Hyvät, pahat ja mauttomat

Blogissa on ollut tällä viikolla hiljaista, sillä olemme parhaillamme moikkaamassa syksyä itärannikolla. Ja melkoisen syksyisen ihmemaan olemme täältä löytäneetkin. Instagramista (veeralampi) ja Facebookista löytyy jo muutama kurkistuskuva.

Mutta on minulla jotain kuvia tällekin päivälle varattuna. Huomisen Halloweenin kunniaksi muutama kuva kohdalleni osuineista hirveimmistä, hienommista ja mauttomimmista Halloween-koristeista. Jokainen päättäköön itse, mikä kuuluu mihinkin kategoriaan. Joukossa on myös yksi Halloweeniin liittymätön kuva, mutta kyllä tuo villiintynyt laamakin saattaisi aiheuttaa pientä sydämentykystä pimeällä vastaan tullessaan.

Näillä mennään kohti joulua. En edes malta odottaa! Aika hurjaa, että kahden kuukauden päästä ollaan jo melkein seuraavan vuoden puolella.

Omenapiirakkareissu

Reilun tunnin ajomatkan päässä San Diegosta sijaitseva vuoristokylä, Julian, on syksyisen road tripin ykköskohde. Julian on kuuluisa omenatiloistaan, omenapiirakoistaan ja historiallisesta keskustastaan.

Kauniina lokakuisena sunnuntaina pikkuinen kyläpahanen oli tietenkin täynnä populaa. Meillä kävi kuitenkin tuuri ja löysimme parkkipaikan pääkadun alkupisteestä. Kävimme laittamassa heti ensitöiksemme nimet Julian Bakery & Cafen odotuslistalle ja kerkisimme kiertämään keskustan kertaalleen lounaspöytää odotellessa. Lounas oli ihan OK, mutta ravintolavalintamme varsinainen syy odottelee vielä jääkaapissa illan herkutteluhetkeä. Omppupiirakka ja vaniljajätski on combo, jossa maistuu syksy ja lapsuus. Pakko saada ainakin kerran vuodessa!

Julian oli symppis, mutta loppupeleissä aika nopeasti kierretty, jos ei halua piipahtaa jokaisessa täpötäydessä turistikaupassa tai poimia omenoita kotiinviemisiksi. Julianiakin upeampi oli tällä kertaa itse matka. Mutkittelevan 79-tien varrelle mahtui toinen toistaan upeampia maisemia, joita oli ihan pakko pysähtyä myös kuvaamaan silloin kuin tilanne sen salli.

Tie oli kapea, mutkitteleva ja kumpuileva, joten pysähtyminen oli mahdollista vain levikkeiden kohdalla. Jos olet helposti matkapahoinvoinnista kärsivää sorttia (niin kuin minä), suosittelen lämpimästi kuskiksi lupautumista. Ei tullut paha olo, sillä katse pysyi visusti tiessä.

79-tien varrelta löytyy myös Cuyamaca Lake ja Cuyamaca State Park. Olimme alunperin ajatelleet liittää retkeemme pienen haikin, mutta jätimme sen toiseen kertaan ja tyydyimme ihastelemaan järvenrantamaisemia. Eivätkä nekään tuottaneet pettymystä. Minne tahansa päänsä käänsi, oli vastassa jotain kaunista.

Jotkut puut muistavat täälläkin, että nyt on syksy

Tätä päiväreissua voin siis suositella lämpimästi kaikille San Diegon reissaajille, joilla on aikaa ja haluja nähdä muutakin kuin San Diego. Julianiin pääsee nopeiten 8E- ja 79N -teitä seuraamalla. Takaisin voi tulla joko samaa reittiä tai ajaa lenksun pohjoisen kautta 78- ja 15S -teitä pitkin. Ellei sitten jatka samantien aavikolle Anza-Borrego Desert State Parkiin.

Nyt on siis harjoiteltu road trippailua, jotta osataan ottaa ensi viikolla kaikki irti itärannikon syksystä. Yhtä virhettä en aio ainakaan toistaa: Kamerasta loppui nimittäin aamulla akku ja jouduin tyytymään puhelinkuviin. Mutta hei, onneksi asutaan lähellä! Hyvä syy käydä Julianissa uudelleenkin.

Tuplakurpitsat

Syksyä voisi USA:ssa nimittää helposti myös kurpitsaksi. Sitä on nimittäin saatavilla kaikissa mahdollisissa muodoissa, kaiken mahdollisen kyytipoikana. Yhdet rrrrakastavat pumpkin everything, toiset inhoavat kurpitsavillitystä ja kolmannet, kuten minä, pitävät kyllä kurpitsasta, mutta eivät pese aamuisin naamaansa kurpitsasaippualla kurpitsakynttilän tuoksuisessa kodissa kurpitsalattea hörppien.

Liikaa ei kannata kuitenkaan naureskella, sillä perjantai-iltana kodissamme nähtiin pienimuotoiset kurpitsaöverit: kurpitsalyhtyjen veistelyä kurpitsaolutta hörppien. Vedimme siis suomeksi sanottuna tuplakurpitsat. 

Kissahullun preschool open ja tarkan taitavan insinöörin taidonnäytteet

Olisimme saattaneet lisätäään joukkoon myös kolmannen kurpitsa-aktiviteetin, muttemme olleet aivan varmoja, olisiko näiden pikkukurpitsojen siemenet olleet syötävää sorttia. 

Kävin perjantaina myös sijaistamassa vanhassa koulussani. Siellä alkoi olemaan jo melkoinen Halloween-hulina, vaikka itse juhlaan onkin vielä viikko aikaa. Olipa mukava kuulla, että tänä vuonna tytöistä 90% ei kisko päällensä samaa sinistä mekkoa ja blondia peruukkia. Frozenin lumous on vihdoinkin voitettu! Asuvalintoja selvittäessäni sain vastauksia yhtä monta kuin oli lapsiakin: perhosen kautta Tuhkimoon ja Sofiaan, vampyyrin kautta merirosvoon ja graham-keksiin. Jeps, tuon viimeisen asun haluaisin minäkin nähdä.

Itse Halloween taitaa mennä kohdaltamme pikkuisen ohi, ellei Phillin vanhempien ovelle eksy pieniä trick or treattaajia. Mutta sepäs ei haittaa yhtään; aikuisten Halloween on USA:ssa enemmänkin Sexyween. Minulla ei ole suurta tarvetta paljastaa takamustani noitana, hoitsuna eikä edes Gandalfina. New Jerseyn perämetsiin piiloutuminen saattaa siis olla ihan hyväkin vaihtoehto.

Mutta en minä ihan täysin anti-Halloween ole. Lupaan tehdä ensi viikolla koosteen upeimmista, hirveimmistä ja mauttomimmista koristeista, kunhan kokoelmani kasvaa vielä hieman.Meidän pihan koristeet ainakin lisääntyvät päivä päivältä. Tänään grillin päälle oli istahtanut  Dragula. Saatoinpa jopa pelästyä hieman.

Tässä hetkessä tulevaisuudessa

Tänään on se suuri päivä, kun tulevaisuus kohtaa nykyajan. Back to the Future -elokuvassa matkustettiin vuodesta 1985 kolmenkymmenen vuoden päähän, eli täsmälleen tähän päivään. Facebook -sivuni on ollut jo viikon verran tulvillaan videoita ja vertailuita siitä, mitkä asiat elokuvassa ennustettiin oikein. Ja paljonhan niitä olikin. Joissain asioissa olemme tosin menneet jo astetta pidemmälle, toiset odottavat vielä tarvittavaa teknologiaa ja kolmansien kohdalla on todettu, että saatamme tulla ilmankin toimeen.

Vuonna 1985 olin kaksivuotias eikä minulla ollut vielä suurempia suunnitelmia vuoden 2015 varalle. Tuskinpa olisin osannut ennustaa, että asustelen nykyään Kaliforniassa, kirjoittelen blogia läppärillä ja napsin kuvia älypuhelimella samalla kun video-chattailen Suomeen. Vuonna 85 meillä oli televisio, jonka kanavat vaihdettiin kävelemällä television luo ja lankapuhelin, joka saattoi vielä hyvinkin olla kieritettävää mallia. Tämä riitti hyvin, kun emme osanneet muutakaan kaivata.

