Muinaiset ja tulevat road tripit

Ihan kohta pian on road tripin aika! Google maps:n mukaan etäisyys nykyisen ja tulevan osoitteen välillä on 3093 miles/44 hrs. Mutta eihän me nyt tietenkään suorinta reittiä ajateltu ajaa. Matkalle kun mahtuu yhtä sun toista nähtävää.

Tämän hetkinen suunnitelma kulkee reittiä:

Portsmouth, NH (heippa koti)
Schenectady, NY (?) (ehkä, ystäviä moikkaamaan)
Finger lakes, NY (viinitiloja ihmettelemään)
Chicago, IL (Chicago hei, tarvitseeko tuota selittää?!)
O'Fallon, IL (lounastauko USA:n parhaiden ribsien parissa)
Topeka, Kansas (koska se nyt vain sattuu olemaan matkan varrella ja sopivassa kohtaa)
Rocky Mountains, Colorado (upeita näköaloja)
Arches National Park, Utah (lisää upeita näköaloja)
Lake Powell, Waves, Grand Canyon, Arizona (vähän vielä lisää upeita näköaloja)
Las Vegas (no tietty!)
San Diego (hei uusi koti)

Joissain paikoissa vietetään vain yksi yö, toisissa vähän useampi. Aikataulut ovat vielä pikkuisen epäselviä ja yhä edelleen on olemassa pieni mahdollisuus, että matkaan lähteekin ainoastaan Veera ja Kisu. Jos näin kurjasti käy, saattaa sight seeing jäädä vähemmälle ja ajelenkin sitten pitkiä päiviä maissipeltojen keskellä, San Diegon kiilto silmissäni.

Tällainen reissu siis suunnitteilla. Haastavaa tästä tekee se, että päätimme kuitenkin, aikaa ja rahaa säästääksemme, ottaa Kisun matkalle mukaan. Alunperin meidän oli tarkoitus jättää Kisu ystävillemme hoitoon ja minä olisin sitten lentänyt tänne takaisin, käyttänyt Kisun terveystarkastuksessa ja lentänyt Kisun kanssa San Diegoon. Hoitajaehdokkaita Kisulle oli tarjolla useita, mutta auton vuokraus, lentoliput ja "turha" eläinlääkärissä käynti tulevat aika kalliiksi. Ylimääräisestä vaivasta puhumattakaan.

Jännityksellä siis odotamme, miten Kisu selviää matkasta ja muuton tuomasta stressistä. Matkustusmukavuudesta se ei ainakaan jää kiinni, sillä tilasin juuri Amazonista uuden ja nykyistä tilavamman matkalaukun (siis matkakodin) Kisulle. Uuden kantolaukun saa sijoitettua kätevästi ja turvallisesti takapenkin vöihin ja ilmeisesti siihen kuuluu myös jonkinlainen juomapullosysteemi, josta Kisu voi sitten siemailla sivistyneesti vettä maisemia katsellessaan. Siis sen minkä maukumiseltaan kerkiää...

Onpa kyllä jännää! Minä olen aina rakastanut road trippejä. Kun olin pieni, perheemme reissasi joka kesä ympäri Suomea pienellä punaisella Fiatilla ja myöhemmin sähkön sinisellä Corollalla. Yövyimme leirintäalueiden pienissä mökeissä, joskus rohkeasti jopa teltassa. Päivät seikkailimme tutuissa ja tuntemattomissa kaupungeissa ja metsissä, illat paistoimme makkaraa tai kokkailimme matkakokoisella kaasuhellalla nötköttiä ja makaronia. Ihanaa matkaruokaa (siis ihan ilman ironiaa), jota ei ikinä koskaan milloinkaan olisi syöty kotona.

Kesäreissujen lisäksi ajelimme lähes joka talvi Riihimäeltä Rovaniemelle kummitädin luo kylään. Takapenkillä kolme lasta, joista jokaisella eväänä kolme pikkuaskia karkkia. Matkalla kuuntelimme kasettisoittimella hyvin sekalaista musiikkia. Jokainen perheenjäsen sai vuorollaan valita oman kasettinsa. Siskoni valitsemat kasari-/ysärihevialbumit taisivat kyllä saada hieman vähemmän soittoaikaa.

Suomen huoltoasemien baarit ja leirintäalueet ovat siis tulleet tutuiksi. Nyt odotan innolla USA:n valloitusta. Route 66, here we come!

Veera Raumalla vuonna 80 jotain (huomaa kukkapanta!)

Hieman tuoreempi road trip, Kauai, HI 2010

Loppuhuipennus

Kökkö päivä sai ansaitsemansa lopun: Lukitsinpas sitten itseni ulos ilman avaimia ja lompakkoa...

Phill oli lähdössä illaksi töihin. Mukaan otettavaa tavaraa oli sen verran, että autoin häntä kantamaan kamat autoon. Kun auto oli lastattu, lähti Phill matkaan ja minä suuntaisin takaisin sisälle - tai siis yritin suunnata. Ovipas ei auennutkaan!

Ei auttanut muu kuin sprintata Phillin perään. Muutaman kerran mielessä käväisi lause: "This is why I go to the gym." Ja aika nopsaan minä kyllä juoksinkin! Muutamat Phillin matkaa hidastaneet risteykset se otti, mutta vihdoin ja viimein Phill pysähtyi liikennevaloihin ja minä otin loppukirin. Phillin ilme oli näkemisen arvoinen, kun koputtelin ikkunaan ja vaadin päästä sisälle.

Mutta nyt voin taatusti todeta, että näiden pohjamutien jälkeen huomisen täytyy olla paljon parempi päivä. Itse asiassa tuo pieni sprinttitreeni piristi mieltä sen verran paljon, että minua hymyilyttää jo nyt. Varsinkin kun keittiössä odottaa Zahtar:sta haettu Fatush salaatti. Nam, nam! Ja Phill oli ostanut minulle kaupassa käydessään suklaata. Eiköhän näillä selvitä!

Kökkö aamu

Kääk mikä aamu! Tämä on yksi niistä aamuista, kun mikään ei onnistu helpoimman kautta...

Kello soi 4:20am, viiden tunnin yöunien jälkeen ei hymyilyttänyt. Phillin pt-shortsit olivat hukassa ja minä yritin etsiä tulitikkuja, jotta silmät pysyisivät auki. Pääsimme vihdoin matkaan klo 4:40am. Matkalla Phill muisti, että puhelin ja pari muuta tärkeää juttua olivat jääneet kotiin. Lupasin heittää Phillin salille ja ajaa takaisin kotiin hakemaan puuttuvat tavarat.

Olin jo melkein kotona, kun huomasin, että bensantankin merkkivalo paloi. Koska minulle ei ollut harmainta aavistustakaan kuinka kauan se oli palanut, päätin pelata varman päälle ja ajaa suoraan bensa-asemalle. Kello oli 5:05am, kaksi ensimmäistä vastaan tullutta bensa-asemaa olivat suljettu. Seuraavalla sitten jo tärppäsi.

Saavuin kotiin 5:20am enkä löytänyt Phillin puhelinta mistään. Lopulta soitin siihen omalla puhelimellani, mutta vastassa oli vain hiljaisuus. 15 min etsinnän jälkeen luovutin. Nappasin mukaan omat salikamppeeni ja Phillin puuttuvat tavarat ja ajelin jälleen shipyardille.

Phillin pt päättyi klo 6:00am. Puhelin olikin ollut Phillin taskussa. Ärsytti. Phill jatkoi matkaansa töihin, minä menin vuorostani salille. Treeni tuntui tahmaiselta, sillä vieläkin väsytti aivan vietävästi. Puolessa välissä treeniäni kurkkasin puhelinta ja huomasin kaksi missattua puhelua. Phill oli yrittänyt soittaa ja kertoa, että hänen kassinsa oli hajonnut matkalla töihin ja suurella vaivalla ja rakkaudella tehty chief charge box oli hajonnut asvalttiin. Tuntui pahalta Phillin puolesta.

Treenin jälkeen ajelin jälleen kotiin. Nautiskelin jo mielessäni ajatuksella suihkusta ja kahvista. Suodatinpussi oli jäänyt kahvinkeittimeen edellisenä aamuna ja hajosi tietenkin keskelle keittiön mattoa. Ärsytti. Mutta vielä enemmän ärsytti, kun huomasin, että kahvi oli melkein lopussa. Ison opettajakupin sijaan sain tyytyä pieneen muumimukilliseen, joka ei tehnyt muuta kuin vihaiseksi. Ja mustikatkin olivat melkein loppu. Päätin julistaa tämän päivän tuhoon tuomituksi.

Sitten näin facebookissa kaverini jakaman videon eläimistä, jotka yrittivät tunkea itsensä mitä pienempiin koloihin ja laatikoihin. Ensimmäistä kertaa tänä aamuna minua nauratti. Nauruni herätti Kisun, joka tuijotti minua ensin paheksuvasti, mutta antoi sitten anteeksi ja hyppäsi syliini jatkamaan uniaan. Unisena kehräävä kissa sylissäni minusta alkoi tuntua, että saattaa tässä päivässä olla jotain hyvääkin. Ehkä, en ole vielä ihan varma. Mutta kyllä tämä purkautuminen ainakin vähän helpotti.

Pienet on murheet, kyllä minä sen tiedän. Mutta joskus vain ärsyttää.

