Niin kuin on varmastikin tullut selväksi, olen odottanut koko syksyn, että Green Card- ja työluparuljanssi pyörähtäisi eteenpäin. Odotin ja odotin, soittelin ja soittelin, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta kyllästyin odottamiseen ja päätin keskittyä nauttimaan tästä hetkestä. Kyllä se Green Card sieltä joskus tulee ja töitäkin kerkiän tekemään koko loppu elämäni.
Ja niinhän siinä kävi, että kun lakkasin odottamasta, asiat alkoivat rullaamaan. Viikko sitten maanantaina postilaatikosta löytyi vihdoin se hartaasti toivottu kutsu biometriseen tapaamiseen. Eilen sitten ajelin lähimpään USCIS:n paikallistoimistoon Manchesteriin valokuvattavaksi ja sormenjälkiä antamaan. Toimistossa oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja palvelu oli todella ystävällistä ja nopeaa. Homma oli hoidettu alle kymmenessä minuutissa - matkoihin tosin meni yhteensä kaksi tuntia.
Vaikka kyse oli pienestä askeleesta kohti paperisodan päättymistä, antoi se minulle toivoa, että tämä ruljanssi päättyy vielä jonain päivänä. Ja totta tosiaan, tämä maanantai olikin toivoa ja tuloksia tulvillaan. Illalla sähköpostissa odotti jättiyllätys: USCIS se siellä tiedotti, että työlupahakemukseni on hyväksytty ja työntekoon tarvittavan dokumentin pitäisi saapua minulle 30 päivän sisällä. Mahtavaa! Työpaikan metsästys alkakoon...
tiistai 29. marraskuuta 2011
tiistai 22. marraskuuta 2011
Eläinkiemuroita
Kolme vuotta sitten jouluna löysimme Phillin silloisesta asunnosta akvaarion, jonka edelliset asukkaat olivat jättäneet sinne. Päätimme siivota ja kunnostaa akvaarion ja hankkia ensimmäisen (/ensimmäiset) yhteisen lemmikkimme. Ostimme kaksi Oscar-kalaa, jotka nimesimme Leoksi ja Georgeksi. Olimme lukeneet Oscareista sen verran, että tiesimme niiden olevan hyvin reviiritietoisia kaloja. Siksi laitoimme akvaarioon kiviä, kasveja ja tunneleita helpottamaan kalojen yhteiselämää.
Suunnitelma saattoi olla teoriassa ihan hyvä, mutta käytännössä se ei toiminut lainkaan. Isompi George jahtasi ja kiusasi pientä Leo-raukkaa heti ensi hetkistä alkaen. Toivoimme tilanteen helpottavan ajan myötä, mutta hyvin pian meille kävi selväksi, että nämä kaksi kalaa eivät voi elää samassa akvaariossa. Yhtenä aamuna, minun jo palattua Suomeen, Phill sai ikäväkseen huomata, että George oli yön aikana hyökännyt Leon kimppuun pahemmin kuin koskaan ja riekaleinen Leo taisteli hengestään. Phill päätti siirtää Georgen pois akvaariosta, jotta Leo saisi parantua rauhassa. Georgen väliaikainen sijoituskoti oli ämpäri, mutta tämä ei Georgea meillyttänyt. George teki oman valintansa ja hyppäsi vapauteen. Parin päivän kuluttua myös Leo lähti uiskentelemaan autuaammille vesille ja ensimmäinen yhteinen lemmikkitarinamme sai surullisen lopun.
Emme kuinkaan olleet valmiita luovuttamaan. Seuraavana kesänä akvaario sai uudet asukkaat: Lelen, Nalun ja Nelsonin. Tällä kerralla perehdyimme entistä tarkemmin eri kalalajikkeiden yhteensopivuuteen ja homma lähtikin käyntiin huomattavasti edellistä kertaa paremmin. Itseasiassa kaikki meni niin hyvin, että päätimme lisätä akvaarioon pari uutta kasvia ja koristetta. Seurasimme ohjeita hyvin tarkasti, mutta jotain meni pieleen ja akvaarioon pääsi viraita bakteereja, jotka sairastuttivat kalamme ikävään suomuja tuhoavaan tautiin. Lääkityksestä huolimatta kaikki kolme kalaa kuolivat ja me päätimme vihdoin luovuttaa. Viisi menetettyä kalaa vajaassa vuodessa... Meitä ei selkeästikään ole tarkoitettu akvaarion pitäjiksi.