Mutta toisin on nykyään. Teknologia on edistynyt aivan mielettömiä harppauksia, eikä menneisyyteen ole enää paluuta. Vaikka minusta meillä onkin jo kaikki tarvittava (paitsi teleportaatiolaite), en epäile hetkeäkään, etteikö nykyinen varustetaso tuntuisi taas 30 vuoden päästä aivan yhtä olemattomalta kuin tämän hetkinen tyylitajummekin.

Arvostan suuresti kaikkia innovatiivisia unelmoijia ja toteuttajia. Minä en olisi osannut edes nähdä unta tekstarista, wifistä nyt puhumattakaan. Minulla ei ole hajuakaan, miltä maailma näyttää kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta otan kyllä ilolla vastaan uusia keksintöjä, jotka helpottavat elämääni.

Keksijäksi tai tiedenaiseksi minusta ei siis ole, mutta yhden asian olen kyllä tässä viikon aikana oivaltanut. Jos haluat tahkota elokuvallasi rahaa vielä tulevaisuudessakin, sijoita osa elokuvan tapahtumista kirjaimellisesti tulevaisuuteen. Mielellään täsmälleen siihen vuoteen/päivään, jolloin luulet tarvitsevasi hieman lisätuloja.

Autot eivät lennä, mutta joutsenellakin pääsee

Ja kyllä, mekin katsoimme tänä iltana Back to the Future- elokuvan kakkososan. Luojan kiitos vaate-ennusteet eivät pitäneet paikkaansa!

Kerrostaloelämää

Olen puhdasverinen kerrostalon kasvatti. Asuin kerrostalossa elämäni ensimmäiset 24-vuotta, minkä jälkeen minulla ja kerrostaloilla oli vielä on-/off-suhde muutaman vuoden verran ennen omakotitaloihin siirtymistä.

Viimeiset seinänaapurit meillä oli neljä vuotta sitten Waikikissa, minkä jälkeen olenkin saanut laulaa siivotessani kovaa ja korkealta kenenkään sitä kuulematta. Kerkisin jo tottumaan siihen, ettei ylhäällä,alhaalla tai seinän takana asustele kukaan ja sepäs olikin aika mukavaa.

Mutta sitten tuli aika ostaa oma koti. San Diegon omakotitalojen hinnat ovat tähtitieteellisissä lukemissa eikä meillä selkeästikään ollut varaa omakotitaloon haluamallamme asuinalueella, ellemme olisi joko olleet valmiita kunnon fixer upper -urakkaan tai halukkaita venyttämään budjettiamme mukavuusalueemme laitamille.  Halvin kiertämämme talo oli melkein nykyisen kotimme naapurissa sijaitseva söpö pikkutalo, jolla oli hintaa vaatimattomat $450 000. Talossa oli keittiö-olkkari -yhdistelmä, pieni piha ja kaksi makuuhuonetta, joista toiseen olisi ollut mahdotonta sijoittaa queen -kokoinen sänky tukkimatta joko komeroa tai kulkureittiä kuistille, vessaan tai huoneesta ulos. Tämä oli niin kutsuttu deal breaker tuon hintaiselle asumukselle ja päätimmekin kääntää katseemme condoihin.

Synkronoidut kerrostalokyttääjät

Nykyinen asuintalomme on suomalaiselta nimitykseltään luultavasti luhtitalo. Talossa on kahdessa kerroksessa yhteensä kahdeksan asuntoa, joihin kaikkiin on kulku ulkoa. Meidän asuntomme sijaitsee ensimmäisessä kerrokessa talon päädyssä, eli meillä on ainoastaan yksi seinä- ja yksi kattonaapuri.


Naapurimme ovat todella mukavia ja meininki aika rennon rauhallista, mutta on tässä siltikin ollut taas hieman tottumista kummallisiin kerrostaloääniin, joita amerikkalainen rakennustyyli ei vaimenna tippaakaan.

