Tiesin jo aiempien työnhakukierrosteni perusteella, että hakemusten kirjoittelu on USA:ssa aikaa vievää puhaa eikä monista paikoista kuulu koskaan yhtään mitään. Tällä kertaa työmäärä tuntui moninkertaiselta, sillä joihinkin hakemistani paikoista vaadittiin ansioluettelon, hakemuksen ja saatekirjeen lisäksi esseitä ja tuntisuunnitelmia.
Opin vuoden aikana valtavasti ja pääsin useampaankin tähtiä kurottelevaan haastatteluun, mutta lopulta joku toinen kiilasi aina edelleni. Turhauttavinta on se, ettei haastatteluista saa oikeastaan koskaan palautetta ja välillä vastausta joutuu odottelemaan hyvinkin pitkään (jos sitä nyt edes koskaan tuleekaan).
Koska tämä kaikki on vihdoin taakse jäänyttä elämää ja tarinalla on onnellinen loppu, ajattelin jakaa kokemuksiani vertaistueksi muille samanlaisessa tilanteessa oleville. En voi millään käsittää, kuinka epäammattimaista tämä meininki välillä onkaan.
Ideaalitapauksessa saisit automaattisen vastauksen hakemuksen perillemenosta lähes samantien, minkä jälkeen kuulisit kohtuullisen ajan sisään, onko sinut valittu haastatteluun vai ei. Mahdollisen haastattelun jälkeen sinuun otettaisiin yhteyttä siinäkin tapauksessa, että paikkaan valittiin joku muu. Tällaisia tapauksia kohdalleni sattui muutamia. Paikan sivusuun meneminen harmitti tietenkin, mutta oli mukava tietää, missä mennään eikä elätellä turhia toiveita vielä parinkin kuukauden päästä.
Ikävimpiä tapauksia olivat ne, joissa kommunikointi loppui totaalisesti johonkin pisteeseen. Esimerkiksi yhtä apulaisjohtajan paikkaa hakieassani minuun otettiin yhteyttä lähes samantien ja kutsuttiin haastatteluun heti seuraavana päivänä. Haastattelu meni hyvin ja haastattelija kertoi minulle soittavansa seuraavalla viikolla, jotta voimme sopia ajan, jolloin tulisin tapaamaan hänen esimiestään. Soittoa ei kuulunut eikä kohteliaan tiedustelevaan sähköpostiini ole tullut vastausta vielä tänäpäivänäkään.
Toinen vastaava tapaus oli prosessi, jossa olin edennyt puhelinhaastattelusta kasvotusten haastatteluun ja käynyt paikanpäällä sekä havainnoimassa että opettamassa. Viimeisin viesti on kesäkuulta. Viestissä kiitettiin kärsivällisyydestä ja kerrottiin, että he yrittävät tehdä valintansa lähiaikoina.
Ikäviä ovat myöskin sellaiset työpaikat, joissa totuus ei vastaa työilmoitusta tai työpaikkaa ei ole olemassakaan. Yhteen paikkaan vaadittiin netissä tehtävä soveltuvuustesti, josta sain hyvät pisteet samantien. Seuraava vaihe olisi ollut puhelinhaastattelu, mutta noin tunnin päästä sähköpostiini kilahtikin jo ilmoitus, että paikkaan oli valittu joku muu. Eräästä toisesta koulusta minulle soitettiin ja kiitettiin kiinnostuksestani johtajan paikkaa kohtaan. Valitettavasti johtajan pesti ei ollutkaan kuitenkaan avoinna, mutta sen sijaan heillä olisi kyllä ollut tarjota minulle työtä osa-aikaisena opettajana. Same, same... Kolmannessa taupauksessa hain paikkaa, johon oli määrä sisältyä koulutus- ja kehittämistehtäviä, mutta haastattelussa minulle selvisi, että kyseessä olisikin ollut osa-aikainen lasten kerhojen ja syntymäpäiväjuhlien vetäjä.
Tuollaisten ääritapausten lisäksi on mukaan mahtunut myös liuta paikkoja, joista ei ole kuulunut hakemuksen jätön tai haastattelun jälkeen pihaustakaan tai joissa hakemuksen ja mahdollisen haastattelun väliin on mahtunut useampikin kuukausi ja hiljainen kausi. Kommunikointi on ollut monien työpaikkojen kohdalla haastavaa, sillä joissain paikoissa arvostetaan aktiivisuutta, toisissa kielletään soittamasta. Kultainen keskitien ja maalaisjärki ovat olleet ajoittain pikkuisen hukassa.
Mutta niin kuin jo mainitsin, on sinnikkyyteni vihdoin palkittu ja aloitan ensi viikolla uuden lukukauden unelmieni koulussa. Sen lisäksi vireillä on mahdollisesti myös sivutyö, joka veisi minut askeleen lähemmäksi pidemmän tähtäimen tavoitteitani. Unelmat ansaitsevat kuitenkin oman postauksena, joten juttu jatkuu jonain toisena päivänä.