Kalojen kohtalosta huolimatta haaveilimme hieman karvaisemmista lemmikeistä ja päätimme hankkia koiran Portsmouthiin muutettuamme. Asunnon etsiminen oli kuitenkin sen verran kiemuraista Hawaijilta käsin, että lemmikkimyönteisyys ei ollut toivomuslistallamme kärkipäässä. Kaikeksi onneksi kaikki loksahti kohdilleen. Uusi vuokranantajamme osoittautui eläinten ystäväksi ja kertoi sallivansa sekä kissat että koirat, kunhan vain hankimme kotivakuutuksen.
Kun lemmikin hankinta muuttui varovaisesta ajatuksesta konkreettiseksi mahdollisuudeksi, aloimme todella pohtimaan, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita. Yllättäen huomasimmekin olevamme täysin yksimielisiä siitä, että hankimmekin koiran sijasta kissan. Ratkaisun tehtyämme en olisi millään malttanut odottaa hetkeäkään. Vietin päiväkausia lukien kaiken mahdollisen kissoista ja yrittäen kartoittaa lähialueen kissatarjontaa. Phill antoi minulle vapaat kädet kissan valinnassa, kunhan emme hankkisi valtavan kokoista Maine Coon-kissaa.
Lopulta valintani oli suloistakin suloisempi suklaanruskea Ragdollin ja amerikkalaisen lyhytkarvaisen kissan risteytys. Juttelin kasvattajan kanssa puhelimessa ja sovimme, että menisimme Phillin kanssa katsomaan pentua seuraavana viikonloppuna. Vierailumme suijui kaikin puolin hyvin. Valitsemamme pentu oli luonnossa vieläkin suloisempi kuin kuvissa emmekä epäröineet hetkeäkään, etteikö hän olisi juuri oikea kissa meille. Pentu oli tuolloin vasta 4 vikkoinen ja aivan liian pieni eroamaan emostaan. Maksoimme kuitenkin kasvattajan pyytämän $100 kuittia vastaaan ja sovimme soittelevamme ja vaihtavamme kuulumisia tulevien neljän viikon aikana.
Kaikki vaikutti menevän hyvin, kunnes hieman ennen kuin pentu alkoi olla luovutusiässä, kasvattaja keroi minulle olevansa hieman huolestunut kissan raskaasta hengityksestä. Hän sanoi vievänsä pennun eläinlääkärille ihan varmuuden vuoksi ja soittavansa minulle sen jälkeen. Kun hänestä ei kuulunut sovittuna päivänä mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, soitin hänen antamaansa "kissanumeroon". Hän ei vastannut, joten jätin viestin, jossa pyysin häntä soittamaan minulle takaisin mahdollisimman pian. Hiljaisuus jatkui kaksi päivää, joten soitin hänen antamaansa varanumeroon. Kasvattajan sijasta puhelimeen vastasi hänen tyttärensä, joka lupasi välittää viestini ja pyytää äitiään soittamaan minulle takaisin. Kun vielä kolmannellakaan kerralla en saanut kasvattajaa kiinni, aloin tulla levottamaksi ja pohtimaan, oliko eläinlääkärillä ollut niin huonoja uutisia, että kasvattaja ei uskalla kertoa niitä minulle. Ihan sama mitenpäin kääntelin kuvioita mielessäni, en yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä on kyse. Aikuiset ihmiset eivät pakene ongelmia hiljaisuuteen. Ei ainakaan minun ajatusmaailmassani.
Soittelu- ja viestirumba jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Puhelut menivät yleensä suoraan vastaajaan niitä paria kertaa lukuunottamatta, kun hänen tyttärensä vastasivat. Jätimme lukuisia ystävällisiä viestejä, joissa pyysimme häntä ottamaan yhteyttä. Lopulta eräänä iltana, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo melkein kolme viikkoa, hänen tyttärensä vastasi puhelimeen ja lähti hakemaan äitiään puhelimeen. Äiti ei kuitenkaan koskaan tullut puhelimeen. Sen sijaan Phill kuuli puhelimen kautta, kuinka tämä aikuinen ihminen huusi lapselleen, "miksi ihmeessä menit vastaamaan? Minähän olen sanonut etten halua puhua näiden ihmisten kanssa!". Tässä vaiheessa oli selvääkin selvempää, että hän vältteli meitä. Syystä meillä ei tosin ollut hajuakaan.
