Palloilua

Hei, se on melkein täällä! Kaikista vuoden sunnuntaista ja peleistä tärkein ja viihdyttävin. Päivä, jona kaikki amerikkalaiset kutsuvat perheen tai ystäviä kylään, syövät ihania (epäterveellisiä) herkkuja, juovat olutta ja liimautuvat television eteen. Katselevat mainoksia keskeyttämättä, hihkuvat painiville otuksille, jännittävät kenen alta se pallo löytyy ja kuka sen lopulta raahaa maaliin. Kyllä vain, tänä sunnuntaina pelataan taas Puppy Bowl!

Jotkut saattavat kutsua sitä Super Bowl Sundayksi, mutta he eivät tiedä mitä menettävät. Animal Planetin Puppy Bowl pesee Super Bowlin mennen tullen. Ihania, suloisia rescue koiria, puoliajalla viihdyttäviä kissoja (tänä vuonna ilmeisesti pingviinejä) ja uusimpana uutuutena, uruista vastaa kissa. Peli saattaa aiheuttaa pahimmanlaatuista koirakuumetta ja olla melkein liian söpöä silmät auki katseltavaksi. Katso siis omalla vastuulla.

Viime vuonna sydämemme sulatti Marta (beagle schnauzer mix), joka valittiin myös ottelun arvokkaimmaksi pelaajaksi. Marta ja kaikki muutkin otteluun osallistuneet koirat ovat nyt löytäneet uudet ja rakastavat kodit. Viihteen lisäksi Puppy Bowl on siis myös hyvällä asialla. Alla linkki You Tube-videoon, jos jäit hämmentyneenä ihmettelemään, mistä minä oikein höpötän. Puppy Bowl on ihan oikea tapahtuma.

Puppy Bowl -video

Puppy Bowlin lisäksi ensi sunnuntaina pelataan toki myös Super Bowl, jota ei tällainen Football for Dummies -kirjaa (vieläkin) tavaileva suomalainenkaan halua missata. Ystäviä, ruokaa, juomaa, urheilua ja maailman kalleimpia mainoksia - eihän se voi mennä vikaan. Toissa vuonna Phill oli niin kipeä, että katsoimme pelin kotona kaksistaan ja Phill nukahti sohvalle ennen loppuratkaisua. Siitäkin huolimatta minä tapitin pelin uskollisesti loppuun, hihkuin, huusin ja petyin kun New England Patriots (Bostonin joukkue) meni ja hävisi. Super ja Puppy Bowl ovat ehdottomasti kakkosina melkein kuin amerikkalainen -listallani. Heti thanksgivingin jälkeen.

Tässä linkki yhteen tämän vuoden Super Bowl -mainokseen, joka saattaa myös aiheuttaa koirakuumetta ja sulaineita sydämiä.

Budwaiserin puppy love -mainos

Sunnuntain suunnitelmat ovat vielä hieman auki ja levällään, sillä olemme saaneet kutsun kolmeen eri kisastudioon. Minä lupasin meidät puolittain yhtäälle ja Phill toisaalle. Kolmannesta ymmärsimme jo kieltäytyä, mutta nyt Phill on alkanut miettimään, josko järjestäisimme kuitenkin omat pippalot. Varmasti ihan sama minne päädymme, sillä kivaa siitä tulee kuitenkin! Nyt pitää vielä päättä, kummalle joukkueelle sitä hurraisi...

Amerikkalainen Kisu pelaa jalkapalloa Suomesta saadulla amerikkalaisella jalkapallolla

Ei mistään - kaikkialta kotoisin

Ulkonäköni ja aksenttini houkuttelevat usein ventovieraita kysymään minulta, mistä olen kotoisin. "Suomesta", riittää useimmille vastaukseksi. "Oh, cool!" Ja keskustelu oli siinä. Osa tietää, missä Suomi on, ainakin noin suurinpiirtein, ja kaikkein valistuineimmat kysyvät minulta naama loistaen, satunko olemaan Helsingistä. Kun sitten kerron ärrä pärähtäen olevani Riihimäeltä, n. tunti Helsingistä pohjoiseen, saan vastaukseksi yleensä: "Oh, cool!". Ja keskustelu oli siinä.

