Sormenjälkiä jättämässä

Kutsu kävi, joten tänään suuntasin kulkuni USCIS:n Chula Vistan toimipisteseen. Vaikka kyseessä ei ollut sen kummempi toimenpide kuin kuva ja sormenjäljet, tunsin oloni aamulla kumman hermostuneeksi. USCIS:llä tuppaa olemaan minuun sellainen vaikutus. Useamman kuin kerran on tehnyt mieli heittää paperit ja hakemukset nurkkaan ja karjua aikuismaisesti: "Pitäkää typerä maanne, me muutetaan Suomeen!" Mutta eihän meillä oikeasti ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä. USA:n laivastolla kun ei satu olemaan sukellusvenetukikohtaa Suomessa, eikä nykyään enää edes Euroopassa.

Vedin siis syvään henkeä, asetin naamalleni kestoystävällisen ilmeen ja astuin toimiston ovista sisään Suomi-tyylillä, eli 40 min. etuajassa. Application Support Centerissä oli hiljaista, aivan niin kuin New Hampshiressa aikoinaan, mutta jostain syystä vuoren kokoinen vartijamies päätti käännyttää minut ovelta takaisin autooni istumaan. "Tule sitten 40min päästä uudelleen." Miehen ilme oli sellainen, että nielaisin kaikki "miksi?" kysymykset ihan kiltisti ja suuntasin ovista ulos.

Seuraavat 40 min istuinkin sitten parkkiksella bejewelediä pelaten ja ihmisiä katsellen. Autoni oli USCIS:n päätoimiston edessä ja ulos tulevien ihmisten kasvoilta sai lukea koko tunteiden kirjon. Elävimmin mieleeni jäi aivan lohduton nainen, joka lyyhistyi jalkakäytävälle itkemään. Teki mieli mennä halaamaan, mutta se tuntui liian tungettelevalta. En tunne naisen tarinaa ja taustoja lainkaan, mutta tunsin kuitenkin jonkinlaista maahanmuuttajasolidaarisuutta häntä kohtaan. Jos minut karkoitettaisiin takaisiin Suomeen, maailmani toki romahtaisi, mutta ihan tyhjänpäälle en kuitenkaan putoaisi. Kaikki maahanmuuttajat eivät ole näin onnekkaita. Joillekin "kotiin paluu" tarkoittaa köyhyyttä ja turvattomuutta, kaikesta toivosta luopumista.

Oma visiittini meni sitten loppujen lopuksi ihan mallikkaasti. Jättiläisvartija antoi minulle jopa jonkin melkein hymyntapaisen, kun ojensin hänelle military ID:ni henkilötodistusta kysyttäessä. Olen jo oppinut, että näissä toimistoissa työskentelee paljon veteraaneja, eikä military ID:sta ole koskaan ainakaan haittaa. Paperit täytettyäni sain ison punaisen vuoronumeron ja uuden japanilaisen ystävän. Ikää tällä taaperolla oli reilu vuosi, mutta hymy ja aivan hulvaton haituvatukka hurmasivat jokaisen odotustilassa istuvan. Oma vuoroni tuli melkein liian nopeasti.

Sormenjäljet ja kuva ovat nyt rekisterissä hyväksyttyä päätöstä ja uutta korttia odottamassa. Onpahan taas jotain mitä odottaa. Muutaman kuukauden päästä voi sitten alkaa miettimään, missä ravintolassa tällä kertaa juhlittaisiin. Sitä ennen kuitenkin sormet ja varpaat ristiin, että tämä oli viimeinen USCIS visiitti ennen naturalization-prosessia.

Coloradossa löytyi puhelinnumero johon sai soittaa ja purkaa tieraivoaan. Mutta missä saisi purkaa virastoahdistusta?