Hämärän tullen

Iltakävelyllä kameran kanssa. Tiistai-illan tunnelmia kuvina...

Ihana ilta, ihana iltakävely ja tietenkin ihana Portsmouth. Kauniita unia!

Innostuva introvertti

Törmäsin tänään Facebookia selaillessani Huffington Post:n nettisivuilla julkaistuun artikkeliin "23 Signs You're Secretly An Introvert" (23 syytä, miksi olet huomaamattasi introvertti). Tässä linkki artikkeliin. http://www.huffingtonpost.com/2013/08/20/introverts-signs-am-i-introverted_n_3721431.html?utm_hp_ref=fb&src=sp&comm_ref=false

Löydän itseni useista artikkelin kuvailemista piirteistä, mutta lähes jokaiseen kohtaan sisältyy myös pieni "mutta". Melkein kuin minä, mutta ei aivan. Mikä minä siis olen ja tulenko aina olemaan tällainen? Introverttiyden sanotaan olevan pysyvä persoonallisuuden piirre, eli kulttuurilla sekä opituilla tavoilla ja taidoilla ei pitäisi olla sen kanssa mitään tekemistä. Mutta mitä se tarkoittaa ja miten se on käytännössä mahdollista?

Aloitetaanpa vaikka small talkista. En ole suuri small talkin ystävä, mutta johtuuko se siitä, että olen introvertti vai siitä, että olen viettänyt suurimman osan elämästäni Suomessa? Välillä koen small talkin maailman hirveimmäksi keksinnöksi, välillä taas nautin kepeästä keskustelusta, jossa ei tarvitsekaan mennä pintaa syvemmälle. Koen vielä opettelevani small talk-kulttuuria ja olen aina ajatellut, että siihen tottuu ajan myötä. Mutta entäs jos sitä ei voikaan oppia?

Entäs sitten juhlat ja ihmisjoukot. Siinä mielessä olen täysin artikkelin kuvailema introvertti, että en mene juhliin tapaamaan uusia ihmisiä. Jos kuitenkin tapaan juhlissa uusia ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla, tekee se juhlista entistä onnistuneemmat. Nautin uusiin ihmisiin tutustumisesta, mutta olen aika valikoiva sen suhteen, kehen edes yritän tutustua. Olen mielummin hiljaa ja yksikseni kuin seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi. Kyse ei ole siitä, että olisin ylpeä tai pitäisin itseäni muita parempana. En vain koe osaavani olla oma itseni tai tuomaan omaa itseäni esiin vääränlaisessa seurassa.

Yksin olo ei ole minulle vaikeaa ja tarvitsen sitä aika ajoin. Työni luonne on niin sosiaalinen, että välillä on ihana olla vain hiljaa itsekseen. Rauhallinen yksinolo ei ole kuitenkaan minulle paras nollauskeino, sillä kokonainen päivä tekemättä mitään saa minut hyppimään seinille. Parhaiten rentoudun olemalla aktiivinen joko yksin tai itse valitsemassani seurassa.

Bussissa, junassa tai metrossa valitsen tyhjän penkkirivin, jos sellainen on tarjolla. Jos tarjolla on joko keskipaikka tai reunapaikka, istun tietenkin reunalle ja siirryn siitä sitten keskelle, jos tulijoita ilmaantuu lisää. Mutta hei, kuka muka haluaa istua ehdoin tahdoin keskellä, jos ei ole pakko? Suomessa aiheutat taatusti ahdistuneisuutta kanssamatkustajissasi, jos istut ihan viereen ilman hyvää syytä.

Ennemmin expertti yhdessä jutussa kuin kaikkien juttujen yrittäminen? Ei ihan näin, mutta kyllä tähänkin kohtaan pieni totuuden siemen mahtuu. Innostun uusista jutuista spontaanisti ja täysillä. Välillä minulla on niin monta rautaa tulessa, että en pysy enää itsekään perässä. Toisaalta, osa jutuista jää pian taka-alalle, osa jää pysyvästi elämääni. Innostun ja unohdan, mutta sen mitä teen, teen aina täysillä.

Ja sitten päästäänkin pohtimiseen, pään sisäisiin monologeihin ja kirjoittamiseen. Eipä minua voisi juuri paremmin kuvailla. Päässäni käy aina kova mölinä. Joskus siellä pyörivät laulut, toisinaan taas monologit. Jotain siellä kuitenkin tapahtuu ihan koko ajan. Ja kaikkein selkeiten ajatukseni tulevat ulos kirjoittamalla. Tosin, tähänkin kohtaan liittyy pieni poikkeus: möläyttely. Vaikka ajatuksistani kaikki eivät päädykään pääni sisältä mihinkään, livahtaa sieltä silloin töllöin ulos ajatuksia, jotka voisi jättää sanomattakin. Mitä tutumpi/läheisempi seura sen varmemmin sammakot pomppivat villisti suustani hämmennystä aiheuttamaan.

Minua on kutsuttu ujoksi ja hiljaisesti ja varmasti pidetty myös ylpeänä. Ylpeästä ja ujosta en tiedä, mutta hiljainen olen taatusti, mutta valikoivasti. Ollessani osa isoa, tuntematonta ryhmää aloitan aina tarkkailemalla. Jos ryhmään kuuluu äänekkäitä ja isoja persoonia, jättäydyn hiljaisesti taka-alalle ja puhun, jos minulla on oikeasti jotain todella tärkeää sanottavaa. Joissain ryhmissä olen puolestaan itse suuna päänä ja pulputan kun viimeistä päivää. Ja kaikkea siltä väliltä, päivästä ja ryhmästä riippuen. Nämä pohdinnat menevät kuitenkin jo enemmän ryhmädynamiikan puolelle, joten jätän ne suosiolla toiseen kertaan.

Jos minun on valittava introvertti-extrovertti akselilla, olen ehdottamasti introvertti. Mutta olen minä paljon muutakin. Olen innostuva introvertti. Valikoiva introvertti. Sosiaalinen introvertti. Aktiivinen introvertti ja lista jatkuu, jatkuu vain. Me olemme mitä olemme ja ainakin joidenkin asioiden kohdalla myös opimme ja muutumme. On tärkeää tietää kuka on ja hyväksyä itsensä niiltä osin, kuin muutos ei ole mahdollista. Kieltäydyn kuitenkin sullomasta itseäni pieneen introverttilokeroon, tai mihinkään muuhunkaan lokeroon. Maailma on aivan liian suuri ja avoin yhdessä lokerossa pysymiselle.

Kaltaisessaan seurassa

Melkein edustusrouva

Eilinen päivä oli varsinainen laivastolauantai. Päivään mahtui univormushoppailua ja -(privaatti)"muotinäytöstä", autonpesutapahtumassa työskentelyä sekä yhdessä Phillin työhön liittyvässä projektissa avustamista. Päivä oli oikeasti ihan kiva. Univormumiehiä (varsinkin sitä omaa) katselee aina ihan mielellään eikä muutaman tunnin reipas autojen pesukaan niin kamalaa ole, kun sää on mitä parhain. Illalla palkitsimme itsemme ihanilla Moxi:n tapaksilla. Vain me kaksi, ihan ilman laivastoa.

Yksi laivastoelämän mukanaan tuomista ylläreistä on ollut mitä erilaisempiin edustustehtäviin joutuminen. Phillin paatti järjestää aina välillä erilaisia tilaisuuksia, joista osa on mukavia, osa vähän vähemmän mukavia. Suhteet ovat kuitenkin kaiken a ja o, joten yleensä käymme ainakin näyttämässä naamaamme erilaisissa tapahtumissa.

Laivaston hierarkisuus tekee eri tapahtumien luonteen ymmärtämisestä haastavaa. Joissain tilaisuuksissa hierarkiasta piedetään kiinni kynsin ja hampain, toisissa vaihdetaan vapaalle ja kaivetaan muistikätköistä työkavereiden kauan sitten unohtuneet etunimet. Hierarkiasäännöt eivät yleensä koske puolisoita. Minulle Phillin pomot esittäytyvät aina etunimillä ja ilman titteleitä eikä minun tarvitse kutsua ketään nimikkeellä sir.

Vuosi sitten Phill valittiin sukellusveneensä vuoden sailoriksi (sailor of the year =soy). Tämä nimitys toi mukanaan kutsun uudeksivuodeksi Kaliforniaan Pasadena:n kaupunkiin. Kutsu oli meille suuri yllätys ja vielä suurempi kunnia. Jotain tapahtuman merkkitävyydestä kertoo ehkä se, että laivaston PR-osasto antoi meille ennen lähtöä valmennusta edustamiseen ja median kohtaamiseen. Viimeiset neuvot menivät jota kuinkin näin:" Ei mitään paineita, olkaa vain omia itsejänne ja muistakaa, että te edustatte tapahtumassa koko USA:n laivastoa." Juu, ei mitään paineita. 

Pasadena:n vuosi alkaa Rose parade:lla ja Rose Bowl jalkapallopelillä. Tapahtuma näytetään USA:ssa useilta kanavilta ja lähetetään myöskin kansainvälisesti. Jo pelkkä tapahtumien seuraaminen olisi valtavan hieno ja uniikki kokemus, mutta istäntämme pistivät vielä vähän paremmaksi ja järjestivät meidät osaksi paraatia ja kaikkia mahdollisia VIP-tilaisuuksia. Paraatipaikkamme oli City of South Pasadena:n float -"Sailing the Sea of Knowledge", joka muuten voitti kaikkein kauneimman vapaaehtoisvoimin rakennetun floatin tittelin. Paraatin päätyttyä meidät kiidätettiin poliisisaattueessa - yhdessä Rose Court:n kanssa- jalkapallostadionille, jotta emme vain missaisi tailgating -tapahtumaa ja peliä. Aikamoinen alku uudelle vuodelle!

