Tasapainossa

Suomessa vaihtui jo vuosi, mutta me hitailemme jälleen kerran perässä. No, ei kai tässä mikään kiire ole, jos lupaatte jättää meillekin osamme vuodesta 2016.

Vuoden viimeinen päivä on ollut toistaiseksi hyvin tasapainoinen. Olen käynyt kymmenen kilsan juoksulenkillä ja syönyt päälle pizzaa. Olen editoinut upeita reissukuvia ja pessyt samalla pyykkiä. Olen muistellut mennyttä ja suunnitellut tulevaa. Olen ollut täynnä energiaa ja tarmoa ja toisaalta vähän väsähtänyt.

Samalla kaavalla olen elänyt koko vuoden. Olen etsinyt kultaista keskitietä ja hetkittäin sen jopa löytänyt. Jokainen päivä ei ole ollut yhtä onnea ja päivänpaistetta, mutta jälkikäteen ajateltuna vuosi on ollut aika mainio.

Monet kanssabloggaajani ovat koonneet vuodestaan katsauksen, joita on ollut kiva lukea. Minäkin kyhäsin omasta vuodestani katsauksen, mutta päätin jättää sen jonnekin mieleni sopukoihin. Täältä blogitekstien joukostahan niitä muistoja sitten löytyy jos minä tai joku muu haluaa niitä kaivella.

Tässä kuitenkin kuvia muutamista mieleenpainuneista hetkistä.

Synttärihaikki

32-vuotias lapsi Disneylandissa

Ocean Beach

Vieraiden kanssa turisteleimassa

Hiuksetkin lyheni

Bro-romantiikkaa

Possu-ressu

Yksi monista haikeista

Työmatkapyöräilyä parhaimmillaan

Muuten vaan pyöräilyä

Työmuisto

Lainapapereiden allekirjoittamista

Pittsburgh

Vihreyttä etsimässä Pennsylvaniassa

Alaskan ikijää

Kisu unelmoi

Muuttoviikonloppu ja Home Depotin parkkipaikka

Iltakävelyitä ystävän kanssa

Miramar Air Show

Syksyinen road trip itärannikolla

Vieraita Suomesta. Vanha hoitolapsi oli venähtänyt melkein minua pidemmäksi.

Tulitaivas

December Nights

Vuoden loppuhuipennus

Kippis ja kiitos 2015 - Tervetuloa 2016!!!

Mullistuksia menneisyydestä

Se on taas Throwback Thursdayn aika. Samalla kun käännän jo katseeni tulevaan viikonloppuun, muistelen mielessäni kahta elämäni mullistanutta tapahtumaa, joiden vuosipäivä alkaa olemaan lähellä.

Elokuun lopussa, seitsemän vuotta sitten, tämä tyttö

pakkasi laukkunsa, joita ei ollut vielä kerinnyt kunnolla purkaakaan Amsterdamista lähdön jälkeen, ja muutti Bostoniin. Tekisi mieli sanoa, että olen muuttunut noista ajoista hurjasti, mutta kun en tiedä onko se totta. Jonkin verran on tietenkin tullut lisää ikää, järkeä ja elämänkokemusta, mutta aika sama tyyppi minua tuosta kuvasta ja vessan peilistä katsoo.

Neljä vuotta sitten maailmani mullistui taas vastatessani elämäni suurimpaan kysymykseen "Of course I will!" Tuo kysymys esitettiin minulle Hawaijin kotimme parvekkeella, 23 kerroksen korkeudessa, pyjama päällä riidan jälkeen. Meni aika spontaanisti ja meni aika nappiin. Phill oli kyllä suunnitellut kosivansa, mutta ei juuri tuolloin eikä tuolla tavalla. Jälkikäteen ajateltuna olen hyvin onnellinen, että se meni juuri näin. Ilta oli täynnä vahvoja tunteita ja rosoista romantiikkaa. Me kaksi ja Honolulun yö...

