Avoin mieli kannattaa

Viime viikon puolivälin hujakoilla Phill ilmoitti minulle iloisesti hankkineensa meille lauantai-illaksi liput Target Earth nimiseen esitykseen Moonlight Amphi-teatteriin Vistaan. Pakko myöntää, etten suorastaan hyppinyt innosta, sillä ensimmäkin Vista sijaitsee meiltä n.50 minuutin ajomatkan päässä, toisekseen Target Earth kuulosti kovasti joltain avaruus scifiltä, joka ei ole ehkä sitä Veeramaisinta viihdettä.

Hieman enemmän esityksestä udeltuani minulle selvisi, että kyse ei ollutkaan ihan mistä tahansa showsta, vaan teatterin lavalla tapahtuvasta kuunnelman ja sarjakuva (comic) albumin risteytyksestä. Nyt kuulosti jo niin kummalta, että innostus alkoi tarttumaan minuunkin. Tästä tulisi joko ihan älyttömän hieno kokemus tai jotain todella kummallista, joka olisi parhaimmillaan niin outoa, että kävisi jo hyvästä viihteestä.

Noh, niin kuin otsikosta voi jo päätellä kallistui homma ykkösvaihtoehdon puolelle. Nautin esityksen joka hetkestä ihan täysillä ja koin jotain sellaista, mitä ilman Philliä ja avointa mieltä olisi jäänyt ihan satavarmasti kokematta. 

Kaikki tapahtui livenä ja suoraan yleisön edessä. Sarjakuvat heijastettiin takaseinälle, kolme taitavaa ääninäyttelijää hoitivat sarjakuvien "puhekuplat", yksi luova ja lahjakas äänitehoste-ekspertti loihti keskellä lavaa mitä mielikuvituksellisempia äänitehosteita mitä mielikuvituksellisemmilla välineillä ja kaiken kruunasi tietenkin pianisti, joka loihti musiikilla oikean tunnelman. 

Mieletön show, jota en osaa kuvailla yhtään tämän paremmin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tsekkaamaan, jos kiertue saapuu omille kulmille. Produktion virallinen nimi taitaa olla The Intergalactic Nemesis Live-Action Graphic Novel: Target Earth.

Auringonlasku juuri ennen  shown alkua. Kotimatkalla näin myöskin taivaan halki syöksyneen meteoriitin. Sopi aika hyvin tunnelmaan!

Pointsit Phillille ideasta ja minulle ehkä puoli pistettä avoimesta mielestä. Kyllä kannatti!

Kun kaikki ei mennyt putkeen

Tämä ilta alkoi niin loistavasti. Phill oli löytänyt Whole Foodsista hyvän näköistä lohta edullisesti ja odotin jo illallista kieli pitkällä. Päätimme grillata lohen ja tehdä sille kaksi erilaista kastiketta. Uunissa kypseni perunaa ja parsakaalia, mieli oli hyvä.

Sitten tapahtui neljän katastrofin ketjureaktio:

• Oven kahva jäi Phillin käteen
• Kisu yritti karata
• Lohi syttyi grillissä tuleen
• Lukitsimme Possun vahingossa liinavaatekaappiin tunniksi

Lohi, Kisu ja Possu saatiin jotakuinkin pelastettua, mutta oven kahvalle ei mahtanut enää mitään. Illallisen jälkeen suuntasimme siis Home Depotiin hakemaan uutta, mutta sepäs ei ollutkaan sitten ihan helppo homma. Huomasimme meinaan aika pian, että kahva ei ollutkaan mitoiltaan mitään yleisintä standardikokoa ja kaupassa myytiin eioota.

Eipä auttanut muu kuin kokeilla onnea toisessa rautakaupassa, eli Lowesissa. Sieltä löytyi päällisin puolin oikealta näyttävä kahva, mutta kotona huomasimme mitoituksen olevan muutamista milleistä kiinni. Kosmeettiset ongelmat vielä kestäisin, mutta nyt uusi reikä pitäisi porata suoraan vanhan reiän yläpuolelle ja riski heiluvasta kahvasta on liian suuri.

Huomenna sitten uusi yritys. Onneksi oven lukko pelaa edelleenkin ja Kisukin möllöttää tuossa vieressä. Possu luimistelee vielä hieman kulmiensa alta, mutta eiköhän sekin tuosta kohta lepy. Että näin - varsinainen stinko de mayo.