Tournament of Roses tapahtumien lisäksi ohjelmaamme kuului illallisia, lounaita, aamupaloja ja juhlia yhdessä laivaston ja Pasadenan/South Pasadenan silmäätekevien kanssa. Harvemmin sitä tulee istuttua saman pöydän ääressä South Pasadenan entisen pormestarin ja laivaston kakkosmiehen (Chief of Naval Personnel) kanssa.

Ennen reissua meitä jännitti aika tavalla, sillä emme ole kumpikaan edustajatyyppejä luonnostamme. Siksi olikin ihana huomata, että meidät otettiin vastaan lämpimästi ja kohdeltiin aivan kuin olisimme olleet kunniavieraita. Phill totesikin jossain vaiheessa osuvasti, että kun ihminen saavuttaa arvoasteikolla tietyn pisteen, ei hänen tarvitse enää todistella omaa arvovaltaansa itselleen eikä ympärillä olijoille. Perästä on kuulunut ainoastaan positiivisia kommentteja, joten edustimme ilmeisesti ihan onnistuneesti. 

Huikeiden kokemusten jälkeen voisi kuvitella, että nyt kaikki edustustehtävät sujuvat kuin vettä vain, mutta ei se valitettavasti ihan niinkään ole. Kyllä minua vieläkin jännittää tai vaivaannuttaa joissain ihan pienissäkin tilaisuuksissa. Loppujen lopuksi se on aina niin paljon kiinni tapahtuman luonteesta ja muista osallistujista. Nähtäväksi jää tuleeko minusta koskaan täysin luontevaa edustusrouvaa vai pitääkö tyytyä saamaan kiksit selviytymisestä ja itsensä ylittämisestä.

Float koko komeudessaan. Kaikki näkyvä on koristeltu ja "kuorrutettu" luonnollisilla materiaaleilla

Happy sailor

Rose Bowl jalkapallopeli

Rose Bowl

Päästiin mukaan koristelutalkoisiin ja saatiin jopa suunnitella tämän pienen "puutarhan" kukkakuviot

Valkotakkisia moikkaamassa

USA ei ole lainkaan paha paikka sairastaa, jos sattuu olemaan joko paljon rahaa tai kattava vakuutus. Yksi military elämän parhaista puolista on Tricare-vakuutus, joka kattaa meidän kummankin lääkäri- ja lääkekulut lähes täydellisesti. Minähän en tunnetusti sairasta koskaan (kop, kop!), mutta ilman sairasteluakin on hyvä tietää, että tarvittaessa on mahdollisuus saada kunnon hoitoa ilman tuhansien dollareiden sairaalamaksuja.

Kiireettömissä tapauksissa ja arkipäivisin meidän pitää asioida shipyardin lääkärikeskuksessa, missä meillä on nimetty omalääkäri. Yleislääkäreiden lisäksi keskuksesta löytyy hammaslääkäreitä, silmälääkäreitä/optikkoja, fysioterapeutteja sekä perus röntgenit ja laboratoriot. Osa keskuksen työntekijöistä on siviilejä, osa laivaston palveluksessa. Ensimmäistä kertaa keskuksessa vieraillessani minut otti vastaan silmälääkäri, jolla oli päällään täsmälleen sama univormu kuin Philillä. Täytyy myöntää, että minulla oli pieniä asennoitumisongelmia. Pienessä mielessäni laivaston univormu ei voinut mitenkään kuulua pätevälle lääkärille. Pääsin onneksi asennevammani yli ja sain lääkäriltä hyvää ja asiantuntevaa palvelua.

Viikonloppuisin ja kiireellisissä tapauksissa suuntaamme kaikkien muiden tavoin Portsmouthin sairaalan ensiapuun. Uskomatonta kyllä, olen vieraillut ensiavussa Phillin kanssa jo kaksi kertaa.
Ensimmäisellä kerralla syynä oli jäinen rinne, lumilauta ja kypärätön pää. Ohuen lumikerroksen alla oleva jää sai Phillin menettämään lumilaudan hallinnan ja kaatuessaan hän kumautti päänsä sen verran pahasti, että tuloksena oli aivotärähdys. Lähinnä minun mielenrauhani ja omalääkärin puhelinsuosituksen vuoksi Phill suostui piipahtamaan ensiavussa, missä hänelle tehtiin perustestit ja pää kuvattiin cat scanilla. Mitään vakavampaa ei tutkimuksissa onneksi paljastunut ja yli kolmentuhannen dollarin laskusta meidän ei tarvinnut maksaa penniäkään. Toinen ensiapuvierailu oli vuorossa vuosi sitten kesällä, kun Phill satutti selkänsä sukellusveneen tikkailla kiipeillessään. Tuostakin turmasta selvittiin onneksi kunnon kipulääkkeillä, fysioterapialla ja muutaman päivän täyslevolla.

Lopullisesti kattavan vakuutuksen merkitys selvisi minulle tänä keväänä, kun hyvä ystävämme joutui viettämään sairaalassa useita viikkoja pariin otteeseen. Ystävämme umpisuoli puhkesi, mutta itsepäisenä ja ehkä turhankin vahvana miehenä hän ei mennyt lääkäriin ennen kuin päivä suolen puhkeamisen jälkeen. Lääkäreiden mukaan hänet operoitiin aivan viime hetkellä. Kaikeksi epäonneksi kaikkia kuona-aineita ei oltu saatu poistettua, ja muutaman tuskaisen viikon jälkeen hän päätyi uudelleen leikkauspöydälle. Tällä kertaa kaikki meni hyvin ja toipuminen pääsi vihdoin alkamaan.

Vaikka vakuutus ei poistakaan sairastumiseen tai onnettomuuteen liittyvää huolta, pelkoa ja epämukavuutta, on helpottavaa tietää, että avun saaminen ei jää rahasta kiinni ja toipumisen jälkeen ei tarvitse ensimmäiseksi alkaa miettimään sairauskulujen auheittamaa velkataakkaa. Ja aivan kuten kaikkien vakuutusten kohdalla, toiveissa on, että vakuutusta ei tarvitse juurikaan käyttää.

Käsien pesu on tarkkaa puuhaa

Pelailua

Ei taida olla mikään suuri salaisuus, että olen aika kilpailuhenkinen. Mitä sitten seuraa, kun pistetään kaksi tämmöistä yhteen? Noh, siitä seuraa kaikenlaista hauskaa pelailua ja suuria tunteita. Saattaa kuulostaa pahalta sellaisen korvaan, joka ei välitä kilpailusta ja peleistä, mutta meille se on vain yksi syy lisää, miksi me olemme täydellisiä yhdessä.

Pelaamme lautapelejä, baaripelejä, korttipelejä ja liikunnallisia pelejä. Hawaijilla asuessamme kävimme silloin tällöin viettämässä iltaa myös Dave and Busters pelibaareissa. Uskokaa pois, virtuaalinen nascar racing on hauskaa! Phill pelaa silloin tällöin videopelejä myös kotona, mutta minulle kolahtaa ainoastaan Triple Town ja Bejeweled.

Pelatessamme meillä on hauskaa, mutta välillä tunteet kuohahtavat. Olemme kuitenkin aika taitavia pitämään pelit peleinä. Jossain vaiheessa toinen meistä saattaa sanoa, että nyt riittää tälle illalle ja se on sitten siinä. Ja jos päivän ärsytyskynnys on jo valmiiksi matalalla, kannattaa pelaaminen jättää siltä päivältä väliin. Voittaja saa iloita hetken, mutta emme käännä veistä haavassa viikko tolkulla. Tiedämme kumpikin, että häviäminen ärsyttää ihan tarpeeksi ilman muistutteluakin.

Kaksin pelailu on kivaa, mutta kaikkia pelejä (erityisesti lauta- ja korttipelejä) ei voi pelata kaksin. Kaikeksi onneksi olemme löytäneet ympäriltämme muitakin peli-intoisia ihmisiä. Tämän kesän ehdoton ykkösuosikkimme on ollut Spades -korttipeli sekä Carcassonne ja Catan -lautapelit. Kaksinpeleistä suosikkejamme ovat Casino ja cribbage -korttipelit, Carcassonne ja stategiapeli Quarto. Kesällä on kiva pelailla myös ulkona mölkkyä (jonka aion tilata amazonista) sekä ladder ballia ja corn ballia.

Parhaiten kilpailuhenkemme tulee esiin lajeissa ja peleissä, joissa olemme tasaväkisiä. Ei ole mitään syytä kilpailla, jos toinen on ylivoimainen tai jos kilpakumppania ei voisi vähempää kiinnostaa. Haluamme kehittyä yhä paremmiksi ja opettaa uusia pelejä ja jippoja myös toisillemme. Vaikka tykkään kilpailla Phillin kanssa, on vielä hauskempaa kilpailla tiiminä muita vastaan. Tiiminä toimiessamme keskinäinen kilpailu väistyy kannustamisen tieltä.