Yläkertamme asukeista ainakin toinen on pahimman luokan kantapääkävelijä. Olen kuullut joskus (perättömän) väitteen, että minäkin astelisin raskaasti, mutta en minä kyllä tuollaisia ääniä saa aikaan. Tämän lisäksi asukilla on myös normaalista poikkeava unirytmi ja selkeä tavoite kävellä päivittäin ainakin 30 000 askelta. No joo, tiedetään, kyllä yläkerran tyyppi voisi tehdä paljon ärsyttävämpiäkin asioita, mutta uteliaisuuteni on herännyt: Miten joku voi olla noin aktiivinen ja usein vielä kaikkina mahdollisina vuorokaudenaikoina?

Toinen jännä juttu koiranaapureidemme lukumäärä. Ainakin neljällä (luultavasti viidellä) talomme asukeista on yksi tai kaksi koiraa. Kisu ja Possu juoksevat aina kilpaa ikkunaan koiria ihmettelemään eikä ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun omistajilla on ollut vaikeuksia saada kissojen kanssa flirttailevaa koiraansa liikkumaan ikkunamme edestä yhtään minnekään. Ohikulkeva koira-armeija on aiheuttanut minussakin pientä koirakuumetta, mutta josko nyt kuitenkin odottelisimme sitä hetkeä, kun asumme taas omakotitalossa.

Kerrostaloasuminen on selkeästikin lähentänyt kisuleiden välisiä suhteita: Me vs. koirat.

Vaikka kerrostalon ääniin ja omien ääntelyideni ihmillisyyteen on pitänytkin tottua uudelleen, on minusta oikeastaan kiva asua taas kerrostalossa. Naapurimme ovat oikeasti mukavia ja huomaavaisia ja loppupeleissä aika normaaleja ihmisiä. Kaikki tuntevat toisensa ja katsovat toistensa perään, mutta elävät kuitenkin omaa elämäänsä. Pienet elämisen äänet saavat oloni tuntumaan kotoisalta ja turvalliselta niinäkin iltoina, kun Phill on yön yli töissä. Ja vitsit, meinasi melkein unohtua, että meidän talolla on jopa kimppa halloween-koristelut esillä. Nyt jo odottelen mielenkiinnolla, millainen puhallettava muovipukki talon eteen ilmestyy heti halloweenin jälkeen.

Toistaiseksi vaikuttaa siis siltä, että sisäinen kerrostaloasukkini on heräilemässä horroksesta. Yksi juttu on ainakin varma: En ikävöi entistä pihaviidakkoamme yhtään, en sitten tippaakaan. Nykyinen pieni kuisti on niin paljon helpompi ja kotoisampi vaihtoehto.

Pyöräretki Japaniin

Meidän on pitänyt jo monena viikonloppuna kaivaa pyörät esiin ja suhauttaa Balboa Parkiin ihmettelemään jättipuiston tarjontaa. Homma on jäänyt kuitenkin aikomukseksi, sillä ulkona on ollut niin kuuma, että olisimme olleet perille päästyämme valmiita hyppäämään ensimmäiseen vastaan tulevaan suihkulähteeseen.

Eilen taivas oli kuitenkin pilvessä ja vaikka ilma olikin lämpimän kosteaa, ei enää ollut aivan tuskaisen kuuma. Löysimme kivan, hiljaisia pikkuteitä seurailevan, reitin ja olimme perillä parissakymmenessä minuutissa. Jos lasketaan mukaan parkkipaikkaruuhkat, oli pyöräily todennäköisesti aivan yhtä nopeaa kuin autoilukin ja aika paljon kivempaa.

Jätimme pyörämme parkkiin Plaza de Panama aukiolle ja rupesimme ihmettelemään, mihinkä museoon tai puutarhaan tutustuisimme tällä kertaa. Balboa Park on iso ja niin cliche kuin se onkin, sieltä löytyy jokaiselle jotain ja vähän vielä päälle: museoita, teattereita, arkkitehtuuria, historiaa, puutarhoja, eläintarha, ravintoloita ja liikuntamahdollisuuksia. Balboa Parkissa saisi helposti kulutettua päivän jos toisenkin, mutta olemme valinneet kotikenttäedun ansiosta toisen taktiikan ja aiomme ottaa puiston haltuun pala palalta, pikkuhiljaa.