Päätin kirjoittaa hänelle asiallisen, mutta hyvin jämäkän sähköpostin, jossa en pyydä, vaan vaadin selitystä. Tämä toimi. Seuraavana aamuna sähköpostissani odotti viesti, jossa hän pyyteli tuhannesti anteeksi, valitteli taloudellisia ongelmiaan ja elämänsä kurjuutta ja samaan hengenvetoon väitti, että hänen entinen poikaystävä varasti meidän kissan. Hän tarjosi tilalle toista kissaa samasta pentueesta ja tarjoutui lähettämään pennusta kuvia, jos olisimme kiinnostuneita.
Tämän jälkeen onkin sitten ollut täysin hiljaista. Hän ei ole vastannut enää mihinkään yhteydenottoihimme ja tuskin tulee vastaamaankaan. Minulla ei ole edelleenkään pienintäkään havaintoa, mitä oikeasti tapahtui ja missä vaiheessa. Voimme toki nostaa häntä vastaan siviilikanteen ja vaatia rahojamme takaisin. Ihan periaatteesta saatamme näin tehdäkin, jos tuntemamme lakimies pitää sitä järkevänä ajatuksena. Onneksi kyse on kuitenkin hyvin pienestä summasta. Rahaa enemmän vaakakupissa painaa kasvattajan aiheuttama mielipaha ja huono tapa hoitaa asioita.
Mielipahakin alkaa tosin jo laimentua, sillä sunnuntaina pieni perheemme sai neljä karvaista jalkaa lisää. Nyt meillä asustaa suloinen pieni kissatyttö nimeltä Kisu. Ja Kisuhan on tietenkin maailman suloisin, fiksuin ja ihanin kissanpentu. Toistaiseksi kaikki on mennyt kuin unelma. Ihan niinkuin kaikki pikkuiset, kisu rakastaa nukkumista (mieluiten sylissä) ja leikkimistä (kaikella mahdollisella), testailee rajoja ja ihmettelee maailmanmenoa . Kaikeksi onneksi kakat ja pissat löytyvät jo nyt ainoastaan Kisun omasta hiekkalaatikosta ja verhoissa roikkuminen ja kokolattiamaton kynsiminenkin unohtuivat heti kun esittelin Kisulle hänen hienon raapimispuunsa, raapimiseen sopivat pahvilaatikot ja lelukokoelman. Tämä kissa rakastaa huomiota ja sitä hän myös saa. Tosin yksi asia meillä on vielä ratkaisematta: Ennen Kisun tuloa, olimme yksimielisiä siitä, että emme päästä häntä öisin sänkyymme. Phill alkoi lepsuilemaan jo ekana iltana. Minä pysyin vielä kovana, mutta saapa nähdä kuinka kauan.
Suunnitelma saattoi olla teoriassa ihan hyvä, mutta käytännössä se ei toiminut lainkaan. Isompi George jahtasi ja kiusasi pientä Leo-raukkaa heti ensi hetkistä alkaen. Toivoimme tilanteen helpottavan ajan myötä, mutta hyvin pian meille kävi selväksi, että nämä kaksi kalaa eivät voi elää samassa akvaariossa. Yhtenä aamuna, minun jo palattua Suomeen, Phill sai ikäväkseen huomata, että George oli yön aikana hyökännyt Leon kimppuun pahemmin kuin koskaan ja riekaleinen Leo taisteli hengestään. Phill päätti siirtää Georgen pois akvaariosta, jotta Leo saisi parantua rauhassa. Georgen väliaikainen sijoituskoti oli ämpäri, mutta tämä ei Georgea meillyttänyt. George teki oman valintansa ja hyppäsi vapauteen. Parin päivän kuluttua myös Leo lähti uiskentelemaan autuaammille vesille ja ensimmäinen yhteinen lemmikkitarinamme sai surullisen lopun.