Siinä onkin yksi toimivan parisuhteen perussäännöistä: Parisuhteessa on kaksi minää, jotka pyrkivät omaan parhaaseensa, mutta ovat aina valmiina yhdistymään tiiviiksi huipputiimiksi. Me vs. maailma - aina!

Isojen autojen maa

Oltuani USA:ssa vuoden yhtäjaksoisesti, palasin Suomeen syksyllä 2008 viimeistelemään maisterin opintoni. Aika pian havaitsin, että Suomen kahvilasta ostettu iso kahvi on pienempi kuin amerikkalainen pieni kahvi. Kahvin lisäksi myös autot näyttivät Suomessa pieniltä. Ja pieniähän ne saavatkin olla Suomen jäätävillä bensan hinnoilla.

USA:ssa autoja on paljon ja joka lähtöön. Silmämääräisesti arvioisin, että kaikkein eniten tällä alueella näkee SUV-tyyppisiä autoja. Shipyardilla ajellessa joka toinen vastaan tuleva auto on tietenkin valtava avolava truck. Ja onhan täällä myös valtavasti ihan tavallisia pieniä perusautoja, miksi niitä nyt ikinä sitten kutsutaankaan.

Elimme melkein kaksi vuotta hyvin epätyypillisen amerikkalaisen pariskunnan elämää, sillä meillä oli vain yksi auto. Vaatihan se vähän sumplimista ja joustamista, mutta pärjäsimme kuitenkin niin hyvin, että pidimme toisen auton ostamista turhana. Viime keväänä työaikataulumme muuttuivat ja tekivät kimppakyydeistä hieman hankalampia. Edessämme alkoi häämöttämään myös muutto Kaliforniaan, missä tiesimme viimeistään tarvitsevamme kaksi autoa. Koska New Hampshiressa ei tarvitse maksaa ostoksista veroja, oli meidän järkevintä hankkia toinen auto täältä.

Auton etsintämme aluksi pohdimme, minkä tyyppinen auto olisi meille järkevin valinta. Olimme kumpikin olleet todella tyytyväisiä vuoden 2002 Toyota Camryymme, mutta toivoimme lisää tavaratilaa. Siksipä päätimme rajoittaa tutkimustyömme kompakteihin ja keskikokosiin SUV-autoihin.

Jahtimme kesti pitkään ja sisälsi kymmeniä tietokoneella vietettyjä tunteja sekä muutaman iloisen sunnuntain autokaupoissa ja koeajoilla. Minä olisin ollut valmis ostamaan lähes jokaisen kokeilemani auton, Phill puolestaan teki päätöstä huomattavasti pidempään. Niin se aina menee meillä kahdella. Minä tahdon NYT ja Phill tutkii, miettii, harkitsee ja tutkii vähän lisää.

Lopulta päädyimme leasaamaan upouuden, vuoden 2013 Toyta RAV4 xle:n. Mustan tietenkin! Auto on ollut enimmäkseen minun käytössäni, sillä Phillillä on hyvin vahva suhde käteisellä ostamansa Camryn kanssa. Ja mielellänihän minä tätä autoa ajan. Kulutus on ollut kaupunkiajossa n.21-22 miles/gallon, kaikki tarvittavat tavarat ja ostokset on ollut helppo mahduttaa kyytiin, parkkeeraminen on helpompaa kuin Camryn kanssa, kiihtyvyys on kiitettävä (SUV:ksi) ja auto näyttää hitsin hyvältä. Muita ihania asioita ovat Bluetooth, kaksijakoinen ilmastokontrolli (minun ei tarvitse palella eikä Phillin hikoilla), kattotelineet ja kattoikkuna.

Kaiken kaikkiaan autoshoppailu oli kivaa. Opin yhtä sun toista netissä seikkaillessani ja pystyin jopa käymään lyhyitä pro-keskusteluja myyjien kanssa. Leasausprosessin aikana minulle myöskin selvisi, että minun täytyi  päivittää paperini sosiaaliturvatoimistossa. Halusimme leasata auton meidän kummankin nimiin, mutta prosessi meinasi tyssätä siihen, että minua luultiin alieniksi. Ei siis pieneksi vihreäksi mieheksi vaan maassa viisumin turvin olevaksi. Homma hoitui onneksi pikaisella vierailulla sosiaaliturvatoimistoon Green Cardini kanssa. Nyt minulla on uusi komea sosiaaliturvakortti ja oma nimi autopapereissa. Minun ihka ensimmäinen autoni!

Auto on ollut käytössäni nyt 3kk enkä todellakaan keksi mitään pahaa sanottavaa. Lopullinen testi tuleekin sitten olemaan Road trippimme USA:n halki. Päivät ovat nyt selvillä ja tänään alkaa vakava (iloinen) suunnittelu. Vinkkejä otetaan vastaan!

PS. RAV4  genie ei ole vielä ilmantuunut toteuttamaan haaveitani. Harhaan johtavaa mainontaa...

Olisi vissiin aika käydä autopesulla...

Elokuun ääniä ja muistoja

Hypätäänpä ajassa taaksepäin...

Eletään elokuun viimeisiä päiviä vuonna 2007. Istun lenkoneessa lähestyvän Bostonin valoja katsellen. Mahassa muljahtelee, eikä se johdu pelkästä laskeutumisesta. Olen juuri saapumassa USA:han ensimmäistä kertaa elämässäni.

Saavun maahan B-1 viisumilla, joka oikeuttaa minut työskentelemään au-pairina suomalaiselle perheelle. Maahantulomuodollisuudet ovat minulle uusi kokemus enkä osaa huolestua, kun minut ohjataan erilliseen toimistoon selvittelemään papereitani.

Toimistossa istun ja odotan, kuuntelen ja ketselen, miten kanssaodottajilleni käy. Jotkut heistä viettävät tiskillä pitkiä aikoja selittäen, anellen ja lopulta jopa huutaen. En oikein vieläkään tiedä, miksi minä olen täällä.

Lopulta koittaa minun vuoroni ja kohtaan ystävällisen, mutta kyllästyneen oloisen maahanmuuttovirkailijan. Muutaman peruskysymyksen jälkeen virkailija kysyy minulta, kuinka kauan haluan oleskella maassa. Hän neuvoo minua varaamaan ainakin kuukauden matkusteluun työsopimukseni päätyttyä. Hurraan mielessäni suomalaisuudelle ja hyvälle tuurilleni. Saan tarvittavat lomakkeet ja leimat passiini ja pääsen vihdoinkin jatkamaan matkaani lentokenttää pidemmälle.

Tullin läpi kuljettuani näen kaksi tuttua naamaa. Au-pair -perheeni neljästä J:stä kaksi on minua vastassa. Näistä pienempi juoksee innoissaan minua vastaan ja kaatuu. Iltakymmeneltä kaatuminen on nelivuotiaalle pojalle hetkellinen maailmanloppu. Tästäkin kuitenkin selvitään ja matka jatkuu parkkihalliin.

Lyhyehkö ajomatka lentokentältä Newtoniin on ensimmäinen kosketukseni Amerikkaan. Pienempi J pälpättää innoissaan ja suunnittelee jo Halloweenia, minä katselen niska pitkällä Bostonin valoja ja pilvenpiirtäjiä. Olen matkasta ja kaikesta uudesta aivan sekaisin, mutta äärettömän onnellinen. Vihdoinkin täällä!

Newtoniin saavuttuamme näen uuden kotini ja ihastun ensisilmäyksellä. Ihana keltainen talo muistuttaa minua Peppi Pitkätossun huvikummusta. Elokuun lopun ilta on vielä lämmin ja täynnä tuoksuja ja ääniä. Sirkkojen siritys on korvia huumaavaa.

Isompi J auttaa minua raahaamaan kerrostalon kokoisen matkalaukkuni sisään. Pienin J on jo nukkumassa, mutta jatkan iltaa kolmen J:n ja heidän edellisen au-pairin kanssa höpötellen ja donitseja syöden (tietenkin Dunkin Donuts kun Bostonissa ollaan). Olen edelleenkin aivan sekaisin, mutta sisälläni kuplii ilo ja innostus. Lopulta uni voittaa ylikierroksilla käyvän mielen. Nukahdan sirkkojen siritystä kuunnellen.

Tästä se kaikki alkoi, ihanat 9kk au-pairina. Nuo kuukaudet olivat täynnä uusia kokemuksia, ystäviä ja rakkautta. Yli-ikäiseksi au-pairiksi lähteminen oli paras ja spontaanein päätökseni ikinä. Tavallaan olen yhä edelleen tuolla matkalla, sillä Bostonista löytyi myös elämäni matkakumppani.

Istuskelin eilen alkuillasta ulkona ja sirkkojen siritys vei minut muistoissa kuusi vuotta taaksepäin. Tunnetilat palasivat vahvoina ja saivat minut hymyilemään. Kiitos ihanat sirkat, yksi rakkaimmista äänimuistoistani!

Newtonin koti

Paikallislehti, jonka parasta antia olivat (olemattomat) rikosraportit

Leikittäiskö, jookos?!

Anna-Marian lukuvirheestä innostuneena (ajatuksilla leikkimisestä tuli ajatuksia leikkimisestä) päätin kirjoitella hieman minulle niin rakkaista varhaiskasvatusasioista.

