Veteraaneja muistaen

USA:ssa vietetään tänään veteraanien päivää. Täällä veteraani on huomattavasti laajempi käsite kuin Suomessa, missä veteraani ainakin minun päässäni yhdistyy  talvi- ja jatkosodassa palvelleisiin, nyt jo iäkkäisiin miehiin. Minun pitää oikein muistuttaa itseäni, että tunnen useita itseni ikäisiä veteraaneja (miehiä ja naisia) ja oma mieheni tulee olemaan veteraani laivastouransa jälkeen.

Sotia ja niiden syitä sen kummemmin kommentoimatta, arvostan kaikkia veteraaneja sekä nykyisiä palvelusmiehiä ja -naisia äärettömän paljon. Heistä jokainen on valmis uhraamaan isoja asioita. Näistä lainkaan vähäisin ei ole pitkät erossa olot perheestä ja rakkaimmista. Nostan hattua myöskin puolisoille, jotka pitävät huolen kaikesta kotona. Katselin tänään erään tuntemani äidin kuvaamaa videota isän ja pojan jälleennäkemisestä puolen vuoden erossa olon jälkeen. Kyyneleet tulivat silmiini, kun katselin, kuinka pieni poika tarrautui isäänsä. Hän ei halunnut päästää irti enää koskaan. Viime perjantaina näin useita samanlaisia kohtaamisia ja jouduin myöskin todistamaan vierestä lapsen kyyneleitä, kun isä joutuikin menemään vielä takaisin töihin. Kolmevuotiaan oli vaikea ymmärtää, että tällä kertaa kyse oli vain muutamasta tunnista eikä suinkaan kuukausista.

Ulkopuolisen voi olla vaikea käsittää, miksi niin monet ovat valmiita uhraamaan niin paljon. Syitä on varmasti yhtä monia kuin on palvelusmiehiäkin. Joidenkin kohdalla kyse saattaa olla puhtaasta rakkaudesta isänmaata kohtaan, aika monilla siihen sekoittuu kuitenkin taloudellisia, koulutuksellisia ja sosiaalisia syitä. Jotkut ovat saattaneet ajautua palvelukseen puolivahingossa, toiset ovat suunnitelleet uraa joko itse tai suvun avustamana pienestä pitäen. Jotkut katuvat ratkaisujaan, toisten elämä saa sysäyksen oikeaan suuntaan. 

Sodista ja niiden oikeellisuudesta voi olla montaa mieltä enkä omalla politiikan tuntemuksellani halua ottaa niihin mitään kantaa. Siitä haluan kuitenkin muistuttaa, että useimpien palvelusmiesten motiivien ydin on parempi tulevaisuus, mitä se sitten kenellekin merkitsee. Komennukselle lähtevät äidit, isät ja puolisot eivät ole itsekkäitä, päinvastoin, kyseessä on iso päätös, eivätkä he voi muuta kuin toivoa, että ratkaisu oli oikea ja uhraukset sen arvoisia. 

Minulta kysytään aina välillä, miltä tuntuu olla ulkomaalainen military-vaimo. Vaikea kysymys. Phillin työ on enemmän kuin työ, se on meidän elämäntyyli. Mutta en minä mieti läheskään päivittäin, mitä Phill loppujen lopuksi tekee. Olen ylpeä miehestäni, sillä hän tekee aina parhaansa ja hänen työmoraaliaan on vaikea päihittää. Reenlistment päätös oli yhteinen ja sen takana pysytään silloin kun on kivaa ja silloin kun on vähän vähemmän kivaa. Asioita voi katsella niin kovin monelta kantilta. Asenne ratkaisee, tässäkin asiassa.

Kisu piti huolen sunnuntai-iltana, että meistä kumpikaan ei lähtenyt sohvalta mihinkään. Taisi olla Kisullakin Philliä ikävä.