Ilman musiikkia

Safari Parkissa vieraillessamme pääsimme kylään lemurien kotiin. Ennen tiluksille astumista piti jokaisen vierailijan desinfioida kätensä ja kuunnella nopeat ohjeet, miten vierailulla tulisi käyttäytyä. Olin innoissani, sillä lemurit ovat aika veikeitä otuksia. Päässäni kaikui jo Morgan Freemanin ääni ja Imagine Dragonsin Top of the World -kipale, samalla kun sieluni silmissä vilisti loikkivia lemureita.

Todellisuus oli tietenkin ihan toinen. Ensinnäkään lemureiden häkki ei ollut sieltä isoimmasta ja mukavimmasta päästä. Mitään kovin suuria tanssibileitä siellä ei olisi siis voinut järjestää. Toisekseen lemurit olivat päiväunilla ja kolmannekseen mistään ei titenkään kaikunut musiikkia. Katselimme uinuvia lemureita ja harkitsimme hetken aikaa jopa Top of the Worldin laulamista, mutta päätimme sitten kuitenkin kunnioittaa toisten kotirauhaa ja uniaikaa. Jätimme lemurit nukkumaan ja lähdimme moikkaamaan päiväeläimiä.

Yksi syy miksi elämä ei ole kuin elokuvaa, on se, että elämästä puuttuu soundtrack. Päässäni soi kyllä musiikki jotakuinkin koko ajan, mutta ei se ole sama kuin elokuvien tarkkaan valitut sävelmät. Musiikki menee minulla suoraan tunteisiin ja saattaa helposti muuttaa jopa mielialani äärilaidasta toiseen. Pidän lähes kaikenlaisesta musiikista, mutten läheskään jokaisena hetkenä. 

Olin ennen vielä suurempi muusikin tarvitsija kuin nykyään. En osannut tehdä juuri mitään ilman musiikkia ja kuulokkeet meinasivat jo juurtua korviini. Kuuntelin muusiikkia kävellessä, pyöräillessä, bussissa, junassa, kotona, urheillessa, siivotessa - ihan koko ajan. Jossain vaiheessa opettelin kävelemään ja pyöräilemään (tarvittaessa) ilman musiikkia, hieman myöhemmin matkustamaan ja nyt ihan viimeisimpänä olen oppinut myös mahdottoman: Osaan urheilla ja jopa juosta ilman musiikkia. Uskomatonta kyllä, nykyään ei ole täysi katastrofi, jos huomaan iPodin akun olevan lopussa vasta siinä vaiheessa kun lenkkarit ovat jo jalassa. Hyvä niin, sillä jostain syystä iPodin lataaminen tuntuu olevan useimmiten ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Vaikka elämä sujuukin nykyään myös ilman musiikkia, on musiikki minulle edelleenkin tärkeää. Olen miettinyt monesti, kuinka hassua olisi, jos elämän taustalla pyörisi ihan oikeasti soundtrack. Kuinka erilaiselta kaikki mahtaisikaan tuntua ja kuka valitsisi kappaleet...? Kiehtova, mutta myös hieman pelottava ajatus.

Yritin miettiä, mikä biisi taustallani soisi juuri nyt, mutta siitä ei tullut mitään, koska pääni on vallannut sitkeästi jo moneksi tunniksi Time After Time. Oma vika, mitäs menin laulamaan, kun Phill pudotti vahingosta kädestään timjamin eli thymen. Karma... Sen kanssa ei kannata leikkiä!

Paremman mielen eläintarha

Suhtautumiseni eläintarhoihin on ollut viime vuosina hieman kiikkulaudalla. Eläinten puuhien katselu on toisaalta ihan älyttömän kivaa ja opettavaista ja eläintarhojen toiminta parhaimmillaan eläinkuntaa hyödyttävää. Mutta maailmaan mahtuu paljon myös arveluttavia eläintarhoja, joiden olot ovat kaukana eettisistä ja joissa käynti saa lähinnä surulliseksi.

Minua ei kiinnosta katsella apaattisia eläimiä pienissä häkeissä vaan tarkkailla eläinten luonnollisia puuhia ja vuorovaikutusta. Ihanteellista olisi tietenkin matkustaa eläinten luonnolliseen ympäristöön, mutta harvallapa meistä on mahdollisuus lähteä tuosta vain safarille tai edes turvallisesti tai helposti omiin lähimetsiin, saatika oikeasti nähdä siellä metsien asukkeja.

San Diegon eläintarha on yksi maailman hienoimmista, mutta sielläkin on tullut käytyä jo monta kertaa ja hienoudestaan huolimatta eläimet asuvat eläintarhamaisesti häkeissä. San Diegon eläintarha ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Balboa Parkissa sijaitsevaan puistoon. Escondidosta, noin puoli tuntia San Diegosta pohjoiseen, löytyy saman organisaation ylläpitämä Safari Park, jossa kävin ensimmäistä kertaa vasta viime torstaina.

Näin jälkikäteen en voi muuta kuin ihmetellä, miksi odotin näin kauan. Ei Safari Parkkikaan täydellinen ole; osa eläimistä elää sielläkin pieniltä tuntuvissa häkkimäisissä olosuhteissa, mutta häkkien lisäksi isoille tiluksille mahtuu luonnonmukaisempaakin meininkiä. Iso osa Safari Parkista on yhtenäistä niittyä, jolla kirahvit, sarvikuonot, puhvelit ja ties mitkä peurat tepastelevat sulassa sovussa "vapaina".

Pääsylipun hintaan kuuluva safariajelu oli meidän tarpeisiin ihan riittävä, mutta halukkaille löytyy myös yksityisempiä ajeluita ja elämyksiä telttailusta eläinten syöttämiseen ja täysin omiin tarpeisiin räätälöityyn VIP-pakettiin.

Safari Park pesi eläintarhan 5-0. Eläimet vaikuttivat onnellisilta ja aktiivisilta ja nähtävää oli juuri tarpeeksi. Vietimme puistossa n. viisi kiireetöntä tuntia. Pilvisenä torstaina puistossa ei ollut suurta ryysistä, mikä teki hommasta entistäkin mielekkäämpää. Kaikille eläinten valokuvaamisesta haaveileville suosittelen kuitenkin hyvää zoomia. Oma 75-300mm oli ihan riittävä, mutta ammattimaisemmilla välineillä olisi luonnollisestikin saanut vielä parempia kuvia. Ja kuvattavaa tuolla puistossa kyllä riitti! Siitä todisteina muistikortilta löytyvät 600 eläinkuvaa.

Suosittelen lämpimästi, jos tiesi vie SanDiegoon ja haluat ihastella eläimiä! Ehdottomasti auton vuokraamisen arvoinen kohde!

Väliaika

...Kahvia ja pullaa! Tai ainakin jätsiä, bretzeleitä ja juustoa.

Saimme tänään aamusta itsellemme odotetun vieraan itärannikolta. Phillin lapsuudenystävä tuli kylään ja sepäs jos mikä on hyvä tekosyy leikkiä loppuviikon verran turisteja. Tänään herkuttelimme lähiherkuilla ja huomenna suuntaamme safarille (ainakin melkein). Luvassa on myös rantakivaa, lautapelejä, Adams Avenuen ilmaiset musiikkifestarit, lisää herkkuja ja juomia sekä tietenkin upeita maisemia.

Jei, tuntuu kuin olisi itsekin reissussa! Emme poistuneet tänään muutamaa mailia kauemmaksi kotoa ja siltikin löysin taas vaikka mitä uutta ja kivaa.  Tämä taitaa olla sitä kaikkein lähimmäistä matkailua, eli LÄHImatkailua parhaimmillaan.

Kuviossa on vain yksi ongelma, nimittäin vieraamme kissa-allergia. Jos jollakulla on hyviä ideoita, miten kissan karvat saisi pysymään kissalla ja kissat kaukana allergikosta, otan vinkit ilolla vastaan. Mikä ihme siinä onkin, että eläimet hakeutuvat aina kaikkein innokkaimmin niiden ihmisten luo, jotka eivät joko pidä kyseisistä ihanuuksista tai on niille allerginen? Possu piileskelee tietenkin sängyn alla (koska, APUA: vieras MIES!), mutta Kisu kiehnää uuden potentiaalisen ystävän jaloissa sen minkä kerkiää eikä halua mitään enempää kuin päästä vierashuoneen suljetun oven taakse. Siellä on pakko olla jotain mielenkiintoista, jos ovi on kerran kiinni!

Peukut pystyyn, että allergialääkkeiden teho riittä emmekä joudu petaamaan vieraallemme petiä esimerkiksi kuistille. Olisi pitänyt sittenkin ostaa se Marimeko teltta Targetista, ihan varmuuden vuoksi ja vierasvaraksi vain. Vieläköhän niitä mahtaisi saada? Siellä jos missä kelpaisi taatusti uinua...