Koulutie alkaa USA:ssa yleensä viisivuotiaana Kindergartenilla. Kindergarten-ohjelmia on olemassa puolipäiväisiä ja kokopäiväisiä, osavaltiosta ja koulupiiristä riippuen. Kindergartenin jälkeen edessä on viisi vuotta elementery schoolia, kolme vuotta middle schoolia ja neljä vuotta high schoolia. Vuosimäärissä ja nimityksissä saattaa olla joitain paikallisia eroja.

USA:ssa koulu aloitetaan siis vuotta aiemmin ja high school on kaikille "pakollinen". Edellisten lisäksi täällä suositaan standardoituja testejä heti alkumetreiltä alkaen ja opetuksen laatu riippuu pitkälti koulupiiristä ja jopa opettajasta. Jos USA:n julkisen koulusysteemin haasteet/ongelmat kiinnostavat, löytyy Netflix:ltä dokumentti nimeltä "Waiting for Superman". Tykkäsin ja opin paljon uutta!

Mutta nyt enemmän ajatuksia preschoolista, joka on se minun omin temmellyskenttäni:

Preschool on perheille vapaaehtoinen ja yleensä myös maksullinen. Presidentti Obama on tosin työstänyt ajatusta kaikille mahdollisesta preschoolista ja viime kevään budjettiehdotuksessa suunnitelman toteuttamiseen varattiin $75 biljoonaa seuraavan kymmenen vuoden ajalle. Pieni askel oikeaan suuntaan. Toivottavasti rahat pysyvät tässä hankkeessa talousongelmista huolimatta.

Preschoolilaiset ovat yleensä 3-5 -vuotiaita. Toimintaa ohjaavat osavaltiokohtaiset säädökset ja lait (licensing rules and regulations), mutta pedagoginen suunnittelu on jätetty noissa säädöksissä täysin huomiotta. Suomessa suunnittelu on viety paljon pidemmälle ja monelle tasolle. Valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman lisäksi Suomessa tehdään kuntakohtainen, yksikkökohtainen, ryhmäkohtainen ja lapsikohtainen varhaiskasvatussuunnitelma, joita myös (toivottavasti) päivitetään säännöllisesti.

Minulla on toistaiseksi kokemusta vain yhdestä täkäläisestä preschoolista. Siirtyessäni toddlereista preschool opettajaksi, jouduin aloittamaan jota kuinkin tyhjästä. Suurin osa lapsista oli juuri siirtynyt toddler-ryhmästä preschooliin ja ryhmässä jo ennestään olevat lapsoset olivat kokeneet niin monia opettajan vaihdoksia, ettei heillä ollut hajuakaan, mitä tapahtuu ja mitä heiltä odotetaan. Tartuin tuumasta "toimeen" ja aloin suunnittella mielekästä toimintaa ja toimivia rakenteita.

Mielestäni kaksi-, kolmevuotiaiden elämässä tärkeintä on leikki ja turvalliset ihmissuhteet. Tärkeimmiksi varhaiskasvatuksen alueiksi nostan tunne-elämän hallinnan opettelun, elämän perustaidot ja sosiaaliset taidot. Seisoin, ja seison yhä edelleen, tukevasti näkemysteni takana, mutta sain pian huomata, että olin välillä aika yksin mielipiteideni kanssa.

USA:ssa kirjainten ja numeroiden opettaminen aloitetaan jo preschoolissa. Mitä parempi opettaja/koulu sitä lähempänä lukemisen ja laskemisen oppimista lapset ovat preschoolin loputtua. Ja mikä parasta, lapsethan tietenkin istuvat aloillaan kuin enkelit ja oppivat parhaiten opettajaa kuuntelemalla. Kuulostaako Veeralta? Toivottavasti ei!

En ole valmis myymään sieluani ja mukauttamaan opettajaidentiteettiäni amerikkalaisten starndardien mukaiseksi. Ovelana naisena ujutin omia näkemyksiäni ja toimintatapojani ryhmäni toimintaan, mutta yritin olla hyppimättä kenenkään varpaille liian korkealta. Pikku hiljaa sain osoitettua, että lapset voivat oppia toimimalla ja JOPA leikkimällä ja preschoolilaisen päivään mahtuu muutakin kuin kirjaimia ja numeroita. Yritin katsella maailmaa preschoolilaisteni kautta ja ujuttaa numeroihin ja kirjaimiin tutustumisen heille tärkeiden asioiden lomaan.

Arvatkaapa mitä tapahtui? Lapset kiinnostuivat kirjaimista ja numeroista ja niistä tuli heille merkityksellisiä. Yllätyin itsekin, kuinka motivoituneita nämä pienet lapset olivat oppimaan ja kuinka he ottivat oppimansa omakseen. Kirjainten ja numeroiden lisäksi he oppivat tärkeinä pitämiäni elämän perustaitoja, sosiaalisia taitoja ja tunteiteiden hallintaa. He oppivat myös kuuntelemaan muita ja luottamaan siihen, että heitä kuunnellaan ja heistä ollaan kiinnostuneita.

Oppivat he vähän istumaankin, mutta vain vähäsen. Mielestäni kyky keskittyä on istumista tärkeämpää. Yksi keskittyy hiljaisuudessa, toinen melussa, jonkun täytyy liikkua, joku toinen taas pysyy paikoillaan. Meitä on niin moneksi. Preschoolissa luodaan koko elämän kestävän oppimisen perusteita. Jos preschoolissa ei ole tilaa erilaisille oppijoille, ollaan menossa pahasti väärään suuntaan.

Lasten valtava edistyminen ja innostuneisuus ei jäänyt vanhemmiltakaan huomaamatta ja aika pian minun ei tarvinnut enää todistella tai vakuutella metodieni toimivuutta. Vanhemmat menivät jopa niin pitkälle, että hankkivat lapsille toivomusteni mukaisesti talvivaatteet, jotta pääsimme nauttimaan ihanan kirpsakoista ja lumen täyteisistä talvipäivistä. Säännöllinen ulkoilu tekee ihmeitä! Voisin julistaa ulkoilun tärkeyden riemusanomaa vaikka työkseni.

Mitä sitten opin? No, ehkä ne numerot ja kirjaimet eivät olekaan täysin turhia kolmevuotiaiden elämässä. Lapsilla on luontainen halu oppia ja minun tehtäväni on tukea sitä. En tietenkään jätä mahdollisuutta käyttämättä ainoastaan siksi, että se sotii käsityksiäni vastaan. Lapset ottivat uudet tiedot ja taidot omakseen ja hyödynsivät niitä omassa toiminnassaan, esimerkiksi leikeissään. Ehkä minunkin on aika mukauttaa ajatuksiani ja toimintaani havaintojeni ohjaamana.

Opin myös vaatimaan lapsilta enemmän kuin mihin olen Suomessa tottunut. Tämä näkyi yllä mainitsemieni akateemisten taitojen korostamisen lisäksi myös muilla alueilla. Esimerkiksi hyvät tavat ja kohteliasuus ovat täällä paljon suuremmassa arvossa kuin Suomessa ja niiden opettaminen aloitetaan hyvin pienenä.

Vaatimisen vastapainona opin myös kehumaan yltiöamerikkalaiseen tyyliin. Ei niin pientä suoritusta tai saavutusta etteikö siitä voisi tehdä ison numeron. Kehuminen alkaa tulemaan jo luonnostaan, mutta kehujen vastaanottaminen on minulle edelleenkin vaikeaa. Sen verran syvälle suomalainen "vaatimattomuus kaunistaa" -ajattelu on syöpynyt. Valitettavasti.

Näiden uusien kokemusten seurauksena arvostan leikkiä ehkä enemmän kuin koskaan. Leikimme vapaasti ja ohjatusti, sisällä ja ulkona, rymyten ja paikallaan, tavaroiden kanssa ja ilman. Erilaiset leikkimahdollisuudet ja toistemme kuuleminen olivat onnistuneen preschool-vuoden avaintekijöitä.

Tästä innostuneena en aio vastakaan mukautua valtavirran ajatteluun, mutta lupaan pitää silmät ja korvat auki ja olla avoin uusille toimintatavoille ja käsityksille. Oppiminen jatkuu läpi elämän. Eikö siis olisi hyvä, jos myös leikkiminen, tai ainakin leikkimieli, säilysivät osana elämäämme mummo- tai vaarivuosiin asti?

Viime talven ensimmäinen työlumiukko

Kevään viimeinen vapaa-ajan lumikissa

Lasten tekemä keijutalo syksyltä 2012. Talosta löytyi pari makuuhuonetta, keittiö ja leikkitila

Oppitunteja kissalta

Olin eilen jokapäiväisellä kävelyllämme Kisun kanssa, kun Kisu vainusi lihavan pikkulinnun. Lintu oli selkeästi leikkimielellä ja johdatti meitä ympäri pihaa. Se antoi Kisun vaania hyvän tovin ja juuri kun Kisu oli aikeissa hyökätä, pyrähti uuteen paikkaan istumaan. Lopulta lintu istahti autoni konepellille, väänsi siihen melkein itsensä kokoisen kakan ja lensi jonnekin kauas pois.

