Haastava mt.Thielsen

Ennen reissua juttelin lomasuunnitelmistani erään oppilaani vanhempien kanssa ja selvisi, että heistä toinen on kotoisin Portlandista ja toinen viettänyt pitkiä aikoja Oregonin luonnossa tutkimusta tehden. Kysellessäni vinkkejä turistioppaiden ulkopuolelta, sain vahvan suosituksen Mt. Thielsenin valloittamiseen. Otimme neuvosta kopin ja suuntasimme vuorelle tiistai iltapäivänä koskenlaskuseikkailumme jälkeen.

Mt. Thielsen sijaisee Diamond Laken lähellä, valtatie 138-varrella. Haikin alkupiste oli helppo löytää, sillä se sijaitsee aivan tien vieressä. Jostain syystä mt. Thielsenin parkkipaikka oli maksullinen. Sujautimme kirjekuoreen kiltisti viisi taalaa, vaikka epäilimmekin, ettei kukaan tulisi tarkistamaan parkkipaikkaa USA:n kansallispäivänä. Meillä ei ollut mukana yhtä ainuttakaan kynää, mutta onneksi Phillin sisällä asustava MacGyver loihti meillle tikusta kynän ja jämäkahvista mustetta.

Sitten matkaan läpi hyttysiä kuhisevan metsän. Aurinko porotti kuumasti ja reitti lähti samantien kohoamaan loivasti ylöspäin. Ihastelimme sammalpeitteisiä puita ja puiden välistä pilkahtelevaa Diamond Lakea. Taivalsimme metsän keskellä useammankin mailin ennen kuin näimme pilkahduksen viritelmästä, joka saattoi olla tai saattoi olla olematta Mt. Thielsen.

Vuori näytti olevan kaukana ja vuoren huippu näytti epäilyttävän jyrkältä ja kapealta. Vaikka olimmekin jättäneet ennakkoselvitystyön hävettävän vähälle, tiesimme Mt. Thielsenin huipun olevan Cascade vuoriston ukkosenjohdatin. Taivas oli kirkas, joten kiipeäminen oli turvallista, mutta reitin teknisen ja fyysisen vaativuuden olimme aliarvioineet rankasti alaviistoon.

Reitti oli rankka. Reitti oli vaikea. Reitti oli vaarallinen, vaikka ukkosta ei tuona päivänä tarvinnutkaan pelätä.

Ensimmäinen ylläri oli metsästä löytynyt paksu lumipeite. Tuntui todella hassulta kävellä lumen päällä ja hikoilla helteessä. Lämpötila oli ollut alhaalla polun lähtöpisteessä reilu kolmekymppiä, eikä kylmä ollut varjoisessa metsässäkään. Haikkipolusta ei ollut tietoakaan, joten seurasimme lumesta löytyviä jalanjälkiä ja toivoimme parasta. Ylämäkeen kävely auringossa pehmenneessä lumessa oli vaativaa, mutta siltikin vasta alkusoittoa sille, mitä oli tulossa metsäosuuden jälkeen.

Metsäosuuden päätyttyä ei ollut enää epäilystäkään etteikö kohteemme olisi juurikin se epäilyttävän näköinen hökötys, jonka olimme nähneet aiemmin puiden välistä. Tuonne pitäisi siis jollain ilveellä kivuta.

Huomattavasti jyrkempi kiipeäminen alkoikin lähes samantien. Vuorossa oli irtokiven ja -soran peittämä todella jyrkkä rinne. Rinteen jyrkkyyttä on vaikea vangita kuvaan, mutta nousu tuntui ainakin sillä hetkellä elämäni toistaiseksi vaativimmalta urheilusuoritukselta eikä tilannetta auttanut yhtään se, että aurinko porotti todella kuumasti ja puiden tuomat varjot olivat enää pelkkä muisto.

Selvittyämme irtosoraosuuden loppupuolelle oli meillä jäljellä enää puoli pulloa vettä ja kello alkoi lähenemään jo puoli kuutta. Aurinko laski tuona päivänä yhdeksän aikoihin, joten olimme asettaneet itsellemme kääntymisajaksi ihan viimeistään kello kuuden. Meillä ei ollut mukana lamppuja eikä pimeä metsä houkuttanut laisinkaan.

Reitin viimeinen osuus olikin sitten aikamoista boulderointia kivenlohkareiden keskellä. Olemme (edelleenkin) aika kokemattomia boulderoijia ja lohkareista osa oli täysin irtonaisia. Ähelsimme jonkin aikaa rinnettä ylös kuin apinat, kunnes tajusimme, että tämä on ihan oikeasti jo aika vaarallista meininkiä. Olimme voimavarojemme ja taitojemme äärirajoilla eikä kieriminen terävien kivenlohkareiden peittämää, lähes pystysuoraa, rinnettä houkutellut laisinkaan. Vesivaramme olivat lähes lopussa ja kellokin oli jo melkein kuusi. Olimme jo todella lähellä huippua, mutta päätimme siltikin olla kerrankin järkeviä ja kääntyä takaisin. Harmitti ihan hulluna, mutta yhä edelleenkin tunnen tehneemme ainoan oikean ratkaisun.

Paluumatka ei ollut sekään helppo. Rinteen kipuaminen ylös oli fyysisesti raskasta, mutta alas teknisesti vaikeampaa. Kaaduimme/ liukastuimme kumpikin pari kertaa, mutta selvisimme onneksi rakoilla, pintanaarmuilla, mustelmilla ja rikkinäisillä trikoilla. Metsäosuudella testasimme myöskin lumen syvyyden humpsahtamalla hangen läpi lähes vyötäröä myöden hankeen.

Viimeiset pari mailia vedimme sisulla lähes juoksuvauhtia, sillä hyttyset söivät meitä eläviltä. Jokaikistä lihasta ja mustelmaa särki ja jano oli mieletön. Kun metsän reuna alkoi häämöttää jo hämärtyvän illan keskellä alkoi meitä naurattaa. Jummi, mikä kokemus!

Näin aukikirjoitettuna tämä kuulostaa melkoiselta valitusvirreltä ja kamalalta kokemukselta, mutta ei se ihan niinkään mene. Mt. Thielsen oli koko reissun kokemuksista yksi mielettömimmistä, sillä itsensä haastaminen on aina palkitsevaa. Maisemat olivat upeita ja kroppamme pystyivät myös aika huimiin juttuihin. Jos koskaan eksymme noille kulmille uudelleen, lähdemme liikkeelle jo heti aamusta, mielellään hieman viileämpänä päivänä ja varaamme mukaamme vettä ainakin puolet enemmän. Tee sinäkin sama, jos päätät kivuta Mt. Thielsenille.