The pantry

Niin kuin ehkä tiedätte ja muistatte, olemme ahkeroineet viimeisen puolentoista vuoden aikana useiden puuprojektien kimpussa. Teimme patiollemme sohvan ja sängyn ja kumpaankin makuuhuoneeseen uudet vaatekaapinsisällöt. Phill on ollut projektien suunnittelija ja päätoteuttaja, mutta olenpa minäkin saanut hioa sormeni sileiksi, avustaa kriittisillä hetkillä mustekalamaisissa asennoissa ja maalata sydämeni kyllyydestä.

Isommista projekteista viimeisin, ruokakomero aka pantry, on ollut autotallissamme kesken useita kuukausia. Kävi meinaan klassisesti niin, että ensin lopahti into ja sitten katosi aika.

Alkukesästä Phill sai rutistettua kasaan tarvittavan määrän intoa ja aikaa ja viimeisteli kaapin maalausta vaille valmiiksi. Kannoimme kaapin sisälle ja siinä se sitten jökotti keittiön nurkassa muutaman lisäkuukauden tyhjänä ja maalaamattomana.

Noin kuukausi sitten otimme itseämme vihdoin niskasta kiinni ja maalasimme kaapin kahdella eri sävyisellä maitomaalilla (milk paint) ja pehmensimme sävyn lopuksi kostealla pesusienellä. Tavoitteemme oli mätsätä kaappi viereisen kirjahyllyn kanssa, mikä ei ollut ihan helpoin mahdollinen tehtävä, mutta onnistui kuitenkin hämmentävän hyvin.

Eilen viimeistelimme urakan käsittelemällä maalatun kaapin shellacilla, jotta vesiliukoinen maali ei kärsisi keittiön roiskeista. Halusimme valita mahdollisimman luonnonmukaisen pinnoitteen, sillä kaapissa on tarkoitus säilöä ruokatarvikkeita enkä myöskään ihmettelisi yhtään, jos jompi kumpi kissoista päättäisi jossain vaiheessa maistaa kaappia.

Kauan siinä kesti, mutta tulipahan lopulta valmista. Eikä tullut muuten yhtään hullumman näköinen!

Kiitollinen

Klo 18:51 keskiviikkoiltana puhelin soi. Phill on saapunut kuivalle maalle turvallisesti ja on nyt matkalla kotiin. Olen yrittänyt saada puhelimen soimaan koko päivän ajan silkalla tahdonvoimalla ja nyt yritykseni palkitaan viimein.

Olen kiitollinen siitä, että mies on turvallisesti kotona ja siitä, että meillä on nyt neljän (vapaa)päivän verran yhteistä aikaa. Ajatukseni ovat olleet tällä viikolla toistuvasti argentiinalaisissa kanssavaimoissani. Toivo kadoksissa olevan sukellusveneen löytymisestä ajoissa alkaa käymään vähiin ja se tuntuu ihan hirmuisen pahalta. En elä jatkuvassa pelossa silloin kun Phill on uppeluksissa, mutta kyllä se aina välillä käy mielessä, että mieheni työ ei ole ehkä niitä maailman turvallisimpia.

Pelot ja murheet saavat jäädä nyt kuitenkin taka-alalle onnen, ilon ja kiitollisuuden tieltä. USA:ssa juhlitaan huomenna lempparijuhlaani Kiitospäivää enkä voisi olla juuri onnellisempi. Kokoonnumme yhteen isolla ja kansainvälisellä porukalla kera uusien ja vanhojen ystävien. Vanhaa kunnon friendsgivingiä on vaikea päihittää.

Ihanaa Kiitospäivää kaikille sitä juhliville ja teille muillekin! Yritetään muistaa, että joka päivä tapahtuu jotain, josta voi olla kiitollinen.

Ihan metsässä

Olen kärsinyt tänä syksynä akuutista luonnon puutteesta. Puutostila on oirehtinut levottomuutena ja ärtyneisyytenä, samaten kuin puutostilan syykin: kiire.

Viikko sitten lauantaina lääkitsin oireitani metsäretkellä Palomar vuorelle ja jummi, että teki hyvää. Palomar vuorelta löytyi vielä rippeitä ruskasta, hiljaisuutta, metsän tuoksua ja valtavasti hyvää mieltä.

Itsestään huolehtimista ei saisi koskaan laiminlyödä. Kaikkein vähinten silloin kun on kiire. Metsäterapia on parasta terapiaa.

Yksin kotona

Mitä tapahtuu, kun Veera jää yksin kotiin?

Saatan keksiä perjantai-iltana kahdeksalta, että minun on ihan pakko saada otsis just nyt heti. En kuitenkaan tarttunut saksiin vaan varasin ajan kampaajalle netin kautta juuri silloin heti.

Nyt on sitten taas otsis, josta tykkään tosi paljon ensimmäiseen tuuliseen päivään asti.

Saatan kiusata Possua ihan yhtä paljon kuin Possu kiusasi minua tänään (aikaisin) aamulla. Possu päätti meinaan ensin herättää minut tunti ennen herätyskellon pärähdystä ja istahtaa sitten jalkojeni päälle kesken selkätreeniin kuuluvan jalkojen nostelun. Kostin, mutta Possua ei näyttänyt haittaavan.

Saatan järkätä nyyttärit community collegelle, koska porukassa syöminen on niin paljon kivempaa ja oppilaideni joukosta löytyy uskomattomia kokkeja. Tällä kertaa söin tajuttoman hyvää vietnamilaista ja intialaista ruokaa.

Saatan saada sydärin kun makuuhuoneen lattialta löytyy kuollut hiiri. Onneksi on kaksi kissaa, jotka osaavat nähtävästi metsästää muutakin kuin kärpäsiä. Saatoin myös koota itseni ja kantaa kuolleen hiiren ulos roskikseen.