Eläimet ovat kiehtovia. Ei mene päiväkään etteikö Kisu saisi minut nauramaan, ihmettelemään ja oivaltamaan. Monessa mielessä kissat ovat löytäneet elämästä sen olennaisimman. Ehkäpä mekin voimme oppia jotain. Tässä kymmenen opetusta kissalta:

1. Tartu tilaisuuteen! Kun ovi aukeaa, hyödynnä se hetkeäkään epäröimättä ja ryntää ulos maailmaan. Koskaan ei tiedä kuinka nopeasti ovi taas sulkeutuu.
2. Älä kuitenkaan juokse pois taaksesi katsomatta. Pidä ovet auki moneen suuntaan.
3. Rakasta ja näytä se. Koskaan ei voi olla liian kiire pieneen hellittelyyn.
4. Vaadi ja ilmaise selkeästi mitä tarvitset. Muut eivät voi ymmärtää tarpeitasi, jos et ole suora.
5. Mökötä jos siltä tuntuu, mutta unohda ja anna anteeksi pian. Jos ei muu auta, poistu paikalta ja vietä hetki yksiksesi.
6. Liikunta on tärkeää. Sprintit ja hypyt toimivat hyvin, mutta älä unohda venyttelyä.
7. Syö harkiten ja nautiskellen. Paitsi jos kyse on herkuista. Kuka nyt herkkuja säästelisi?
8. Ole sopivan röyhkeä ja kokeile kepillä jäätä. Se, että vastaus on ollut kuusi päivää putkeen "EI", ei tarkoita etteikö se voisi olla tänään "KYLLÄ".
9. Tiedä oma arvosi.
10. Lepää paljon ja tyylillä. Nauti elämästä!

Kisun poset

Viikonpäiväteoria

Iloista keskiviikkoa, it's Hump Day! Yksi tämänhetkisistä lempimainoksistani on vakuutusyhtiön mainos, jossa iloisen onnellinen kameli kuljeskelee ympäri perusankeaa toimistoa ja kyselee väsyneen näköisiltä ihmisiltä, mikä päivä tänään on. Well, it's Hump Day, wohoo! "Happier than a camel on Wednesday." Kyttyrän yli mennään ja huomenna ollaan jo viikon paremmalla puolella. 

Tässä YouTube -linkki mainokseen: http://www.youtube.com/watch?v=9GGKPEPZuKc Saa minut nauramaan joka kerta.

Muistaako kukaan enää minun viikonpäiväteoriaani? Teorian kehittelystä on jo kuutisen vuotta, mutta allekirjoitan sen edelleen. Teoria meni jotakuinkin näin:

Viikon paras päivä on perjantai. Perjantaina tehdään suunnitelmia ja haaveillaan. Koko ihana pitkä viikonloppu on edessä ja sen voimalla jaksaa viimeiset työtunnit vaikka päällään seisoen. Perjantaina tylsätkin asiat hymyilyttävät ja arjen huumori kukoistaa.

Lauantai taistelee tasaväkisesti perjantain kanssa parhaan päivän tittelistä. Lauantai kuuluu minulle ja ajatukset on helppo pitää nykyhetkessä. Edellinen viikko on oikeasti takana ja seuraavaan on vielä pitkä aika. Lauantaina on helppo olla onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä minulla on.

Liian laiskat sunnuntait eivät sovi minulle, sillä ajatukset eksyvät aivan liian helposti tulevaan. Parhaimmillaan sunnuntai on silloin, kun sitä kohtelee samalla tavoin kuin lauantaita. Sunnuntai on kokonainen päivä, miksi siis jaamme sen niin helposti kahtia: ihanaan sunnuntaiaamuun ja ahdistavaan sunnuntai-iltaan?

Maanantai on mainettaan parempi. Oikeastaan on ihan kiva mennä töihin vaihtamaan työkavereiden kanssa viikonloppukuulumiset. Viikonlopun voimalla jaksaa vielä hymyillä. Avain onnistuneeseen maanantaihin on ajatusten pitäminen menneessä viikonlopussa.

Tiistai on inhokkipäiväni. Viikonlopusta on jo niiiiin pitkä aika ja seuraavaa ei näy vielä keskiviikon kyttyrän takaa. Tiistai on Arkipäivä (isolla A:lla).

Keskiviikko on todellakin Hump Day - toisella puolella pilkottaa jo viikonloppu. Keskiviikkona ajatuket voivat mennä kumpaankin suuntaan, viikosta riippuen. Joinain viikkoina on JO keskiviikko, toisina taas VASTA keskiviikko. Mahdollisuuksia löytyy, loppu on itsestä kiinni.

Torstai on oikeasti toivoa täynnä. Lasten kanssa työskennellessäni olen nimennyt torstain myös Hyper Thursdayksi. Yleensä torstai on päivistä haastavin, mutta torstaitoivon avulla haasteet muuttuvat huumoriksi, viimeistään torstai-iltana rättiväsyneenä sohvalla löhöillessäni.

Ja sitten koittaakin taas perjantai, jolloin jo aamusta tuntuu, että viikonloppu on alkanut. Hymyillen kohti uutta kierrosta.

Siinä se teoria kaikessa upeudessaan. Jonain päivänä kouluissa vielä opetetaan Veeran viikonpäiväteoriaa suurena totuutena. On se sen verran hyvä.

Ei ole kameli, ei, mutta kyllä tästäkin eläimestä keskiviikkohuumoria löytyy

Kuinkas sitten kävikään...

Juuri kun pääsin sanomasta, että päätöksen saaminen kestää luultavasti kuukausia, saimmekin yllättäen tietää "uuden" sijoituskohteemme jo eilen. "Uusi" lainausmerkeissä, sillä kaikkien ihmeellisten kiemuroiden jälkeen me jatkammekin vanhojen suunnitelmien mukaisesti ja muutamme San Diegoon. Lisäbonuksena Phill siirtyy takaisin maapalvelukseen jo joulukuussa 2014, eli vuoden suunniteltua aiemmin. Kiitos, kelpaa meille!

Tosin, eipäs unohdeta, että meidän elämässä muutos on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tämä järjestely voi vielä muuttua lyhyelläkin varoitusajalla kahdesta syystä: Jos  Phill valitaan ensi keväänä officeriksi, siirtyy hän todennäköisesti sukellusveneeltä lentotukialukselle ja siitä alkaakin sitten ihan uusi tarina. Tai, jos Phillia tarvitaan kipeästi jossain muualla kuin nykyisellä sukellusveneellä, siirrymme me uusille vesille suurempia kyselemättä.

Sen verran olen tämän laivastoelämämme aikana jo oppinut, että noita isoja "jossia" on turha miettiä ennen kuin ne oikeasti tapahtuvat. Muutokset ovat aina mahdollisia ja se on hyvä tiedostaa, mutta vielä tärkeämpää on keskittyä nykyhetkeen ja tämän hetkisiin suunnitelmiin. Paljon saattaa tapahtua, tai jäädä tapahtumatta ja joskus tapahtuu asioita, joiden ei ole koskaan edes ajatellut tapahtuvan.

Sanoessani, että näitä asioita on turha miettiä, en edes yritä väittää, että olisin täysin oppinut olemaan miettimättä ja stressaamatta asioita, jotka eivät ole vielä ajankohtaisia tai edes todellisia. Yritys on kuitenkin kova. Eräs Navy-vaimoystäväni julkaisi alla olevan kuvan Facebook-sivullaan. Osui ja upposi! Oli myös mukava huomata, että en ole ainoa, joka painiskelee itse keksimiensä ongelmien kanssa.

 Kuva poimittu facebookista, alkuperä tuntematon

Ajatuksilla leikkimistä

Tänä aamuna ei olisi huvittanut nousta ylös ollenkaan. Väsytti aivan vietävästi! Mutta eipä auttanut, oli vain pakko nousta ja viedä Phill töihin kuudeksi. Ja kun kerran olin jo hereillä ja sopivasti shipyardilla, suuntasin siitä sitten kuntosalille. Hyvä treeni (+kaksi kuppia kahvia) herättää kummasti. Kahdeksalta olin jo aivan hereillä.

Viime aikoina ei ole tullut kauheasti nukuttua. Phillin ylennys on tuonut mukanaan jos minkä näköistä tehtävää ja tapahtumaa, jotka ovat rajoittaneet minulle niin tärkeiden kahdeksan tunnin yöunien saamista. Koska toinen autoistamme on jo matkalla kohti San Diegoa, täytyy minun herätä joka aamu samaan aikaa Phillin kanssa. PT(physical training) aamuina se tarkoittaa herätyskellon soimista klo 4:00, muina aamuina saamme nukkua jopa viiteen tai kuuteen. Onneksi olen luonnostani aika aamuvirkku.

Viikonloppuna tuli taas pohdittua tätä meidän elämää ja elämän isoja kysymysmerkkejä. Niin kuin aiemmin totesin, emme tiedä tällä hetkellä täysin varmasti, missä Phill tulee suorittamaan Chief-palveluksensa ensimmäisen osan. Jossainpäin Tennesseen osavaltiota työskentelee Navy detailer, joka siirteelee pieniä sotilasukkoja kartalla. Heti kun hän saa ripoteltua ukot kartalle haluammallaan tavalla, saamme mekin varmasti tietää, mihin tästä suuntaamme.

Ukkojen sijoittaminen parhaalla mahdollisella tavalla vie tietenkin hetkisen, joten kaikella todennäköisyydellä minä, auto ja tavarat olemme jo San Diegossa ennenkuin päätös tulee. Toivomme kovasti, että tämä fakta on eduksemme ja auttaa Philliä saamaan haluamansa paikan San Diegosta. Perheiden muuttaminen ei ole ilmaista ja laivasto on koko USA:n hallinnon tavoin tiukalla säästökuurilla.

