Ystävälläni on kaksi rescue kissaa: Mama ja Botas. Botas (espanjaksi saappaat) on kuin pieni nallekarhu. Hän on kaikkien ystävä, varsinkin jos on olemassa edes pieni mahdollisuus, että sinulta saattaisi saada ruokaa. Botaksen voi napata syliin ja rapsuttaa mahaa. Kissojen ei kuuluisi tykätä maharapsutuksista (Kisun raja menee kolmessa rapsutuksessa), mutta muistio ei koskaan tavoittanut Botasta.
Mama on maailman ihanin pallon muotoinen kissa. Mama on kokenut elämässään kovia ja on siksi hieman varautunut uusien ihmisten kanssa. Mutta sen verran minussa taitaa olla kissakuiskaajan vikaa, että Mama päätti tehdä kohdallani poikkeuksen. Ensimmäisen ruokintavierailun ajan Mama tuijotti minua pöydän alta. Toisella kerralla hän uskaltautui jo lähelle. Kolmannella sain luvan rapsuttaa ja sitten se olikin menoa. Nyt hän kiehnää ja kehrää aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.
Käyn ruokkimassa ja hellimässä ystäväni kissoja joka aamu ja ilta. Vastalahjaksi saan happihyppelyn ja extra-paljon kissarakkautta. Kisu oli aluksi hieman tuohtunut kotiin kantamastani vieraiden kissojen tuoksusta, mutta enää häntä ei kiinnosta. "Ihan sama, kunhan rapsutuksia ja ruokaa riittää myös minulle." Ja niitähän riittää! Antaisikohan Kisu meidän ottaa toisen kissan...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti