kepillä jäätä ja yrittivät pelata meidän kanssamme kovaa peliä ota tai jätä meiningillä. He tarjosivat meille $200 ja vaativat allekirjoittamaan sopimuksen kolmen tunnin varoitusajalla. Olimme tuolla hetkellä Pittsburghissa eikä meillä ollut aikomustakaan palata kesken hauskan päivän hotellille allekirjoittamaan jotain, mihin emme edes olleet laisinkaan tyytyväisiä. Ilmoitimme siis agenttimme kautta no way ja luotimme siihen, ettei myyjillä ollut mitään hinkua peruuttaa sopimuksesta muutaman satasen vuoksi. Ja oikeassahan me olimme. Loppujen lopuksi laskimme tarkkaan, mitä meille tärkeimpien vikojen korjaaminen tulisi maksamaan ja saimme jälleen tahtomme läpi.

Lopullisen sopimuksen synnyttyä loppui myös meidän armonaikamme muuttaa mieltämme ilman rahallista menetystä. Samaan aikaan saimme myös varmistuksen siitä, ettei lainalle ollut mitään meistä riippuvia tai riippumattomia esteitä. Nyt olemme siis todellakin siinä pisteessä, että vain ja ainoastaan odotamme. Tuntuu todella kummalta, kun sähköposti ei enää täytykään päivittäin monikymmensivuisista dokumenteista, jotka pitäisi jaksaa lukea, ymmärtää ja allekirjoittaa asap.

Uusien hoodien katutaidetta

Tällä hetkellä muuttoon on aikaa noin kuukausi, mikä tuntuu yhtäaikaa aivan liian pitkältä ja aivan liian lyhyeltä ajalta. Odotan jo innolla omassa kodissa asumista, mutta se muutto... Löytyisikö täältä vapaaehtoisia pakkaajia? Minua kun ei yhtään huvita.

Curb appeal

Omaa kotia metsästäessämme sisäistin, kuinka suuri merkitys on sillä, miltä talo ja naapurusto näyttävät kadulta katsoessa. Englanniksi tätä näkymää kutsutaan curb appeal:ksi.

Ostajana pihojen ja ulkosivujen siisteys kertoo minulle naapurustosta. Jos kotia arvostetaan, pidetään siitä myös todennäköisesti hyvää huolta. En kaipaa millilleen saman pituista nurmikkoa tai virheetöntä julkisivua, mutta suotavaa olisi, ettei naapuruston pihoja ole kuorrutettu romulla ja ympäröity piikkilanka-aidalla.

Minua viehättävät kaikkein eniten talot ja naapurustot, jotka ovat hyvinhoidettuja mutta persoonallisia. En pidä cookie cutter -naapurustoista, joissa jokainen talo on toisensa kopio, vaan nautin enemmän hienostuneesta sillisalaatista. San Diego sopii minulle siis kuin nakutettu, sillä täältä löytyy taloja joka lähtöön. Samalla kadunpätkällä saattaa hyvinkin hengailla sulassa espanjanlaishenkisiä taloja punaisine tiilikattoineen, pieni vaaleanpunainen mökki, moderni betonilaatikko ja vanhanajan puu-unelma.

Ocean Beachin talotarjontaa

Kaliforniassa hämmentävän monet ihan tavallisetkin perheet ulkoistavat pihojensa kunnossapidon ja palkkaavat hommaan (useimmiten meksikolaisen) landscaping firman. Meidänkin etupihamme on aina tiptop kunnossa, sillä sen kunnossapito kuuluu vuokraamme. Takapihamme  kuivankäppyrä viidakko onkin sitten ihan oma lukunsa... Ei siis kannata tulla kurkkimaan aidanraosta.

Näin meidän naapurustossa selitellään hekentynyttä curb appealia

Ihkaoman kodin (siis kimppakoti pankin kanssa) toteutuminen alkaa nyt näyttämään aika varmalta. Kuntotarkastuksen perusteella asunnosta ei löytynyt juuri rikkinäistä ovikelloa kummempaa ja markkina-arvokin kilahti kohdilleen myyntihinnan kanssa. Ohjelmassa on siis loppukiri dokumenttien lukemisen ja lippulappusten täyttämisen kanssa, jotta saamme kaiken mahdollisen sumplittua ennen keskiviikkona starttaavaa lomaa. Metsän keskellä ei ole wifiä ja hyvä niin. Docusign on tullut hyvin tutuksi ja due diligence on uusi lempparisanani. Loma tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Se oikea

Fraasi life happens on yhtaikaa sekä ärsyttävä että totta. Elämä tapahtuu koko ajan. Joskus hommat menevät suunnitelmien mukaan, toisinaan eivät sinne päinkään. Elämää eletään kuitenkin ihan koko ajan, silloinkin kun keskitytään elämisen sijasta suunnitteluun.

Meidän life happens -hetkemme on nyt johtanut siihen, että teimme viime viikolla dealin omasta kodista, joka löytyi jo toisena asuntojen katselupäivänä. Jos kaikki menee hyvin tämän viikon kunto- ja arvotarkastuksissa, tulee meistä pian asunnon omistajia. 