Eilen valitsimme kohteeksemme japanilaisen ystävyyspuutarhan, jonka historia ja tarina juontavat juurensa toisen maailmansodan jälkimeininkeihin. Yokohama ja San Diego ovat sisaruskaupunkeja, joiden ystävyyttä puutarha symboloi.

Puutarha oli yllättävän iso ja Koi-kalat vielä isompia.

On se kyllä mukavaa, että Japanissakin voi piipahtaa päiväseltään vaikka pyörällä. Laitoin jalkaani jopa traveling pantseiksi nimikoimani housut, vaikka tällä kertaa ei tarvinnutkaan astua lentokoneeseen. Noita minun valkoisia Kedsejäni Phill kutsuu muuten aktiivimummojen jalkineiksi. Ensin olin ihan eri mieltä, mutta sitten aloin tarkkailemaan sportti-mummojen jalkoja ja huomasin, että meillä on todellakin sama maku. Siis sama hyvä maku.

Japanilainen puutarha oli oikein oiva kotiseutumatkailun kaukokohde. Sunnuntai puuhaa parhaimmillaan. Seuraavalla kerralla sitten vaikka valokuvamuseoon tai tiedekeskukseen.

Reissua pukkaa

Päätimme heittäytyä ainakin puolispontaaneiksi ja lähteä viikon päästä pienelle syyslomalle. Lennämme ensin Norfolkiin, Virginiaan, mistä ajelemme heti aamupalan jälkeen maamme pääkaupunkiin. Washingtonista matka jatkuu näillä näkymin keskelle Pennsylvaniaa, Dallasin pikkukaupunkiin ja sieltä sitten kohti New Jerseya. Lopuksi road trippailemme takaisin Virginiaan, minne Phill jää vielä viideksi päiväksi työmatkalle ja minä lentelen kohti kotia.

Matkamme tarkoitus on hyväksikäyttää törkeästi yksi ilmainen lentolippu (työmatka nääs), moikata itärannikon ystäviä sekä Phillin perhettä ja haistella raikasta syysilmaa. Odotan jo innolla sitä hetkeä, kun saan kiskoa päälleni takin ja lämmitellä sormiani kahvimukin kyljessä. Itärannikon sää on tähän aikaa vuodesta tosin yllätyksiä täynnä. Lämpötila voi hyvinkin kohota vielä pariinkymppiin tai sitten sataa lunta. Jänskää!

Edellisestä ja toistaiseksi ainosta reissustani Washingtoniin on vierähtänyt jo melkein kuusi vuotta

Road tripit ovat parhaita! Fiilistelimme jo tänään salille ajellessamme muutamaa hyvää biisiä ja päätimme koota reissullemme täydellisen soundtrackin. Yksi tämänhetkisistä autolemppareistani on tämä Elle Kingin tehosoitossa oleva kipale. Muutama muukin istumistanssimista, tai vähintäänkin hytkymistä, aiheuttava kappale on jo tiedossa.

Soittolistan koonnin lisäksi voisi käydä vaikka ostamassa uuden syystakin. Sellaisen, jolla pärjää San Diegossa sitten koko talven yli. Juuri nyt sitä on vaikea muistaa, mutta jossain vaiheessa talvea täälläkin viilenee. Ainakin öiseen aikaan, jos ei muuten.

Hetki pitää kuitenkin vielä malttaa odottaa ennen kuin pääsemme nauttimaan jo perinteeksi muodostuineita lähtöoluita lentokentän Stones -ravintolaan. Siis yhdeksän päivää, jos ihan tarkkoja ollaan. Ei sillä, että koskaan ikinä laskisin.

Perjantaiset Miksit

Miksi kaikkiin mielenkiintoisiin työpaikkoihin vaaditaan kokemusta vastaavista töistä? Missä se ihkaensimmäinen kokemus hankitaan?

Miksi kahvi loppuu aina yllättäen?

Miksi elämä tapahtuu sykleissä? Välillä ei tapahdu mitään, toisinaan tapahtuu kertarysäyksellä kaikki?

Miksi kissat nuolevat itseään niin voimallisesti, että koko sänky tärisee?