Emme kuinkaan olleet valmiita luovuttamaan. Seuraavana kesänä akvaario sai uudet asukkaat: Lelen, Nalun ja Nelsonin. Tällä kerralla perehdyimme entistä tarkemmin eri kalalajikkeiden yhteensopivuuteen ja homma lähtikin käyntiin huomattavasti edellistä kertaa paremmin. Itseasiassa kaikki meni niin hyvin, että päätimme lisätä akvaarioon pari uutta kasvia ja koristetta. Seurasimme ohjeita hyvin tarkasti, mutta jotain meni pieleen ja akvaarioon pääsi viraita bakteereja, jotka sairastuttivat kalamme ikävään suomuja tuhoavaan tautiin. Lääkityksestä huolimatta kaikki kolme kalaa kuolivat ja me päätimme vihdoin luovuttaa. Viisi menetettyä kalaa vajaassa vuodessa... Meitä ei selkeästikään ole tarkoitettu akvaarion pitäjiksi.
Kalojen kohtalosta huolimatta haaveilimme hieman karvaisemmista lemmikeistä ja päätimme hankkia koiran Portsmouthiin muutettuamme. Asunnon etsiminen oli kuitenkin sen verran kiemuraista Hawaijilta käsin, että lemmikkimyönteisyys ei ollut toivomuslistallamme kärkipäässä. Kaikeksi onneksi kaikki loksahti kohdilleen. Uusi vuokranantajamme osoittautui eläinten ystäväksi ja kertoi sallivansa sekä kissat että koirat, kunhan vain hankimme kotivakuutuksen.
Kun lemmikin hankinta muuttui varovaisesta ajatuksesta konkreettiseksi mahdollisuudeksi, aloimme todella pohtimaan, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita. Yllättäen huomasimmekin olevamme täysin yksimielisiä siitä, että hankimmekin koiran sijasta kissan. Ratkaisun tehtyämme en olisi millään malttanut odottaa hetkeäkään. Vietin päiväkausia lukien kaiken mahdollisen kissoista ja yrittäen kartoittaa lähialueen kissatarjontaa. Phill antoi minulle vapaat kädet kissan valinnassa, kunhan emme hankkisi valtavan kokoista Maine Coon-kissaa.
Lopulta valintani oli suloistakin suloisempi suklaanruskea Ragdollin ja amerikkalaisen lyhytkarvaisen kissan risteytys. Juttelin kasvattajan kanssa puhelimessa ja sovimme, että menisimme Phillin kanssa katsomaan pentua seuraavana viikonloppuna. Vierailumme suijui kaikin puolin hyvin. Valitsemamme pentu oli luonnossa vieläkin suloisempi kuin kuvissa emmekä epäröineet hetkeäkään, etteikö hän olisi juuri oikea kissa meille. Pentu oli tuolloin vasta 4 vikkoinen ja aivan liian pieni eroamaan emostaan. Maksoimme kuitenkin kasvattajan pyytämän $100 kuittia vastaaan ja sovimme soittelevamme ja vaihtavamme kuulumisia tulevien neljän viikon aikana.
Kaikki vaikutti menevän hyvin, kunnes hieman ennen kuin pentu alkoi olla luovutusiässä, kasvattaja keroi minulle olevansa hieman huolestunut kissan raskaasta hengityksestä. Hän sanoi vievänsä pennun eläinlääkärille ihan varmuuden vuoksi ja soittavansa minulle sen jälkeen. Kun hänestä ei kuulunut sovittuna päivänä mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, soitin hänen antamaansa "kissanumeroon". Hän ei vastannut, joten jätin viestin, jossa pyysin häntä soittamaan minulle takaisin mahdollisimman pian. Hiljaisuus jatkui kaksi päivää, joten soitin hänen antamaansa varanumeroon. Kasvattajan sijasta puhelimeen vastasi hänen tyttärensä, joka lupasi välittää viestini ja pyytää äitiään soittamaan minulle takaisin. Kun vielä kolmannellakaan kerralla en saanut kasvattajaa kiinni, aloin tulla levottamaksi ja pohtimaan, oliko eläinlääkärillä ollut niin huonoja uutisia, että kasvattaja ei uskalla kertoa niitä minulle. Ihan sama mitenpäin kääntelin kuvioita mielessäni, en yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä on kyse. Aikuiset ihmiset eivät pakene ongelmia hiljaisuuteen. Ei ainakaan minun ajatusmaailmassani.
