Capybara aka happy Veera

Kävimme joulun alla San Diegon eläintarhassa ja eteemme osui aitauksellinen minulle tuntemattomia eläimiä. Aikansa kylttiä tutkittuaan Phill kertoi minulle eläimen olevan capybara. Jaa, että mikä? Happy Veera? Siltä se minusta ensiyrityksellä kuulosti. Happy Veera oli niin osuva nimi eläimelle, että se jäi elämään. Saattoipa siinä käydä niinkin, että jonain kiukuttelupäivänä sain capybaran kuvan puhelimeeni muistuttamaan onnellisimmista ajoista ja Veeroista.

Kuvassa cabybaran sijaan ihan vain iloinen maaorava

Niin kuin ehkä blogin hiljaisuudestakin voi päätellä, on viime viikkoina ollut ihan hirmuinen kiire ja sen myötä happy Veerakin ajoittain hukassa. Loman jälkeinen rentous kantoi parin viikon ajan, mutta viime viikon loppupuolella alkoi tökkiä. Arjesta tuli liian arkista ja oravanpyörän vauhti kiihtyi.

Tällä viikolla olenkin sitten painanut jarrua ja keskittynyt löytämään sisäisen cabybarani. Viime viikonloppuna latasin akkuni huolella pitkien lenkkien, ystävien ja hyvän ruuan voimin ja universumi viimeisteli homman järjestämällä minulle maanantaiksi yllärivapaan. Meillä sattui koulussa putkirikko ja koulu jouduttiin sulkemaan päiväksi. Niin ikävä asia kuin tämä olikin, oli se meille opettajille oikeastaan lottovoitto. Vietimme työparini kanssa koko aamun lasten arviointien kimpussa ja iltapäivän nautiskelin auringosta ja yllättävästä vapaa-ajasta. Ylibuukatusta kiireviikosta tuli kertarysäyksellä aika paljon hallittavampi.

Elossa siis ollaan ja nyt taas aika positiivisillakin fiiliksillä. Kohta pitäisi kammeta itseni tästä sohvalta ylös ja lähteä muutamaksi tunniksi community collegelle puhumaan kaksivuotiaiden turva- ja terveysjutuista sekä paikallisesta lastensuojelulaista. Loppupäivän saammekin sitten nauttia Phillin kanssa yhteisestä vapaa-ajasta, joka on käymässä entistäkin harvinaisemmaksi.

Happy Veera toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua ja yrittää palata asiaan hieman aiemmin kuin kolmen viikon päästä.

Olematon jetlag ja muita lomalta paluun onnistumisia

Kun loma päättyy, huokaisen yleensä väsyneenä, että tarvitsisin loman lomasta toipumiseen. Ensimmäistä kertaa ikinä suunnittelin lomalta paluun fiksusti enkä sännännyt heti reissusta paluuta seuraavana aamuna jetlageissäni töihin. Sallin itselleni kaksi vapaapäivää ja palasin töihin perjantaina. Ihan vain huikatakseni heti perjantai-iltapäivänä työkavereilleni hyvät viikonloput.

Näin tämä homma pitäisi hoitaa aina!

Saavuin San Diegoon tiistai-iltapäivä ja olin hyvin vähien matkaunien jälkeen aika uupunut. En kuitenkaan päästänyt itseäni päikkäreille vaan purin kassit, pesin pyykin, siivosin, täydensin ruokavarastot ja tilasin meille ruokaa. Eri lennoilla ollut Phill saapui kotiin vasta yhdeksän jälkeen mikä auttoi minuakin sinnittelemään hereillä kymmeneen.

Jostain syystä minulla on aina ihan olematon jetlag Euroopasta USA:n länsirannikolle matkustaessa, vaikka Suomeenpäin mennessä heräilenkin keskellä yötä peipposen lailla ja nukun helposti keskipäivään. Suomen ja Kalifornian välinen aikaero on 10 tuntia eikä järkeni riitä selittämään, miksi lähes puolen vuorokauden aikaero on helpompi kumpaankaan suuntaan, mutta näillä mennään ja näin kävi tälläkin kertaa. Heräsimme tiistaina seitsemän aikoihin pirteinä ja valmiina päivään.

Koska Philliläkin oli vielä keskiviikkona vapaapäivä, päätimme kuvitella olevamme vielä lomalla. Vietimme laiskan aamun, lounastimme lähikahvilassa, katselimme telkkaa keskellä päivää, kävimme heittämässä tikkaa ja olusilla lampparibaarissamme.

Torstaina Phill palasi jo töihin ja minä päätin aloittaa terveellisen ja tehokkaan elämän. Kävin juoksemassa, tein lauantain tuntisuunnitelmat ja paperihommat, kävin ostammassa uuden aurinkolasit ja sandaalit ja aloin olla henkisesti jo ihan valmis töihin ja normiarkeen. Ainakin yhden päivän ajaksi.

Perjantaina oli helppo hymyillä ja nauttia töistä. Olo oli ihan oikeasti levännyt ja töiden jälkeen riitti energiaa jopa salille. Sama meno jatkui lauantaiaamuna community collegella ja sitten olikin taas aika aloittaa viikonloppu. 

Vaikka Phillin lomaparta onkin jo historiaa, vietimme koko viikonlopun lomafiiliksissä: Eilen Little Italyssa ja tänään omilla nurkilla. Vacation + staycation = happy Veera. 

Nähtäväksi jää, kuinka kauan tämä huippufiilis kestää ihan oikean arjen ja työkiireiden keskellä, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olisin voittanut (henkisessä) lotossa. 

Suomi-fiiliksiä

Loma tuli ja meni. Suomen kevätaurinko ja jouluiset lumituiskut vaihtuivat taas lämpöön ja palmuihin, pullat ja karjalanpiirakat bageleihin ja villasukat paljaisiin varpaisiin.

Tarvitseekohan sitä edes erikseen sanoa, että loma oli ihana. 

Mutta mitäpä mahtoikaan liikkua mielessä Suomen katuja tarpoessa?

Iloitsin jälleen kerran herkullisesta vesijohtovedestä, muutuin leipäsyöpöksi, unohdin syödä karkkeja ja kokoilin (USA:ssa laittomia) kinder-yllätyksiä.

Tarkastelin Helsingin kattoja Torni-hotellin Ateljee-baarista, ihmettelin Riksun Irlannin Setterin menoa tiistai iltana, siemailin viiniä Moro baarissa Tampereella, maistelin helsinkiläisiä pienpanimoiden oluita, mietin kuumeisesti, miten IPA lausutaan Suomessa ja ihastuin Donut Islandin amber aleeen..

Kävelin jäällä, lumessa, vesilätäköissä ja auringon kuivattamilla teillä. Palelin ja hikoilin. Kastelin sukkani ja muistin miltä märät lapaset tuntuvat.

Ihastelin suomalaisten englanninkielen taitoa, hämmästelin englanninkielen runsasta näkyvyyttä ja kuuluvuutta Helsingissä ja mietin kuumeisesti, voiko Suomessa jättää yhä edelleenkin huoletta tippaamatta.

Paransin maailmaa perheen ja ystävien kanssa, vietin harvinaisen hetken yhdessä koko perheen kanssa, tunsin itseni onnekkaaksi huomatessani, että juttu jatkui kaikkien kanssa luontevasti siitä, mihin kaksi vuotta sitten jäätiin. Ikäväkyllä unohdin myös kaikessa innossani ottaa itsestäni ja ystävistäni yhteiskuvia.

Varsin onnistunut loma, josta en vaihtaisi hetkeäkään pois. En edes niitä märkiä varpaita.