Miksi lentolippujen hinnat nousevat aina juuri ennen ostopäätöstä?

Miksi yläkerran miehet eivät nuku, vaan kävelevät öisin ympyrää?

Edit:

Miksi kissat hyppivät näppikselle ja julkaisevat luonnokset aivan ennen aikojaan?

Vanha kuva, mutta jotakuin näin tämä meni. Nyt tällä oranssilla möhkäleellä on kuitenkin jo aika paljon enemmän kokoa.

Tämä oli siis ihan kesken eikä ehkä olisi edes koskaan nähnyt päivänvaloa, ellei Possu olisi päättänyt toisin. Mutta olkoon, perjantain kunniaksi muutama elämääkin suurempi kysymys.

Kaukana Kotona

Emmi heitti minua haasteella ja tällä kertaa aion olla reipas ja napata kopin. Viime aikoina on tullut muutenkin muisteltua ja tarinoitua, joten tämähän menee helposti siinä siivellä. Haasteen ideana on raottaa blogini tarinaa. Mistä kaikki lähti ja mitä siitä seurasi?

Ensimmäisen blogitekstini kirjoitin heinäkuussa 2011, hetki sen jälkeen kun olimme menneet naimisiin ja minusta oli tullut oikea ulkosuomalainen. Asuimme tuolloin vielä Honolulussa Hawaijilla, mutta edessä oli pian muutto New Hampshireen. Phill oli suurimman osan ajasta merillä ja minä kuljin ympäriinsä jättämässä hyvästejä vanhoille "kotikulmille". 

Ensimmäistä blogitekstiä kirjoittaessani en oikeastaan edes tiennyt, että bloggaaminen olisi jokin "juttu". Monen muun ulkosuomalaisen tavoin kirjoitin tekstejä vain ja ainoastaan tutuilleni, jotta välttyisin kirjoittamasta samoja asioita kymmeneen eri sähköpostiin. En osannut vielä tuossa vaiheessa etsiä muiden blogeja enkä hakea vertaistukea muiden ulkosuomalaisten joukosta. Kirjoittelin vain kirjoittamisen ilosta ja osittain myös siksi, että olin huolissani suomen kielen taidostani.

Kirjoittelin blogia ahkerasti koko syksyn eikä aiheista ollut pulaa. Vaikka olinkin viettänyt USA:ssa paljon aikaa, oli kaikki nyt hieman erilaista ja uutta. Olin tullut jäädäkseni ja meistä oli tullut virallisesti me. Syksyyn kuului uuden elämän opettelua ja todella paljon paperisotaa. Tammikuussa sain vihdoin käteeni green cardin ja sen myötä myöskin työluvan. Ensimmäisen työpaikan saatuani kirjoitustahtini hiipui ja lopulta blogi painui unholaan.

Kesällä 2013 oli elämämme jälleen muutosten edessä, sillä edessä oli muutto Kaliforniaan. Luovuin työstäni hieman liian aikaisin ja olin taas suurten kysymysten äärellä: Mitäs tässä oikein tekisi? Phill ja Phillin työkaverit olivat tuona kesänä töissä yötä päivää ja lähes kaikki omat kaverini olivat jo muuttaneet San Diegoon. Minulla oli tylsää ja ihan liikaa aikaa. Teki mieli kirjoittaa. Kaivoin blogini esiin ja huomasin, että jotkut muutkin bloggaavat. Löysin lukulistalleni muutaman blogin ja listasin oman blogini blogilistalle. Muiden blogeja lukiessani huomasin, että kappas vain, blogitekstejähän voisi höystää vaikka kuvilla. En tiedä, missä tunnelissa olin aiemmin elänyt, mutta blogien ihmeellinen maailma aukeni minulle vasta tuona kesänä. 