Possumaista menoa

Tänään on ollut jotenkin erityisen maanantai. Tiedätte varmasti mitä tarkoitan: Sellainen tahmainen ja väsynyt päivä, kun liikenne jumittaa eikä mikään mene ihan niin kuin olen suunnitellut. Tuntuu, että koko päivä on mennyt kaikkeen tylsään, mutten ole siltikään saanut juuri mitään aikaiseksi. 

Siksipä ajattelin olla jaarittelematta turhia ja julkaista sen sijaan valokuvausharjoituksiani, joiden mallina toimi kukas muu kuin Possu. Osallistuin viime viikolla valokuvauskurssille, joka keskittyi ihmisten kuvaamiseen. Ihmismallin sijaan valoleikkieni kohteeksi päätyi kuitenkin tuo oranssi otus, sillä Possu on a) hyvin kärsivällinen b) iltapäivisin hyvin rauhallinen ja c) rakastaa valoa. Asiaan saattoi myös vaikuttaa se, että Possu oli helposti saatavilla ja palkaksikin riitti pari raksua. Tämä kaveri ei olekaan mikään turha diiva.

En pysty katsomaan tuota toiseksi ylintä kuvaa naama peruslukemilla. En vaikka olisi kuinka maanantai. Opus, jota Possu lukee on muuten valokuvauskirja... Assistenttikoulutus käy siis jo kuumana.

Näiden kuvien myötä kohti parempia päiviä ja parempaa mieltä. Huomenna on jo tiistai!

Erilaiset ulkosuomalaiset

Päädyin tänään kuuntelemaan Yle Areenalta Leikola ja Lähde -lähetystä teemalla Ulkosuomalaiset. Lähetyksessä käsiteltiin muunmuassa ulkosuomalaisten vaikuttamismahdollisuuksia tulevaisuudessa helpottavaa kirjeäänestystä, mutta lisäksi myös yleisemmin ulkosuomalaisuutta: Keitä me olemme, millainen on ulkosuomalaisen identiteetti?

Lähetys kiinnosti, sillä olen pohtinut itsekin jo pidempään omaa ulkosuomalaisuuttani sekä niitä yhtäläisyyksiä ja eroja, joita meidän ulkosuomalaisten välillä on. Ulkosuomalaisuus on nykyään yksi identiteettini kulmakivistä ja koen jakavani paljon samoja kokemuksia muiden ulkosuomalaisten kanssa, mutta huomaan myös kyseenalaistavani, kuinka suuren osan itsestäni haluan ulkosuomalaisuudelle antaa.

Kuinka samanlaisia me ulkosuomalaiset sitten olemme keskenämme?

Lähetyksessä todettiin, että ulkosuomalaisen Suomi pysyy usein mielikuvissa muuttumattomana. Lähdin Suomesta pysyvästi vuonna 2011. Mielikuvieni Suomi on luonnollisestikin hyvin erilainen kuin 60-luvulla läheteneen ulkosuomalaisen kotimaa. Minun ulkosuomalaisuuttani on leimannut heti alusta alkean helpohko yhteydenpito, säännölliset vierailut ja mahdollisuus seurata Suomenkin uutisia reaaliajassa, jos mielenkiintoa löytyy.

Helppous on kuitenkin näennäistä, sillä huomaan tippuneeni auttamattomasti kärryiltä. Perhe ja ystävät elävät elämäänsä ihan joka päivä, politiikassa tapahtuu, talous heilahtelee, kehitys menee eteenpäin, kaupoista löytyy tuotteita, joista en ole koskaan kuullutkaan ja lehtien palstoilla esiintyvät julkkikset ovat yhtäkkiä minulle täysin vieraita. Voin vain kuvitella, miltä 60-luvulla Suomesta lähteneistä tuntui, kun he pääsivät ensimmäisen kerran takaisin Suomeen vuosien tai vuosikymmenten kuluttua muutosta. Kulttuurishokki oli taatusti valtava.

Miten puolestaan vaikuttaa se, kenen kanssa muutetaan? Onko suomalaisen perheen kokemus ulkosuomalaisuudesta sama kuin yksi muuttavan? Entä jos puoliso onkin paikallinen, onko integroituminen silloin helpompaa? Ovatko suomalaiset tavat, kulttuuri ja perinteet tärkeämpiä, jos perheeseen kuuluu lapsia?