Mutta entäs sitten, kun amerikkalaiselta kysytään, mistä hän on kotoisin? Siihen listaan tarvitaankin sitten jo maa, osavaltio ja kaupunki. Eikä sekään ihan riitä. Jos kysymys laajennetaan koskemaan perheen juuria, löytyy lähes jokaisen taustalta melkoinen sekoitus eri kansalaisuuksia ja etnisiä ryhmiä.

Otetaanpa esimerkiksi Phill: Phill on kotoisin Washingtonin kaupungista New Jerseyn osavaltiosta. Hän on 1/4 italiailainen, 1/4 ruotsalainen, 1/4 ranskalainen ja 1/4 skotlantilainen. Melkein eurooppalainen, mutta silti 100% amerikkalainen ja ehta New Jerseyn kasvatti.

Jos tuo cocktail ei vielä tee vaikutusta, niin sekoitetaanpa soppaan muutamat military-elämän tuomat sattumat: Phill on siis kotoisin New Jerseysta, juuret ovat Italiassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Skotlannissa, hänen puhelinnumerossaan on Hawaijin suuntanumero, ajokortti ja auton rekisterikilvet ovat New Hampshiresta, kotiosoite löytyy Kaliforniasta ja vaimo on tietenkin Suomesta. Komea lista, eikö vain!

Minultakin löytyy jo kaksi kotimaata, Hawaijilainen puhelinnumero, New Hampshireen rekisteröity auto ja Kalifornian ajokortti. Ensi vuonna näihin aikoinin minun on mahdollista virallistaa kahden kotimaan statukseni ja hakea USA:n kansalaisuutta. Luultavasti sen teenkin.

Vaikka elämämme kuulostaakin sekametelisopalta, on meille kummallekin hyvin selkeää, mistä me tulemme ja keitä me olemme. Aina emme tiedä, minne me seuraavaksi menemme ja kauanko siellä pysymme, mutta sellaista tämä military-elämä on. Olemme aikuisia ja valinneet itsellemme tämän elämäntyylin. MUTTA entäs meidän (vielä täysin olemattomat) lapsemme? Ripaus tätä, hippunen tuota ja murunen tätä, tuota ja tuota. Voiko olla kotoisin kaikkialta vai käykö siinä helpommin niin, ettei olekaan lopulta mistään kotoisin?

Kuvat ovat vanhoja juhannuskuvia Hawaijilta. Juhannusta on vaikea juhlia muualla kuin Suomessa, mutta jotain kivaa voi (ja pitää) aina kehitellä. Hawaijin juhannuksiin kuului Kailuassa sijaitseva Pillbox hike aamun sarastaessa. Ei tietenkään lainkaan sama asia kuin yötön yö ja kesämökki, mutta yritys hyvä kymmenen.

P.S. Tänään satoi ainakin viisi pisaraa vettä! Sen innoittamana sain vihdoinkin lisättyä kaikkiin vanhoihin teksteihin tunnisteet (labelit). Jesh!

Ihanat talot rannalla

Kävimme sunnuntaina retkellä Coronadossa. Coronado on San Diegon kainalossa sijaitseva pikkuinen saarikaupunki. Meiltä on Coronadoon matkaa n.13 mailia teitä ja sitä valtavan pitkää siltaa pitkin (jolta Ron Burgundyn Baxter-koira potkaistiin alas Anchorman -elokuvassa). Jos osaisin kävellä vettä pitkin, olisi Coronado melkeinpä naapurissa.

Saarelta löytyi pieni keskusta, ranta, golf-kenttä sekä laivaston ilmatukikohta (Naval Air Station). Ihan kiva, mutta ei mitään mykistävää - sanoo tämä San Diego snobi. Suurimman vaikutuksen Coronadossa tekivät ihanat talot rannalla, San Diegon siluetti taustallaan.

Kolmen karhun talo?

No Fun -park

Surffiunelmia...