Mutta voi niitä muistoja... Niihin on aina kiva palata - samalla kun suunnittelee jo tulevaa ja yrittää muistaa tämänkin hetken.

Throwback Thursday

En ole vielä kertaakaan osallistunut somen Throwback Thursday -perinteeseen. Tänään oli kuitenkin niitä päiviä, kun ajatukset eivät meinanneet pysyä kasassa eivätkä tässä hetkessä. Mieleni karkaili vähän väliä Suomeen ja Suomen kesään (kärpäsineen kaikkineen).

Lapsuuteni kesät olivat lämpimiä ja aurinkoisia - aina ja jokapäivä. Ne kestivät pitkään ja aina oli jotain kivaa tekemistä. Jep, jep, niin minä ne muistan. Ihana valikoiva muisti! Viimeksi Vierailin Suomen kesässä toissa vuonna. Silloinkin säät suosivat, luonnon kauneus häikäisi ja ylläri, ylläri, temistäkin riitti enemmän kuin tarpeeksi. En muista reissusta yhtään pilveä, hyttystä tai kutiavaa paukamaa - kaikki oli aivan täydellistä.

Tyylikäs 80-luvun typykkä ja häikäisevä auringonpaiste. Hih, hiustyylikin pysynyt samana! Jaa että mistä olen kotoisin...?

Odotukset ovat siis korkealla... Ihana Suomen kesä, ethän petä minua?! Aamukamman piikit vähenevät samaa tahtia kuin kuplat vatsassa kasvavat. Kolmen viikon päästä ollaan jo siellä! Aika vaikuttavaa muuten, että kaapista löytyy vieläkin joulupaketista löytyneitä Suomi-karkkeja. Hamsteri mikä hamsteri...

Missä palmupuut on puita vaan...

Kun olin ihan pieni, sain mummulta lahjaksi jukkapalmun. Palmu kasvoi kanssani ja poiki pienempiä palmuja. Välillä äiti siirsi palmun keskelle olohuoneen lattiaa ja minä leikin etelän matkaa. Lekottelin palmun alla ja olin onnellinen.

Kun muutin pois kotoa, yksi palmuista muutti mukanani. Muuttaessani maailmalle palmu meni hoitoon vanhemmilleni. Ja joka kerta kun palasin maailmalta takaisin Suomeen, kantoi isä palmun uuteen kotiini. Palmu asui kanssani Jyväskylässä, Järvenpäässä ja Helsingissä - teki asunnostani kodin. 

San Diegon palmuja

Luonnossa asustelevan palmun kanssa pääsin tekemisiin ensimmäisen kerran ollessani jo reilusti yli kaksikymppinen. Matkustin ystäväni kanssa junalla Pariisista Nizzaan. Oli maaliskuun alku ja Pariisissa oli ollut hirmuisen kylmä. Nizzassa tuoksui keväälle ja puistossa kasvoi palmuja. Voi sitä riemua! Viimeinkin sain ruksia palmut bucket-listaltani.

Tuon onnellisen Nizzassa vietetyn illan jälkeen on palmuja putkahdellut elämääni siellä täällä - viimeaikoina kaikkialla. Isoja, pieniä, tuuheita, laihoja, korkeita, pusikkomaisia... Ei osannut pieni, jukkapalmun alla loikoileva Veera kuvitellakaan, kuinka monia erilaisia palmuja maailmassa on olemassa.

Hawaiin palmuja

                                                                                                                                   

Minulle palmupuut eivät tule koskaan olemaan puita vaan. Ei vaikka asuisin niiden keskellä. Palmuilla on sydämessäni erityinen kolo, joka vain kasvaa elämäni palmujen lisääntyessä. Kotoisa ja eksoottinen - kumpaakin yhtäaikaa.

Elokuun ääniä ja muistoja

Hypätäänpä ajassa taaksepäin...