Ja niinhän siinä kävi, että äitini lisäksi blogia alkoi lukemaan muutama muukin. Varoivaisesti lisääntynyt yhteisöllisyys teki bloggaamisesta paljon mielekkäämpää ja nälkä kasvoi syödessä. Jokainen uusi lukija ja kommenti sai, ja saa minut edelleenkin, hymyilemään. Kirjoittaminen tuottaa minulle iloa, mutta ilo vähintäänkin tuplaantuu, jos näistä postauksia lukee joku muukin. En ole pöytälaatikkotyyppiä, joten ilman lukijoita hommasta olisi loppunut into jo aikapäiviä sitten. Kivoimpia juttuja ovat toistaiseksi olleet Super Saverin kisassa viiden parhaan USA-blogin joukkoon pääseminen, Facebook -sivun perustaminen, Instagram-innostus, muiden ulkosuomalaisten bloggaajien löytäminen Facebookin ihmeellisestä maailmasta ja nyt viimeisimpänä Onni-Blogit.

Alkuaikojen tekstien lukeminen ei tee pahaa, sillä tyylini tai taitoni eivät ole muuttuneet radikaalisti. Mutta se visuaalinen puoli, apua... Aluksi en edes älynnyt lisätä kuvia ja sitten kun älysin, yhdistelin sujuvasti pieniä kännykkäkuvia, Instagramilla räikeästi käsiteltyjä neliökuvia ja järkkärillä napattuja jättikuvia. Osa vanhoista kuvista on myös kadonnut mystisesti jonnekin, mikä harmittaa ihan älyttömästi. Huonokin kuva olisi parempi kuin harmaa laatikko. Käytän blogissa edelleenkin paljon kännykkäkuvia, joista osa ei paljoa laadulla koreile, mutta nykyään kuvani ovat sentään jotakuinkin yhteensopivia. Visuaalisessa ilmeessä ja lukijaystävällisyydessä olisi vielä paljon kehitettävää, mutta yritän olla itselleni aika hellä ja muistaa, että tämä on vain harrasteblogi eikä kiiltäväkantinen aikakauslehti.

Viime keväänä aloin ensimmäistä kertaa miettimään blogin hyllyttämistä. Tuntui, ettei ollut mitään sanottavaa ja aikakin oli kortilla. Kaikkein eniten harmitti, ettei ollut aikaa lukea ja kommentoida muiden blogeja. Yhteisöllisyydestä oli tullut bloggaamiseni tärkein juju, mutta nyt se ydin oli taas hukassa. Päätin kuitenkin jatkaa, mutta välttää "pitäisi" -meininkiä.

Kesän lopussa "oikeat" työt vähenivät toistaiseksi ja minulla on nyt taas paljon enemmän aikaa olla luova. Ja luovalta olo on tuntunutkin. Kirjoittaminen on nyt kivaa! Samaan osuvaan saumaan pääsin mukaan Onni-Blogeihin, mikä tuo toivottavasti mukanaan vielä lisää kaipaamaani yhteisöllisyyttä. Haaveilen muiden bloggaajien tapaamisesta, mutta jo pelkkä virtuaalikaveruus lämmittää mieltä. Olen myöskin harkinnut videoiden tekoa ja blogini kaksikielistämistä, mutta en osaa päättää olisiko se kaiken vaivan arvoista.

Blogihistoriaani ei kuulu suuria yhtäkkisiä käännekohtia, vaan enemmänkin pikkuhiljaa etenemistä ja oppimista. Kirjoitan edelleenkin, mitä mieleen tulee ja yllätyn edelleenkin siitä, mitkä tekstit kiinnostavat lukijoita kaikkein eniten. Haluan kehittyä, vaikken oikein tiedäkään, mihin olen matkalla. Mutta jos ihan totta puhutaan, on bloggaaminen jo vähän enemmän kuin harrastus: Se on elämäntapa.

Siinä siis minun tarinani. Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte höpöttelyitäni lukea! Seuraavaksi heitän haasteen kahdelle blogille, jotka olivat ihan ensimmäisten seuraamieni blogien joukossa. Eli Oli Ennen Onnianni/ Anni ja The Sugar Antelope sekä lisäksi kaksi hieman uudempaa tuttavuutta  From London/ Sanna ja Siveltimellä /Sanna

Eli näin se menee:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta  saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.       
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.   
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

Kuvituksena niitä Hawaijin kuvia, joita olisin silloin alkuaikoina voinut lisäillä teksteihini... Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.