    

Sunnuntain sää oli pitkästä aikaa pilvinen ja "kolea". Koko päivän tuntui siltä, että kohta sataa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja kuiva kautemme jatkuu, jatkuu vaan. Kalifornian asukkaita on kehotettu vähentämään veden kulutusta 20% normaalista, mutta pakkotoimiin ei ole vielä ryhdytty. Autoni pysyköön siis pölyisenä ja suihkuhetkeni lyhyinä. Samaa paitaakin saa nyt käyttää luvan kanssa kaksi päivää putkeen. Toivottavasti pian sataa (ehkä jo huomenna)!

Naama kuin San Diegon aurinko

Viime kesänä löysin itseni kellumasta isojen muutosten äärellä. Olin juuri irtisanoutunut työstäni (aivan liian aikaisin) ja edessä oli muutto New Hampshiresta San Diegoon. Huolella rankentamamme arki oli muisto vain - edessä taas kerran suuri tuntematon.

En oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt, kun päivissä oli yhtäkkiä monta tuntia aiempaa enemmän "ylimääräistä" aikaa ja pääni oli täynnä ajatuksia. Noh, tein sen, minkä osaan parhaiten: Aloin kirjoittamaan. Ensin kirjoitin pieniä lastenloruja, mutta se ei tuntunut riittävän. Sitten muistin hetken (öh, vuoden...) unohduksissa olleen blogini, joka tuntui täydelliseltä ratkaisulta kaikkiin ongelmiini. 

Blogin herättely henkiin johdatti minut blogien suureen maailmaan. Myönnetään, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka pitkälle Suomen blogimaailma oli kehittynyt. Aiemmin olin kirjoittanut blogia lähinnä itselleni, perheelleni ja ystävilleni, mutta nyt teki mieli kokeilla, kiinnoistaisiko minulle ennestään puolituttuja tai täysin tuntemattomia seikkailla kanssani USA:ssa ja pääni sisässä. 

Yllätyksekseni blogini kävijämäärät ovat kasvaneet jatkuvasti viime kesästä lähtien. Jokainen pieni piipahdus, kommentti ja aktiivinen seuraaja ovat minulle valtavan tärkeitä. Blogista on tullut minulle rakas harrastus ja tärkeä henkireikä - ehkä jopa suomen kielen taitoni pelastus (ja tähän väliin on pakko myöntää, että yhdyssanat ovat kyllä ihan hukassa...).

Kiitos kaikille blogissani piipahteleville ja sitä aktiivisesti seuraaville! Erityiskiitos sille ihanalle, joka on ehdottanut blogiani Super Saver - Travel Blog Awards -kilpailussa parhaaksi USA-blogiksi. Teit minut juuri todella onnelliseksi!

Jos siis pidät blogistani ja koet, että tässä on sitä jotain, voit käydä antamassa äänesi (Paras USA-blogi, blogin nimi: Kaukana Kotona, osoite: http://veerakaukanakotona.blogspot.com/ ) tämän linkin kautta:

Laajat valikoimat ja halvat matkat - siinäkö Supersaverin salaisuus? Katso ja kokeile.

Itsensä ylittänyt viilipytty ja muita elämän kummallisuuksia

Hain marraskuun alussa unelmieni työpaikkaa. En yllättynyt, kun haastattelukutsua ei kuulunut, sillä työ kiikkui jossain realististen unelmien ylähyllyllä. Tiedättekö, sillä hyllyllä, johon yltää juuri ja juuri varpaiden kärjillä seisoen - ähisten ja puhisten. Hyllyllä, jonka takakulmaan nähdäkseen tarvitsee nosto- ja tsemppausapua.

Viime viikolla tapahtui kuitenkin kummia: Minut kutsuttiin haastatteluun. Tanssin puhelun päätteeksi pienen voitontanssin, sillä jo pelkkä haastattelukutsu on osoitus siitä, että unelmat on tarkoitettu kurkoteltaviksi. Jonkun mielestä paperilla ollut Veera oli sittenkin mahdollisuuden arvoinen. Ei ehkä vahvin kandidaatti, mutta edes jonkinlainen musta hevonen.

Valmistauduin tänään olleeseen haastatteluun huolella ja puin tällä kertaa päälleni jotain muuta kuin pyjaman (Pyjama päällä haastatteluun). Yleensä hermoilen päivä tolkulla ja menetän jopa yöuneni jännittävien asioiden edessä, mutta tällä kertaa päässäni naksahti ja minusta tuli viilipytty. Nukuin kuin tukki, söin hyvän aamupalan, en hötkyillyt, ei tullut kiire, vaan lähdin juuri oikeaan aikaan. Minun oli hyvä olla - pää (ei nenä) pystyssä.

Haastattelu oli tiukka, haastava ja miellyttävä. Kolme haastattelijaa ja paljon nopeatempoisia kysymyksiä. Haastattelu muistutti enemmänkin yliopiston suullista tenttiä kuin mitään aiemmin kokemaani työhaastattelua. Joidenkin vastausten jälkeen näin hymyjä ja nyökkäilyjä, toisten kohdalla muistin jälkikäteen miljoona unohtunutta asiaa. Päiväkodin johtajana työskennellessäni olin itse haastattelijan roolissa, mutta edellisestä omasta, kasvotusten tapahtuneesta haastattelusta on jo vierähtänyt hetki.

En usko, että sain hakemani paikan, mutta siltikin on voittajafiilis. Pääsin jo pitkälle ja opin paljon uutta. Seuraavalla kerralla osaan taas jäsennellä ajatukseni hitusen paremmin ja muistan ne kaikki tänään unohtuneet asiat. Ehkä vielä ei ole unelmatyöni aika, mutta ainakin tiedän, että kaikki on mahdollista.

Ja sitten osioon 'muita elämän kummallisuuksia': Sain tänään postitse kirjeen DMV:ltä. Kirjekuoren sisältä löytyi ajokortti, joka on voimassa 9.1.2018 asti. Ei hajuakaan, miksi minulle yhtäkkiä päätettiin myöntää normaali neljän vuoden ajokortti, mutta en valita enkä soita kyselypuheluita (Kaikki vanhenee). Elämä on taas pikkiriikkisen helpompaa ja huolettomampaa. Ehkä seuraavaksi postilaatikosta löytyy se kymmenen vuoden green card...

Kisun jokailtainen taistelu tuulimyllyjä vastaan...

Kisu yrttimaan vartijana

Vaikka puutarhaunelmamme ovatkin vielä unelmien tasolla, löytyy keittiömme ikkunalaudalta suloinen pieni yrittitarha. Ruukussa kasvaa oreganoa, cilantroa, minttua, timjamia, rosmariinia ja arugulaa. Basilika, persilja ja tilli vielä puuttuvat. Käytämme yrttejä salaatteihin ja ruuan maustamiseen lähes päivittäin. Oli järjetöntä ja epäekologista ostaa niitä kotiin pienissä muovirasioissa tai pikkuruukuissa, jotka onnistuimme tappamaan aina parissa päivässä. Tämä yrttitarha on meille niin mieleen, että muistamme jopa kastella sitä lähes päivittäin.

Kissamaisuuksista ihanin: ulos unohtunut kieli :)

vanhassa kodissa meillä ei ollut ikkunalautoja laisinkaan ja laskutila oli keittiössä muutenkin kortilla. Siksipä hihkuin innosta nähdessäni nykyisen keittiömme ikkunaratkaisun. Ikkunalauta on kuin tehty kasveille ja kissoille. Kisu viettää suuren osan hereilläoloajastaan ulos tuijotellen. Kyllä kelpaa tuijotella, kun arkkitehti on muistanut kissoja (ja Veeroja) syvillä ikkunalaudoilla ja -penkillä (makuuhuoneessa). Näiden lisäksi olohuoneesta löytyy iso lasinen liukuovi ja kaksi isoa ikkunaa. Niin ja onhan siellä ulkona muutenkin, mitä tuijotella... Emme ruoki lintuja tietoisesti, mutta ilmeisesti pihaltamme löytyy lintujen unelmaravintola. Vieraita riittää ja "meteli" on välillä korvia huumaavaa...

Lentelevätköhän Suomen linnut koskaan tänne talveksi vai menevätkö ne kaikki Afrikkaan? Olisi kiva ajatella, että meidän pihan hyvin syöneet linnut herkuttelevat kesällä Suomen ötököillä (ja jättävät meidän puutarhan rauhaan).