Saatan katsoa taas kerran ihan liikaa House Hunterseja, vaikka tällä kertaa ei olekaan mitään hinkua muuttaa yhtään minnekään.

Saatan mennä huomenna shoppailemaan pikkujoulumekkoa.

Saatan löytää yksin olosta kivojakin puolia, vaikka pikkuisen (kova) ikävä jo onkin.

Voi taivas

San Diegon taivas on antanut tällä viikolla parastaan ja hohkannut aamuin illoin oranssina, keltaisena, purppurana, pinkkinä, violettina ja kaikkea siltä väliltä.

Ihan joka ilta, tai varsinkaan aamu, en ole ennättänyt ulos asti taivasta ihailemaan, mutta sen verran kuitenkin, että olen hukuttanut instagram-tilini taivaskuviin ja puhelimen muistista löytyy vähintäänkin kymmenen lisää. Neljä San Diegossa vietettyä vuotta ei ole ollut tarpeeksi laimentamaan auringonlaskujen viehätystä ja hyvä niin. Ammennan niistä onnea ja energiaa mielelläni vaikka joka päivä elämäni loppuun saakka.

Luonnon kauneutta ja rentouttavaa vaikutusta ei voi päihittää ja siksipä ajattelimme suunnata viettämään harvinaista lauantaivapaata, ja vielä harvinaisempaa yhteistä vapaata, metsään. Kokonaiset viikonloput ovat nykyään niin harvinaista herkkua, että pelkkä ajatuskin tästä meneillään olevasta kolmipäiväisestä viikonlopusta on vetänyt suupieliäni ylös niinä pimeinä aamuina, kun herätyskello on soinut jälleen kerran aivan liian aikaisin.

Ihana syksy! Minä tykkään sinusta ihan valtavasti!

P.S. Auringonlaskujen lisäksi kuvat tarjoavat kattavan pläjäyksen meidän naapuruston katumaisemia. Tältä meidän kulmilla näyttää.

Kun kukaan ei huomaa

Kävin kesän lopulla silmälääkärissä ja sain kuulla, että näköni oli muuttunut juuri sen verran, että uusien silmälasien hankkiminen olisi suositeltavaa. Otin uutiset vastaan ilolla, sillä olin aivan loputtoman kyllästynyt vanhoihin laseihini, mutta kuitenkin sen verran nuuka, etten edes harkinnut ostavani uusia laseja "turhaan".

Koska käytän piilareita lähes joka päivä, ei minulla ollut uusien lasien kanssa valtavaa kiirettä ja hyvä niin, sillä eihän niitä sopivia kappaleita nyt ihan niin vain löytynytkään. Lähdin silmälasikaupoille asenteella ei hajuakaan millaiset, mutta mahdollisimman erilaiset kuin nykyiset, mikä jätti vaihtoehdoille aika laajan skaalan.

Tuskaisen monen kaupan ja mietintäpäivän (-viikon) jälkeen löysin vihdoin mieleiset lasit. Odottelin laseja reilun viikon enkä olisi malttanut odottaa enää hetkeäkään. Teki pitkästä aikaa mieli jättää piilarit kaappiin ja ruveta rillipiruksi.

Mutta kuinkas niiden tosi erilaisten lasien kanssa sitten kävikään?

Ensimmäisenä iltana petyin karvaasti kun Phill ei edes huomannut, että kasvoillani oli jotain uutta. Kuittasin tämän kuitenkin miehet huokaisulla ja päätin laittaa lasit seuraavana päivänä töihin. Jos työkaverini huomaavat t-paitojeni tekstit, huomaavat he taatusti uudet lasitkin. Paitsi että eivät huomanneet. Ei työkavereista yksikään. Mutta arvatkaapa ketkä huomasivat? No, tarkaavaiset lapset tietenkin. Meidän pienet, joilla ei ole vielä tarpeeksi sanoja havaintojensa ilmaisuun, tuijottivat naamaani tavallista pidempään ja tutkivat lasejani mutaisilla sormillaan.

Okei, eivät nämä lasit nyt ehkä niin erilaiset ole, mutta kyllä minä näistä siltikin tykkään. Nähtäväksi jää kauanko lasi-intoni jatkuu tällä kertaa, mutta ainakin hetken aikaa minut voi taas bongata lasit päästä ihan vapaaehtoisestikin.

P.S Täältä löytyy kuva edellisistä ja ihan samanlaista intoilua siitä, kuinka minusta tuli juuri silmälasi-ihminen

Miksi?

Miksi viileä ilma tuoksuu paremmalta kuin lämmin?

Miksi joinain aamuina vain tietää, että päivästä tulee hyvä?

Miksi poliisiauton läsnäolo sotkee koko liikenteen?

Miksi ostan joka vuosi halloweeniksi karkkia vaikka tiedän, ettei kukaan tule kuitenkaan lukkojen takana sijaitsevalle ovellemme?

Miksi Phill luulee, etten pidä snickerseistä?

Miksi Possu pitää tulisista paprikoista?

Miksi pumpkin spicella ei ole oikeastaan mitään tekemistä kurpitsan kanssa?

Miksi odotan jo ihan hirveällä innolla työpaikan secret santa -viikkoa?

Miksi  upeat auringonlaskut motivoivat minua juoksulenkille paremmin kuin mikään muu?

Miksi minun punaiset hai-saappaat ovat lasten mielestä paras "lelu" ikinä?

Miksi kaikki huostaani annetut kasvit kuolevat?

Miksi silti haaveilen puutarhasta?

Miksi kissat kuorsaavat?