Soittelu- ja viestirumba jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Puhelut menivät yleensä suoraan vastaajaan niitä paria kertaa lukuunottamatta, kun hänen tyttärensä vastasivat. Jätimme lukuisia ystävällisiä viestejä, joissa pyysimme häntä ottamaan yhteyttä. Lopulta eräänä iltana, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo melkein kolme viikkoa, hänen tyttärensä vastasi puhelimeen ja lähti hakemaan äitiään puhelimeen. Äiti ei kuitenkaan koskaan tullut puhelimeen. Sen sijaan Phill kuuli puhelimen kautta, kuinka tämä aikuinen ihminen huusi lapselleen, "miksi ihmeessä menit vastaamaan? Minähän olen sanonut etten halua puhua näiden ihmisten kanssa!". Tässä vaiheessa oli selvääkin selvempää, että hän vältteli meitä. Syystä meillä ei tosin ollut hajuakaan.
Päätin kirjoittaa hänelle asiallisen, mutta hyvin jämäkän sähköpostin, jossa en pyydä, vaan vaadin selitystä. Tämä toimi. Seuraavana aamuna sähköpostissani odotti viesti, jossa hän pyyteli tuhannesti anteeksi, valitteli taloudellisia ongelmiaan ja elämänsä kurjuutta ja samaan hengenvetoon väitti, että hänen entinen poikaystävä varasti meidän kissan. Hän tarjosi tilalle toista kissaa samasta pentueesta ja tarjoutui lähettämään pennusta kuvia, jos olisimme kiinnostuneita.
Tämän jälkeen onkin sitten ollut täysin hiljaista. Hän ei ole vastannut enää mihinkään yhteydenottoihimme ja tuskin tulee vastaamaankaan. Minulla ei ole edelleenkään pienintäkään havaintoa, mitä oikeasti tapahtui ja missä vaiheessa. Voimme toki nostaa häntä vastaan siviilikanteen ja vaatia rahojamme takaisin. Ihan periaatteesta saatamme näin tehdäkin, jos tuntemamme lakimies pitää sitä järkevänä ajatuksena. Onneksi kyse on kuitenkin hyvin pienestä summasta. Rahaa enemmän vaakakupissa painaa kasvattajan aiheuttama mielipaha ja huono tapa hoitaa asioita.
Mielipahakin alkaa tosin jo laimentua, sillä sunnuntaina pieni perheemme sai neljä karvaista jalkaa lisää. Nyt meillä asustaa suloinen pieni kissatyttö nimeltä Kisu. Ja Kisuhan on tietenkin maailman suloisin, fiksuin ja ihanin kissanpentu. Toistaiseksi kaikki on mennyt kuin unelma. Ihan niinkuin kaikki pikkuiset, kisu rakastaa nukkumista (mieluiten sylissä) ja leikkimistä (kaikella mahdollisella), testailee rajoja ja ihmettelee maailmanmenoa . Kaikeksi onneksi kakat ja pissat löytyvät jo nyt ainoastaan Kisun omasta hiekkalaatikosta ja verhoissa roikkuminen ja kokolattiamaton kynsiminenkin unohtuivat heti kun esittelin Kisulle hänen hienon raapimispuunsa, raapimiseen sopivat pahvilaatikot ja lelukokoelman. Tämä kissa rakastaa huomiota ja sitä hän myös saa. Tosin yksi asia meillä on vielä ratkaisematta: Ennen Kisun tuloa, olimme yksimielisiä siitä, että emme päästä häntä öisin sänkyymme. Phill alkoi lepsuilemaan jo ekana iltana. Minä pysyin vielä kovana, mutta saapa nähdä kuinka kauan.
maanantai 14. marraskuuta 2011
Arkea ja juhlaa
Marraskuu on aina ollut mielestäni vuoden arkisin ja ankein kuukausi. Joka ikinen vuosi olen ollut yhtä yllättynyt siitä, kuinka uskomattoman pimeää ja koleaa marraskuussa voikaan olla. Näillä korkeuksilla kesän ja talven välinen ero ei ole yhtä jyrkkä kuin Suomessa, mutta kyllä se silti tuntuu ja yrittää ankeuttaa.
