Aikuisten välisestä ystävyydestä

Tavallaan on ollut onnenpotku, että Phill joutui lähtemään merelle heti San Diegoon muutettuamme. Yksin jääminen antoi minulle lentävän lähdön uusien tuttavien etsimiseen ja ystävyyssuhteiden rakentamiseen. Ei ollut oikeasti muita vaihtoehtoja kuin olla aktiivinen tai jäädä yksin kotiin päiviä laskemaan.

Olen muuttanut aikuisena uuteen kaupunkiin (maahan ja osavaltioon) enemmän tai vähemmän yksin useita kertoja. Välillä on ollut helppo löytää uusia ystäviä, välillä niitä ei ole meinannut löytyä kivienkään alta. New Hampshiressa minun oli erityisen vaikea löytää hyviä naispuolisia ystäviä. Ympärilläni oli kyllä hyviä tyyppejä, tuttuja, kavereita ja jopa ystäviä, mutta varsinaista luottoystävää en koskaan löytänyt. Ehkä syynä oli se, että olimme Phillin kanssa aina me ja vietimme aikaa useimmiten muiden pariskuntien tai isojen kaveriporukoiden kanssa. Tai ehkäpä se, että kaikkien laivastokavereidemme miehet olivat Phillin tavoin "kotona" ja suurin osa muista tuttavuuksista oli elänyt samassa kaupungissa koko elämänsä. Kenelläkään ei ollut pakottavaa tarvetta alkaa rakentamaan syvää ystävyyssuhdetta kauttakulkumatkalla olevien muukalaisten kanssa. Minusta tuli ehkä jopa hieman nirppa sen suhteen, kenet päästin oikeasti lähelle.

San Diegoon muutettuani yksinäisyyden pelko muuttui paljon konkreettisemmaksi.  Tiesin, että tarvitsisin elämääni (fyysisesti lähelle) muitakin läheisiä ja luotettavia ihmisiä kuin Phillin. Uusista ystävistä tuli minulle prioriteetti numero yksi. Olen ollut sosiaalisesti todella aktiivinen ja tarttunut avomielisesti lähes jokaiseen käden ojennukseen. Omilla käsillänikin olen huitonut sinne tänne, kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari konsanaan. Aktiivisuus on tuottanut tulosta ja olen löytänyt elämääni useita mahtavia tyyppejä, joiden ystävyyden eteen olen valmis tekemään kovastikin työtä. Mukana on toki ollut aktiivisuuden lisäksi onnea ja sattumaa sekä roppakaupalla avomielisyyttä. 

Ei kaikista uusista tuttavuuksistani tarvitse tulla sydänystäviä eikä kaikista ihmisistä tarvitse edes pitää. Joskus todelliset timantit voivat kuitenkin jäädä löytymättä, jos kulkee vain suoraa viivaa, sivuilleen kertaakaan vilkaisematta. Kerkisin jo melkein päättämään, että en voisi ikinä ystävystyä muiden navy-vaimojen kanssa, koska he ovat NIIN erilaisia... Ehkä osa onkin, mutta samassa veneessä me kuitenkin kaikki olemme. Pieni periaatteista lipsuminen on kannattanut, sillä veneestä on löytynyt muutamia ihania ja mielenkiintoisia naisia, jotka taatusti ymmärtävät, miltä tuntuu aloitella elämää uudessa kaupungissa ja kuinka paljon hyvät ystävät merkitsevät. Ja ymmärtävät he myöskin sen, jos ystävistä ei kuulu miesten kotiinpaluun jälkeen hetkeen mitään.

Välillä muuttaminen turhauttaa eikä edes huvita tutustua kehenkään. Mitä järkeä, kun kohta pitää taas kuitenkin sanoa hyvästit... Mutta jos jotain olen näiden liikkuvaisten vuosien aikana oppinut, niin ainakin sen, että ystävystyminen kannattaa aina, eikä koskaan tiedä, milloin tiet taas kohtaavat. Hyvästien hetkellä saattaa itkettää, mutta itkuun sekoittuu aimo annos kiitollisuutta: Olen oikeasti aika onnekas, kun elämässäni on näin monta ikävöimisen arvoista ihmistä.

Pyöräystävykset, Pilvi ja Rosa, Amsterdamissa :)