Ilta baarimikkona

Fakta, jota ei moni minusta tiedä: Salainen toiveammattini on baarimikko. Tai ihan oikeasti barista, jos ihmiset tippailisivat kahviloissa samaan tapaan kuin baarissa. Oikeassa elämässä minusta tuskin tulee kumpaakaan, mutta onneksi voi aina leikkiä ja kuvitella.

Kävimme perjantai-iltana ystäviemme kanssa parilla Barrel Republic -baarissa. Erikoisen tästä baarista tekee se, että tarjolla on vain olutta, jonka jokainen valitsee ja annostelee itse omaan lasiinsa. Luottokorttia ja ajokorttia vastaan saa rannekellolta näyttävän härpäkkeen, joka napautetaan oluthanan  yläpuolella olevaan mustaan laatikkoon. Näytölle ilmestyy hinta/oz. ja hana "avautuu".

Kiva idea, mutta toteutuksessa olisi vielä toivomisen varaa. Baari oli perjantai-illan kunniaksi aivan tupaten täynnä ja monet oluista loppuivat kesken. Pelkästä vaahdosta ja tynnyrin jämistä ei huvita maksaa normaalia korkeampaa hintaa. Oluen laskeminen itse oli tietenkin hauskaa, mutta innostus kesti vain pienen hetken. Kävimme Hawaijilla aikanaan vastaavanlaisessa viinibaarissa ja tulimme ihan samaan lopputulokseen: maistelu on kivaa, mutta käy hyvin äkkiä kalliiksi. Parempi idea on koota joukko ystäviä ja ostaa yhdessä joko maisteltavia oluita tai viinejä. Mutta tulipas kokeiltua tätäkin!

Puutarhaunelmia

Meidän takapihan on vallannut viidakko. Eikä siihen tarvittu edes taikurin hattua. Huomasin pari viikkoa sitten, että nurmikko on vihdoin ymmärtänyt hidastaa kasvuvauhtiaan. Ajelin pitkään nurtsin sijaan ties mitä villikasveja ja rikkaruohoja. Lopulta päätin pitää pienen tauon ja tutkailla, mitä kaikkea kivaa meidän pihalta oikein löytyykään.

No löytyyhän sieltä vaikka mitä. Niin, siis mitä? En minä tiedä. Otin tänään muutamia kuvia, jotka ajattelin lähettää Phillin äidille analysoitaviksi. Mutta jos sieltä lukijoiden joukosta sattuu löytymään innokkaita hortonomeja, kuulen mielelläni faktoja tai arvailuita siitä, mitä nämä "kaunokaiset" ovat. Tuon meidän kasvinsyöjäkissankin kannalta olisi kiva tietää, mitä kaikkea pihamme kasvivalikoimaan kuuluu.

Apilaa ja jotain keltaista?

Kovin tutun näköinen, mutta mikä se on?

Jättiläinen kahdessa viikossa

Sama järkäle. Luulin ensin mutantti voikukaksi, mutta tässä on myöskin piikkejä

Villiviidakon lisäksi aiomme edelleenkin perustaa pihallemme myös ihan oikean puutarhan. Odottelemme kuitenkin vielä hetken aikaa lämpimämpiä öitä ja varmuutta siitä, että asumme täällä vielä kesällä. Saattaa siinä kyllä käydä niinkin, että kesä tulee ennen varmuutta... Ehkä otammekin riskin ja kaivamme kätemme kyynärpäitä myöten multaan emmekä uhraa mahdolliselle muutolle ajatustakaan. Ennen kuin on ihan pakko. Juuri nyt tekee ihan hirveästi mieli olla, pysyä ja jäädä - kiinnittyä ja juurtua.

Etupihan Bird of Paradise kukoistaa (huomaa Kisun "ulkona ilman minua?!" -ilme)

Nimestä on moneksi

Amerikan suomalaisten facebook-ryhmässä vertailtiin kokemuksia nimiongelmista. Kommentteja kertyi nopeasti pitkälti yli 40. Suomalaiset nimet eivät taivu amerikkalaisen suuhun ja tuloksena on tietenkin hassuja väännöksiä.