Kaikki tapahtui loppujen lopuksi nopeasti, joskaan ei ihan mutkattomasti. Kävimme vähän puolihuolimattomasti näytössä, mutta ihastuimmekin niin syvästi, että aloimme jo samantien sisustamaan, nikkaroimaan ja viihtymään sielujemme silmillä. Seuraavana päivänä kävimme vielä muissa näytöissä, mutta ajatuksemme olivat ja pysyivät tässä rakkauskodissa. 

Kodissa on kaikki mitä haluammekin, sijainti on täydellinen ja hinta alle budjetin. Pitäisiköhän tästä tehdä tarjous? Hmmm, kysymys kuuluu lähinnä: Mitä vielä mietimme? Toissa maanantaina vedimme siis syvään henkeä ja teimme elämämme toistaiseksi isoimman (taloudellisen) päätöksen. Tarjoukset lentelivät monin sanankääntein viime tiistaihin asti, jolloin saavutimme yhteisen mukavuusalueemme. Keskiviikkona alkoi escrow prosessi, jonka aikana sopimus viilataan ja hiotaan toivottavasti entistä kiiltävämmäksi.

Meidän tapauksessamme escrow-aika kestää 65 päivää normaalin 30 sijaan, sillä asunto on tällä hetkellä vuokrattu. Tämän viikon loppuun mennessä meidän pitkäisi kuitenkin olla jo paljon fiksumpia sen suhteen, miten tässä hommassa käy. Meillä on ostajina onneksi 17 päivää aikaa perääntyä ilman rahallista menetystä.

Asunnon ostamiseen (Kaliforniassa) ei riitä ihan yksi eikä kaksi allekirjoitusta. Jokaikinen asia sovitaan ja mainitaan erikseen. Luettavia sivuja on monta sataa ja sopimuksia lähes yhtä monta. Kuvassa näkyvät paperit ovat lainapapereita, joita täyttelimme lauantainratoksi.

Peukut pystyyn ettei vastaan tule ikäviä yllätyksiä. Saan enää vaivoin hillittyä sisälläni kuplivan innostuksen ja sisutuskärpäsen. Ikioma koti, aika mainio ajatus!

Maalari maalasi taloa...

Maalari maalasi, muttei tullut sinistä eikä punaista. Sateenkaaren värien sijaan tuli tylsän harmaa.  Paljon tummempi ja ankeampi kuin edellinen vaalea.

Näin se homma menee, kun talo ei ole oma. Yhtenä päivänä oveen ilmestyi lappu, että talonne maalataan ensi viikolla. Toisena iltana ajoin melkein kodin ohi, kun en meinannut omakseni tunnistaa. Jäljestä päätellen homma hoidettiin mahdollisimman nopeasti. Ja väristä päätellen asialla oli joku naamiointiin erikoistunut taho.

Asumme tällä hetkellä talossa, jonka omistaa Lincoln military housing. Lincoln on nimestään huolimatta yksityinen siviiliyhtiö, jolta laivasto ostaa asuntopalveluita. Saisimme asua tietenkin ihan missä huvittaa, mutta housing diili on oikeastaan aika hyvä vaihtoehto. Talomme vuokra- tai ostohinta olisi siviilimarkkinoilla kaukana budjettimme ulottumattomissa. Pidämme talostamme, isosta pihasta ja Pacific Beachin alueesta todella paljon. Ihana bonus on ollut se, että kaikki apu ja ilmaiset korjaustyöt ovat olleet yhden puhelinsoiton päässä 24/7. Palvelua on tullut testattua niin sunnuntai-illan vesivuodon kuin uudenvuoden tukkeentuneen viemärinkin muodossa.

Viimeaikoina olemme kuitenkin alkaneet miettimään tilannettamme nenäämme pidemmälle ja todenneet, että heitämme tällä hetkellä rahaa hukkaan. Kaikkein järkevintä olisi ostaa oma asunto. Joutuisimme tietenkin tinkimään neliöistä, vastaamaan kaikista korjaustöistä itse ja hoitamaan muuton omakustanteisesti, mutta pitemmällä tähtäimellä oma asunto olisi hyvä sijoitus ja ajatuksena aivan ihana. Oma koti.

Ette arvaatkaan kuinka monta iltaa olen jo istunut koneella ja selaillut eri mahdollisuuksia. Vielä toistaiseksi projekti on aivan alkutekijöissään, mutta unelmilla on ihana leikkiä. Ihan muutaman kerran olen saattanut vahingossa klikata auki myös jonkin miljoonia maksavan rantatalon, mutta noin niin kuin pääpiirteissään olen pitänyt jalat tukevasti maassa ja listannut asuntomme toivelistalle nykyistä isomman keittiön, kaksi makuuhuonetta, pikkiriikkisen pihan (tai ainakin parvekkeen), matottomat lattiat ja hyvät säilytystilat. Ei pitäisi olla mahdotonta, eihän...?