Äitini kysyi minulta viikonloppuna jutellessamme, onko epätietoisuudessa eläminen rasittavaa. Onhan se, mutta ei ollenkaan niin pahasti kuin äkkisältään kuvittelisi. Olemme nähneet kovasti vaivaa muuttomme eteen ja ajatus San Diegossa asumisesta on muuttunut konkreettisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Olemme suunnitelleet ja haaveilleet ja nähneet itsemme tallailemassa San Diegon katuja. Olemme taatusti pettyneitä, jos joudumme heti tavarat purettuamme suuntaamaan taas uuteen kaupunkiin.

Jos meidät kuitenkin sijoitetaan jonnekin muualle, ei minulla ole epäilystäkään ettemmekö jossain vaiheessa katsoisi taaksepäin ja toteaisi kaiken menneen oikeastaan parhainpäin. Olemme kumpikin äärettömän sopetuvaisia ja useimmiten positiivisia. Kun asiat eivät ole omissa käsissä, on parempi vain hyväksyä faktat ja ottaa uudesta tilanteesta kaikki mahdollinen irti.

Mikä olisi sitten se pahin mahdollinen sijoituspaikka? Hmmm, enpä tiedä. Sukellusvenetukikohtien hyvä puoli on se, että ne sijaitsevat aina veden äärellä. Jos kaupunki on veden äärellä, ei se voi olla läpeensä paha. Tukikohdista isoimmat sijaitsevat lämpimillä, jopa trooppisilla alueilla, mikä on minulle iso plussa.

Jos päädymme itärannikolle, olemme lähempänä New Jerseya ja Suomea. Länsirannikolla saisimme puolestaan nauttia uusista alueista ja erilaisesta luonnosta. Jos asuisimme Guamilla, unelmieni kaukomaat, Australia, Uusi-Seelanti ja Japani, muuttaisivat lähelle. Hawaijille muutto puolestaan tarkoittaisi paluuta kotiin.

Ei tässä taida siis kovin huonosti päästä käymään. Phillin ylennys sinetöi päätöksemme laivastossa pysymisestä eläkeikään asti. Vaikka laivaston eläkeikä on huomattavasti siviilimailmaa matalammalla, on edessä vielä useita vuosia ja useita kaupunkeja, ehkä jopa maita. Voidaan sitten kiikkustuolissa istuessamme valita se kaikista mieleisin.

Hummereita ja shipyardia New England-tyyliin

Auringonnousuja meren rannalla

Ja lämpimiä päiviä paratiisissa... Kaikki kelpaa

Ruokaostoksilla

Hawaijilla asuessamme ihmettelin usein suomalaisten valitusta ruuan hinnoista. Ihan sama kuinka järkevä ja taloudellinen yritin olla, kauppalasku oli aina paljon suurempi, kuin mitä se olisi ollut Suomessa. Phillin military-statuksen vuoksi meillä olisi ollut mahdollisuus asioida myös commissary:ssa. Se kuitenkin sijaitsi kaukana Waikikin kodistamme ja oli ruuhkineen Phillin pahin painajainen (heti Walmartin jälkeen), joten kävimme siellä vain hyvin satunnaisesti.

Kun sitten muutimme tänne New Hampshireen, olin onnesta soikeana huomatessani, että Hawaijin hinnat olivat jääneet Hawaijille. Pari ensimmäistä kauppareissua kuljin käytävältä toiselle ja kiskoin innosta hihkuen Phillia ihailemaan kohtuullisia hintoja. Ja kyllä nämä hinnat, ja erityisesti kaikkien ostosten verottomuus, vieläkin lämmittävät mieltä.

Eri osavaltioiden väliset erot elinkustannuksissa ovat valtavia. En tiedä tarkkaan, missä kohtaa New Hampshire sijaitsee elinkustannus rankingeissa, todennäköisesti keskivaiheilla. Halvimmat osavaltiot sijaitsevat etelässä ja keskilännessä. Kalleimpia osavaltioita ovat Hawaiji, Alaska, Connecticut, New York ja New Jersey (Yahoo:n mukaan).

Lähin ruokakauppamme kuuluu Hannafords-ketjuun ja on ihan hyvä peruskauppa. USA:ssa ruuan laatuun ja alkuperään perehtymiseen kannattaa kuitenkin satsata, sillä täällä sallitaan geenimuuntelut, tehokasvatukset ja muut ällötykset. Katsoin viime talvena Food Inc. -dokumentin, joka viimeistään sai minut pitämään silmäni auki ruokaostoksilla käydessäni. Kannattaa katsoa, jos nämä asiat vähänkään kiinnostavat!

Meidän ruokaonnen ovat taannet Kittery:ssa sijaitsevat Golden Harvest ja Carl's Meat Market, sekä Rye:ssa sijaitseva Seaport Fish. Ja jos (ja kun) juustohammasta kolottaa, suuntaamme suoraa päätä Portsmouthin South Sreet & Vine -putiikkiin, josta löytyvät sekä juustot että viinit, maistiaisten kera.

Golden Harvest on kasviksiin erikoistunut kauppa, josta saa ympäri vuoden tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Heillä on usein tarjolla myös lähi- ja luomuvaihtoehtoja. Normituotteet eivät ole juuri ketjukauppoja kalliimpia, mutta luomu- ja lähiruuasta joutuu maksamaan tuntuvasti kalliimman hinnan. Se jää sitten jokaisen arvioitavaksi, kuinka suuren hinnan haluaa ja pystyy maksamaan ruuan puhtaan alkuperän tuomasta mielenrauhasta.

Carl's Meat Market on paras lihakauppa, jossa olen koskaan asioinut. Heiltä löytyy tuoretta, ruohokasvatettua lihaa ja useita luomuvaihtoehtoja. Kaupassa toimitaan vanhanajan lihatiskityyliin. Myyjät/lihanleikkaajat ovat ripeitä, ammattitaitoisia ja todella ystävällisiä. Yksi heistä luuli minua kerran muuten islantilaiseksi. Oli kyllä ensimmäinen kerta!

Seaport Fish on tuskin alueen ainoa hyvä kalakauppa, mutta siitä on tullut suosikkimme. Kala- ja äyriäistiskin tarjonta nostaa veden kielelle! Hinnat ovat kohtuullisia, mutta vaihtelevat hieman sesongin ja tarjonnan mukaan. Luin n. vuosi sitten Boston Globe:sta artikkelin, jossa kerrottiin ravintoloiden ja kalakauppojen huijaavan tavallisia tallaajia myymällä heille "väärää kalaa". Kalan sanotaan olevat yhtä, mutta todellisuudessa se onkin jotain ihan muuta lajiketta. Minua ainakin olisi helppo huijata, sillä en taatusti erota kalalajikkeita toisistaan filé-palan perusteella. Eikä kyllä tullut mieleen epälläikään moista vilppiä.

Pienten erikoistuneiden ruokakauppojen lisäksi Portsmouthissa ja lähiseudulla löytyy nyt kesäaikaan useita toreja (farmers market). Valitettavasti useimmat toimivat vain kesäaikaan ja kerran viikossa. Farmers marketilta minä kävin aina alkukesästä ostamassa  ison pussillisen herneitä, joita sitten ahmin Suomi-fiiliksissä. Ensi lauantaina voisikin käydä pitkästä aikaa pyörähtämässä torilla ja  katsastamassa loppukesän sesonkiherkut.

Haaveissamme on perustaa oma pieni puutarha, jossa voimme kasvattaa perusjuttuja, kuten salaattia, tomaatteja ja yrttejä. Omalta pihalta noukkiessa tietää taatusti, mistä ruoka on peräisin ja miten se on kasvatettu. Täytyy vain toivoa, että peukalomme muuttuvat hieman vihreämmiksi, sillä tällä hetkellä meillä ei meinaa pysyä edes huonekasvit elossa. Miten niitä muistaisi kastella useammin...?

Siltojen varassa

Jos olet koskaan katsonut kartalta Portsmouthin sijainnin, olet ehkä huomannut, että se sijaitsee aivan Mainen osavaltion rajalla. Etelässä Massachusettsin raja tulee vastaan n.20 mailin päässä. Töitä etsiessäni naureskelin mahdollisuudelle elää kolmen osavaltion alueella: Minä olisin töissä Massachusettsissa, Phill Mainessa ja asuisimme yhdessä New Hampshiressa. Lopulta oma työpaikkani löytyi kuitenkin New Hampshiren puolelta ja Phill luonnolisestikin työskentelee päivittäin Portsmouth Naval Shipyardilla, joka kuitenkin sijaitsee Kitteryn kaupungissa, Mainen osavaltiossa. Sekoitinkohan jo teitä tarpeeksi?

Portsmouthin ja Mainen osavaltion erottaa toisistaan kapeahko Piscataqua-joki. Portsmouthin Prescott Park ja shipyard sijaitsevat vastakkaisilla puolilla jokea, mutta niin lähellä toisiaan, että voin jopa nähdä Phillin sukellusveneen puistonpenkillä istuessani. Lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana...

Joen ylitse kulkee kolme siltaa: keskustassa sijaitseva Memorial Bridge, Middle Bridge (virallisesti Sarah Mildred Long Bridge) sekä moottoritiesilta I-95 (New Hampshire Turnpike/Maine turnpike). Näistä ainoastaan Memorial Bridge sallii kävelijät ja pyöräilijät.