Oma nimeni on vaikea, sillä siinä on pärähtävä ärrä ja tuplavokaali. Jos joku vaivautuu edes yrittämään nimeni lausumista, on tuloksena useimmiten Viirah (hyvin pehmeällä ärrällä). Lausumisen pohjalta kirjoitettuna nimeni on vääntynyt vaikka miksi: Farrah, Sarah, Vera, Verra, Vela, Lena, Leah - kaikkea on kokeiltu. Mutta ei nimen väärin lausuminen tai kirjoittaminen minua haittaa. Ihan sama niin kauan kuin tunnistan itseni. Välillä käy kuitenkin niin, että ventovieraat korjaavat minua, kun kerron heille nimeni. Silloin kyllä ärsyttää tai huvittaa - päivästä riippuen.

Puhelimeni soi eilen kesken lihan marinointioperaation. Käteni olivat öjyssä, soijakastikkeessa ja naudanlihassa, joten annoin puhelun mennä vastaajaan. Soittaja jätti minulle numeronsa ja nimensä ja pyysi soittamaan takaisin. Kuuntelin viestin kolme kertaa ja sain suurinpiirtein selville soittajan sukunimen. Etunimestä en ollut ihan varma, sillä viesti oli hyvin nopea. Numero ei ollut tietenkään suora, joten meillä meni hetki ennen kuin vastaaja ymmärsi, ketä minä tavoittelin. Vielä pidempi hetki meni siihen, että vastaaja ymmärsi, kuka siellä oikein soitteli. Lopulta tavasin nimeni. Minut yhdistettiin oikealla henkilölle ja taas piti esitellä itseni. Lausuin nimeni niin kuin se kuuluu lausua, mutta linjan toisessa päässä vallitsi hämmentynyt hiljaisuus. Lausuin nimeni uudelleen, tällä kertaa hieman amerikkalaisemmin ääntäen. Toimi. Nyt linjan toisesta päästä kuului huudahdus: Oh, Viirah (rivien välistä pystyi lukemaan:" Miksi et heti sanonut!").

Pidän nimestäni, mutta asioita helpottaakseni olen omaksunut itselleni kaksois- tai oikeammin kolmoisidentiteetin. Aloitan yleensä oikealla nimelläni. Jos vastapuoli on halukas oppimaan, opetan kärsivällisesti, miten nimeni oikeasti lausutaan ja kirjoitetaan. Jos toista osapuolta ei kauhesti kiinnosta, kerron olevani Viirah. Ja jos vastapuoli osaa espanjaa, tarjoan nimekseni Vera. Lapset oppivat yleensä lausumaan nimeni ilman suurempia ongelmia. Monien ystävieni lapset korjaavat vanhempiensa lausumista närkästyneenä: "Her name is Veera!".

Asiaa ei yhtään helpota se, että "amerikkalainen" sukunimeni on vähintäänkin yhtä hankala. Philliltä saatu sukunimi kuulosta itse asiassa hyvin suomalaiselta. Olen kuullut aika monta kertaa, että jos nyt kerran piti mennä naimisiin ulkomaalaisen miehen kanssa, olisit sitten edes valinnut miehen, jolla on vähän hienompi sukunimi. Hölmö minä. Ihan väärään nimeen rakastuin.

No joo, en minä näiden nimiasioiden vuoksi yöuniani menetä. Onneksi syvällisempi identiteettini ei ole nimestä kiinni. Ja kukapa minä olen muutenkaan arvostelemaan. Sain juuri käteeni paperin, jossa on Tricare:n minulle valitseman lääkärin nimi. Hmmm, nyt jo jännittää, että miten saan tarvittaessa varattua ajan, kun nimen oikeasta (tai sitten amerikkalaistetusta) lausumisesta ei ole hajuakaan. Onneksi olen jo aika etevä tavaaja.

Tähän maahan taitaa mahtua yksi tai kaksi eksoottista nimeä ja yksi tai kaksi tapaa lausua ne. Ja hyvä niin! Tylsäähän se olisi, jos kaikki olisivat Jenniferejä (tai Veeroja).

                            Veera kahdella eellä ja Phillip kahdella ällällä (ne yhteen soppii...)

Turvaton juoksija?