Eletään elokuun viimeisiä päiviä vuonna 2007. Istun lenkoneessa lähestyvän Bostonin valoja katsellen. Mahassa muljahtelee, eikä se johdu pelkästä laskeutumisesta. Olen juuri saapumassa USA:han ensimmäistä kertaa elämässäni.

Saavun maahan B-1 viisumilla, joka oikeuttaa minut työskentelemään au-pairina suomalaiselle perheelle. Maahantulomuodollisuudet ovat minulle uusi kokemus enkä osaa huolestua, kun minut ohjataan erilliseen toimistoon selvittelemään papereitani.

Toimistossa istun ja odotan, kuuntelen ja ketselen, miten kanssaodottajilleni käy. Jotkut heistä viettävät tiskillä pitkiä aikoja selittäen, anellen ja lopulta jopa huutaen. En oikein vieläkään tiedä, miksi minä olen täällä.

Lopulta koittaa minun vuoroni ja kohtaan ystävällisen, mutta kyllästyneen oloisen maahanmuuttovirkailijan. Muutaman peruskysymyksen jälkeen virkailija kysyy minulta, kuinka kauan haluan oleskella maassa. Hän neuvoo minua varaamaan ainakin kuukauden matkusteluun työsopimukseni päätyttyä. Hurraan mielessäni suomalaisuudelle ja hyvälle tuurilleni. Saan tarvittavat lomakkeet ja leimat passiini ja pääsen vihdoinkin jatkamaan matkaani lentokenttää pidemmälle.

Tullin läpi kuljettuani näen kaksi tuttua naamaa. Au-pair -perheeni neljästä J:stä kaksi on minua vastassa. Näistä pienempi juoksee innoissaan minua vastaan ja kaatuu. Iltakymmeneltä kaatuminen on nelivuotiaalle pojalle hetkellinen maailmanloppu. Tästäkin kuitenkin selvitään ja matka jatkuu parkkihalliin.

Lyhyehkö ajomatka lentokentältä Newtoniin on ensimmäinen kosketukseni Amerikkaan. Pienempi J pälpättää innoissaan ja suunnittelee jo Halloweenia, minä katselen niska pitkällä Bostonin valoja ja pilvenpiirtäjiä. Olen matkasta ja kaikesta uudesta aivan sekaisin, mutta äärettömän onnellinen. Vihdoinkin täällä!

Newtoniin saavuttuamme näen uuden kotini ja ihastun ensisilmäyksellä. Ihana keltainen talo muistuttaa minua Peppi Pitkätossun huvikummusta. Elokuun lopun ilta on vielä lämmin ja täynnä tuoksuja ja ääniä. Sirkkojen siritys on korvia huumaavaa.

Isompi J auttaa minua raahaamaan kerrostalon kokoisen matkalaukkuni sisään. Pienin J on jo nukkumassa, mutta jatkan iltaa kolmen J:n ja heidän edellisen au-pairin kanssa höpötellen ja donitseja syöden (tietenkin Dunkin Donuts kun Bostonissa ollaan). Olen edelleenkin aivan sekaisin, mutta sisälläni kuplii ilo ja innostus. Lopulta uni voittaa ylikierroksilla käyvän mielen. Nukahdan sirkkojen siritystä kuunnellen.

Tästä se kaikki alkoi, ihanat 9kk au-pairina. Nuo kuukaudet olivat täynnä uusia kokemuksia, ystäviä ja rakkautta. Yli-ikäiseksi au-pairiksi lähteminen oli paras ja spontaanein päätökseni ikinä. Tavallaan olen yhä edelleen tuolla matkalla, sillä Bostonista löytyi myös elämäni matkakumppani.

Istuskelin eilen alkuillasta ulkona ja sirkkojen siritys vei minut muistoissa kuusi vuotta taaksepäin. Tunnetilat palasivat vahvoina ja saivat minut hymyilemään. Kiitos ihanat sirkat, yksi rakkaimmista äänimuistoistani!

Newtonin koti

Paikallislehti, jonka parasta antia olivat (olemattomat) rikosraportit