Itselläni on kokemusta vain paikallisen puolison kanssa jaetusta "aikuisten"elämästä. Koen, että mieheni on tehnyt integroitumisestani huomattavasti helpompaa, nopeampaa ja ehkä jopa syvempää. Amerikkalainen kulttuuri oli toki jollain tasolla tuttua elokuvien, median ja kielen hallitsemisen kautta, mutta pääsin siihen entistäkin nopeammin sisälle henkilökohtaisen oppaani avulla. Amerikka on valtava maa ja erot ihmisten, ihmisryhmien ja osavaltioiden välillä niin huimia, etten uskalla tai edes halua yrittää määritellä, millaista amerikkalainen elämä on. Arkemme on kuitenkin selkeästi erilaista, kuin arkeni Suomessa. Olen tullut tänne jäädäkseni ja rakentanut elämääni monelta osin uusiksi sen mukaisesti. Uskoisin kuitenkin pitäväni nykyistä tiukemmin kiinni suomalaisista perinteistä, jos meillä olisi lapsi. Vaikkei suomalaisuus näykään elämässäni tietoisesti joka päivä, on se tärkeä osa identiteettiäni.

Entäs sitten ne syyt, miksi ulkomaille on muutettu? 60-luvulla monet lähtivät paremman elintason ja mahdollisuuksien perässä. Samat motiivit löytyvät myös useiden nykypäivän muuttajien ratkaisujen taustalta. On olemassa monia aloja, joiden työllisyys- tai palkkatilanne on Suomessa muita  maita huonompi ja vielä useampia haaveita, jotka on vain syystä tai toisesta helpompi toteuttaa maailmalla. Muuttojen taustalla on lisäksi usein rakkautta ja halua nähdä ja kokea, joskus ehkä myös pakoa tai pelkoa. Muutto on taatusti aina helpompi, jos kyse on omasta päätöksestä, tavoitteesta tai haaveesta. Mutta entäs ne ulkosuomalaiset, jotka ovat muuttaneet maailmalle pakosta tai tukeakseen esimerkiksi puolisonsa unelman toteutumista? Onko integroituminen ja onni edes mahdollista, jos suurinosa sydämestä on vielä vanhassa kotimaassa ja kaikki motiivit ulkoisia?

Hyvin paljon on varmasti merkitystä myös sillä, minne on muutettu. Kuinka kaukana Suomesta uusi maa sijaitsee: Kipaistaanko sieltä parissa tunnissa takaisin vanhoille kotikonnuille vai viekö matka kenties kaksi päivää ja kahden kuun palkan? Myös se vaikuttaa, kuinka kaukana uuden maan kulttuuri on Suomen kultuurista, pitääkö kieli opetella tyhjästä ja miten maassa tai alueella suhtaudutaan maahanmuuttajiin. Entäs muut suomalaiset sitten: Onko alueella muita suomalaisia ja miten helppo Suomi-piireihin on päästä sisälle? Haluanko edes hengailla muiden suomalaisten kanssa?

Meitä ulkosuomalaisia on varmasti joka lähtöön. Toisten kanssa yhteiset kokemukset ylittävät erot, joidenkin muiden kanssa en löydä mitään kieltä kummempaa yhteistä. Samahan se taitaa tosin olla kantasuomalaistenkin kanssa: Eiköhän jokainen koe suomalaisuutensa tai ulkosuomalaisuutensa ainakin pikkuisen omalla tavallaan. Kaikkien kanssa ei voi eikä tarvitse tuntea mitään maailmaa sureempaa yhteyttä, mutta identiteetin tasolla olen entistäkin vakuuttuneempi omasta ulkosuomalaisuudestani.

Itsensä määrittely ja samaistumiskohteiden löytäminen on ihmisille luontaista ja tärkeää. Tässä suhteessa me nykyajan ulkosuomalaiset olemmekin huomattavasti edeltäjiämme onnekkaampia. Meillä on internet ja sosiaalinen media, joiden avulla vertaistuki, ymmärrys, apu ja yhteys ovat lähestulkoon aina muutaman klikkauksen takana.

 "En ollutkaan ainoa, USA:sta ja maailmalta löytyy monia kaltaisiani!"

Meitä on loppujenlopuksi aika paljon ja useampikin tyyppi mahtuu varmasti saman junan samaan vaunuun, ainakin pieneksi hetkeksi. Ja jos totta puhutaan, muuta en osaisi edes toivoa.