Muuttaessamme Portsmouthiin syksyllä 2011 meille selvisi, että vuonna 1923 rakennettu Memorial Bridge ei ollut läpäissyt viimeisimpiä turvallisuustarkistuksia, minkä vuoksi se oli nyt suljettu moottoriliikenteeltä. Kävelijät ja pyöräilijät saivat kuitenkin jatkaa sillan käyttämistä. Lopulta vauriot osoittautuivat niin pahoiksi, että silta päätettiin purkaa ja rakentaa tilalle kokonaan uusi silta. Joulukuussa 2011 silta suljettiin ja purettiin. Tämä oli paikallisille iso menetys, sillä sillalla on suuri historiallinen ja myöskin käytännöllinen merkitys nopeana reittinä Kitteryn ja Portsmouthin välillä.

Memorial Bridgen sulkemisen jälkeen jäljellä oli siis kaksi siltaa, joista kummallakaan ei saanut pyöräillä eikä kävellä. Ihan tyhjän päälle ei autotta liikkuvia kuitenkaan jätetty, vaan Portsmouthin ja Kittery välille järjestettiin shuttle bus -yhteys. Viiden minuutin kävely sillan yli korvautui kerran tunnissa lähtevällä bussilla, jonka matka-aika on vuorokaudenajasta riippuen n. 10-15 min. Aika turhauttavaa, mutta ehdottomasti tyhjää parempi.

Sillan sulkeminen vei Philliltä mahdollisuuden kulkea pyörällä töihin. Koska meillä oli viime kevääseen asti käytössä vain yksi auto, minä vein ja hain Phillin töistä joka päivä. Käytännössä ylitin jomman kumman sillan ainakin neljä kertaa päivässä, joskus jopa kuusi kertaa, jos minulla oli jotain muuta asiaa Kittery:n puolelle.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä ajelin töistä I-95:lla kohti Kitterya ja huomasin keskisillan olevan suljettu. Noukittuani Phillin kyytiin kävimme katsomassa, josko silta olisi jo auki, mutta tiemme tyssäsi betoniporsaisiin ja "suljettu"-kyltteihin. Illalla uutisia lukiessani minulle selvisi, että Portsmouthin satamassa ollut tankkerialus oli karannut iltapäivällä laiturista ja törmännyt sillan rakenteisiin. Vauriot olivat niin suuret, että silta täytyi sulkea liikenteeltä korjaustöiden ajaksi. Jäljellä oli siis enää yksi silta.

Seuraavat kaksi kuukautta vietinkin sitten liikenteestä tukkoisalla I-95:lla toivoen, että ainoa kulkuväylämme kodin ja Phillin työpaikan välillä pysyisi avoinna. Ja pysyihän se. Mutta voi sitä onnen päivää, kun keskisilta avattiin taas liikenteelle. Elämä helpottui taas hitusen.

Tänään on sitten se suuri päivä, kun uutuudesta kiiltävä Memorial Bridge aukeaa sekä autoilijoille että kevyelle liikenteelle. Kyllä tätä onkin odotettu! Käyttämäni shipyardin kuntosali sekä kaikki suosikkikauppamme/-kahvilamme (Golden Harvest, Carl's Meat Market ja Beach Pea Baking co.) sijaitsevat Kitteryssa. Taidanpa juhlistaa sillan avautumista kävelemällä Beach Pea -kahvilaan lounaalle. Olen aika varma, että sillan ylittää tänään muutama muukin ihminen...

Vanha Memorial Bridge 2011

Uuden sillan rakennustyömaa heinäkuussa 2013

Kesäkivaa

Kesä on ihanaa aikaa! Ja mikä parasta, kesällä tuntuu aina olevan aikaa. Näillä leveysasteilla kesäpäivät eivät ole yhtä pitkiä kuin Suomessa, mutta ihan riittävän pitkiä kuitenkin. Vaikka Phill on tehnyt pitkiä työpäiviä ja -viikkoja koko kesän, on meillä silti ollut aikaa ja intoa monenlaiseen kivaan kesäpuuhaan.

Portsmouthin keskeinen sijainti tarjoaa mahdollisuuden melkein mihin vain. Lähimmät rannat ovat pyöräily- tai jopa kävelymatkan päässä (ainakin tällaisen reippaan suomalaisen kävelijän mielestä). Erilaisia rantoja löytyy parinkymmenen mailin säteeltä niin paljon, että jokainen varmasti löytää oman suosikkinsa. Meidän suosikkirannat löytyvät Rye:n kaupungista, Portsmouthin naapurista. Myös York Beach Mainen puolella on kiva. Suositulla Hampton Beach:llä käymme joka kesä toteamassa, että liikenneruuhkat, $20-30 parkkimaksut ja ihmismassat eivät ole meitä varten.

New Castle Marina

 Pyöräily on yksi parhaista tavoista nauttia kauniista Seacoast-alueesta. Varsinaisia pyöräteitä täällä on aika heikosti, joten kapeatkin tiet on jaettava autojen kanssa. Sopu sijaa antaa! Pyöräily on suosittua puuhaa ja yleensä sekä pyöräilijät että autoilijat ovat hyvin huomaavaisia. Ostin viime kesänä uuden hybrid-pyörän, joka on osoittanut olevansa jokaisen dollarin arvoinen.

Portsmouthissa järjestetään kesäisin monenlaisia tapahtumia ja konsertteja. Ruoka-, viini- ja olutfestivaaleja, ulkoilmakonsertteja, puistoelokuvia, teatteria, taidefestivaaleja jne. Jälleen kerran, jokainen löytää varmasti sen oman juttunsa. Lisäksi Portsmouthista löytyy historiaa sekä putiikkeja, kahviloita, ravintoloita ja baareja ihan joka lähtöön. Täällä on kesäisin valtavasti turisteja ja kiinnostus tuntuu kasvavan koko ajan. New York Times julkaisi viime viikolla artikkelin 36 Tuntia Portsmouthissa ja viime keväänä Chicago Tribune:ssa Portsmouth julistettiin täydelliseksi kaupungiksi, jota ei voi kuin rakastaa.

Katutaidetta Portsmouthin keskustassa

Vaeltamisesta pitäville New Hampshire ja Maine tarjoavat rajattomasti mahdollisuuksia. Reittejä on eripituisia ja -tasoisia ja näköalat ovat taatusti upeita. Viime lauantaina kävimme vaeltamassa viikonloppuvieraidemme kanssa Mt. Major -reitin. Reitti ei ollut kovin pitkä, mutta mukaan mahtui jyrkkiä nousuja ja huimia näköaloja. Koska porukkamme koostui neljästä aktiiviliikkujasta, pidimme yllä reipasta vauhtia ja saimme sykkeet nousuun ja hien pintaan. Mutta kuten Mt. Major slogan julistaa: Everybody hikes Mt. Major. Totta! Hitaammalla vauhdilla reitti sopii kaiken kuntoisille. Ja jos extremeurheilu on se oma juttu, voi mukaan ottaa vaikka yksipyöräisen maastopyörän. Tapasimme huipulla miehen, jolla oli tällainen vekotin mukana.

Mt. Major summit, NH

Tänä kesänä on tullut pitkästä aikaa pelattua myös golfia par 3 kentällä. Golf ei ole minun juttuni, mutta kaikkea on kiva kokeilla. Kaunis päivä, hyvä seura ja kiva kenttä tekivät aamupäivästä onnistuneen. Golfin lisäksi kävimme samana päivänä myös Portlandissa Allagash olutpanimolla ja raveissa. Raveissa oli kivaa vaikken mistään mitään ymmärtänytkään. Omat vetoni perustuivat lähinnä nimiin ja kertoimiin (ja hyvin pieneen budjettiin).

Paras nimi voittaa, eikös vaan?

Ehkä parasta kesässä on kuitenkin grillibileet ja pihapeli-illat. Täydelliseen kesäiltaan ei tarvita muuta kuin hyvää ruokaa, hauskoja pelejä, virkistäviä juomia niitä haluaville sekä, kaikkein tärkeinpänä - hyvää seuraa. Tänä kesänä järjestämistämme grillibileistä kahdet nousevat helposti ylitse muiden. Näistä ensimmäiset pippalot olivat ikimuistoiset, sillä tapasimme samalla kertaa uusia mahtavia ihmisiä, jätimme hyvästit muutamalle vanhalle ystävälle ja suunnittelimme tulevaa San Diegoon muuttavien ystäviemme kanssa. Jälkimmäiset pippalot olivat paljon pienimuotoisemmat, mutta sitäkin hauskemmat ja lämminhenkisemmät. Phillin New Jerseyssa asuva sisko tuli ystävänsä kanssa kylään viime viikonloppuna. Kun tämä sisko-velipari pääsee yhdessä keittiöön, ei heitä pidättele mikään. Tällä kertaa herkuttelimme hummereilla, pihveillä, maissintähkillä ja vihersalaatilla.

Lobsta!

Tänä aamuna vein Phillin töihin klo 4:30 (meillä herätään taas aikaisin!) ja totesin, että yöt ovat jo viileitä ja niissä on selkeästi syksyn tuntua. Onneksi päivät ovat  kuitenkin vielä kesäisiä. Hyvällä tuurilla kesää on jäljellä vielä pari kuukautta. Ja oikein hyvällä tuurilla me saamme nauttia ympärivuotisesta kesästä hyvin pitkään San Diegossa. Kuinkakohan nopeasti tulee ikävä vuodenaikojen vaihtelua?