Ennen joulua kerroin Phillille aikovani ajella jonnekin luonnon keskelle (hiking trails) juoksemaan. Phill tyrmäsi ideani silmääkään räpäyttämättä - liian vaarallista. Olin hieman ihmeissäni, sillä Phill ei ole laisinkaan ylisuojelevaista sorttia enkä muistanut hänen vastustaneen minun liikkumisiani Bostonissa, Hawaijilla tai New Hampshiressakaan. Phill oli kuitenkin selkeästi tosissaan ja pisti minut lupaamaan, etten menisi juoksentelemaan puskiin yksinäni hänen uppeluksissa ollessaan.

Seuraavalla viikolla Phill lähti merille ja minä pysyin kiltisti avarilla ja julkisilla juoksupoluilla. Kirjoittelin Phillille myös joka päivä sähköposteja, mutta jostain syystä ne eivät menneet perille. Loppuviikosta sain häneltä viestin, jonka otsikko oli "Are you running in the bushes? I hope not." Vaikka Phill taatusti tiesikin jo ennestään sähköpostien perille menon epävarmuuden, oli silti inhottava ajatella, että edes pieni huoli kaihersi hänen mieltään. No, meniväthän ne sähköpostit sitten loppujen lopuksi perille - päivää ennen kuin Phill palasi kotiin. Tuon episodin jälkeen lupasin entistä painokkaammin kunnioittavani hänen toivettaan ja pitäväni järjen mukana juoksuretkilläni.

Tänään suuntasin lenkkini taas Mission Baylle - tarkemmin sanottuna (meiltäpäin katsottuna) vasemman puoleiselle rannalle. Lahti itsessään on todella turvallinen ja suosittu ulkoilukohde enkä ihan heti keksi, mitä siellä voisi tapahtua. Lahdelle päästäkseen täytyy kuitenkin ensin kipaista hieman syrjäisemmille kulmille. Koskaan ennen en olisi uhrannut turvallisuusasioille kahta sekunttiakaan, mutta nyt kun niitä kerran ajatteli, alkoi mielikuvitus laukkaamaan sitten täydellä voimalla.

Takaisinpäin juostessani olin jo aika väsynyt ja kujalla oli hiljaista. Hämyisimmässä kohdassa näkyi kuitenkin liikettä. Siellä seisoskeli joku suttuisen näköinen mies ison kassin kanssa. Arvioin tilannetta päässäni nanosekunnin verran ja vaiensin sisäisen arkajalkani. Lisäsin vauhtia ja katselin valppaana, miten mies käyttäytyy. Mies otti kassin olaltaan ja alkoi kaivella sieltä jotain. En edes kehtaa luetella kaikkia vainoharhaisia arvailujani siitä, mitä kassista tulisi esiin. Sitten olin jo kohdalla ja huomasin miehen pitelevän kädessään pelottavampaakin pelottavampaa rannekelloa. Eikä se mies nyt niin kamalan suttuinenkaan ollut läheltä katsottuna... Adrenaliinivirtaa ei voinut kuitenkaan enää pysäyttää ja jalat veivät kotiin nopeammin kuin kunto salli.

Nyt jälkikäteen olen miettinyt, onko varuillaan oleminen ja pelokkuus hyvä asia vai olisko kuitenkin parempi pitää kiinni huolettomammasta asenteesta. Suomessa juoksentelin AINA puskissa eikä minua pelottanut koskaan. Mutta eihän Suomikaan ole mikään lintukoto. Kaikkialle mahtuu mätämunia - isoihin kaupunkeihin tietenkin vähän enemmän. Jotain voi sattua, missä ja milloin vain, mutta kaikkea ei voi pelätä. Olipas epämääräistä.

Kovin syvällisiin ratkaisuihin en ole vielä pohdinnoissani päätynyt. Siihen asti, että koen jonkinlaisen suuren ahaa-elämyksen, pysyttelen hyviksi havaitsemissani turvallisuuden avaintekijöissä: suositut reitit, päivänvalo, järki, valppaus ja Phillin toiveiden kunnioittaminen. Liian vilkkaan mielikuvituksen yritän pitää tästä lähtien aisoissa - tai ehkä en. Sen verran hyvä personal trainer/ tsemppaaja se oli tänään.