Kaikeksi onneksi juhlakausi alkaa USA:ssa jo marraskuussa Kiitospäivällä. Oikeaa Kiitospäivää vietetään marraskuun neljäntenä torstaina, mutta mepäs otimmekin ystäviemme kanssa varaslähdön ja nautimme viime lauantaina tämän vuoden ensimmäisen täysimittaisen Kiitospäivän illallisen. Jotta kokkausvastuu ei olisi jäänyt täysin illan isännälle ja emännälle, olimme sopineet etukäteen, kuka valmistaa mitäkin. Lopputuloksena oli valtava, monipuolinen ja herkullinen illallinen, joka koostui kurpitsakeitosta, jättimäisestä kalkkunasta, perunamuussista, perinteistä täytteestä (stuffing), karpalohillosta, erilaisista kasvislisukkeista, sämpylöistä ja tietenkin neljästä jälkiruokapiiraasta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli taatusti riittävästi! Sen viimeisen piiraspalan olisi jopa voinut jättää syömättä. Ehkä...
Aikaa ruokaähkystä toipumiseen on pari viikkoa ennen oikeaa Kiitospäivää, jota lähdemme viettämään New Jerseyyn Phillin perheen luokse. Kokemuksesta tiedän, että tarjolla tulee olemaan jos jonkinlaista herkkua, sillä Phillin perhen kaikki jäsenet ovat älyttömän taitavia kokkeja... Salille siis MARS!
Rehellisesti sanottuna minun elämäni ei ole tällä hetkellä, marraskuusta huolimatta, kovinkaan arkista. Tai oikeammin sanottuna, arkeni on tällä hetkellä hyvin erilaista, kuin useimpina aiempina marraskuina. Kaipuuni töihin ja kiireiseen arkeen alkaa kuitenkin olemaan jo aika kova. Viimeksi tänään soittelin taas USCIS:lle ja selvisi, että edellinen käsittelypyyntöni oli hautautunut jonnekin paperivuoren uumeniin, todennököisesti samaan paikkaan kuin alkuperäinen hakemuksenikin. Tällä kertaa palvelu oli jota kuinkin ystävällistä, mutta tehokkuudesta on paha sanoa mitään. Nyt on vireillä käsittelypyyntö numero 2 ja ohjeena... (arvaako kukaan?!?)... no, tietenkin odottaa. Pitää varmaan ottaa selvää, mikä on kärsivällisen odottamisen maailmanennätys. Olisi aika hienoa sanoa olevansa maailman sinnikkäin odottaja :).
Kaikeksi onneksi juhlakausi alkaa USA:ssa jo marraskuussa Kiitospäivällä. Oikeaa Kiitospäivää vietetään marraskuun neljäntenä torstaina, mutta mepäs otimmekin ystäviemme kanssa varaslähdön ja nautimme viime lauantaina tämän vuoden ensimmäisen täysimittaisen Kiitospäivän illallisen. Jotta kokkausvastuu ei olisi jäänyt täysin illan isännälle ja emännälle, olimme sopineet etukäteen, kuka valmistaa mitäkin. Lopputuloksena oli valtava, monipuolinen ja herkullinen illallinen, joka koostui kurpitsakeitosta, jättimäisestä kalkkunasta, perunamuussista, perinteistä täytteestä (stuffing), karpalohillosta, erilaisista kasvislisukkeista, sämpylöistä ja tietenkin neljästä jälkiruokapiiraasta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli taatusti riittävästi! Sen viimeisen piiraspalan olisi jopa voinut jättää syömättä. Ehkä...
Aikaa ruokaähkystä toipumiseen on pari viikkoa ennen oikeaa Kiitospäivää, jota lähdemme viettämään New Jerseyyn Phillin perheen luokse. Kokemuksesta tiedän, että tarjolla tulee olemaan jos jonkinlaista herkkua, sillä Phillin perhen kaikki jäsenet ovat älyttömän taitavia kokkeja... Salille siis MARS!
Rehellisesti sanottuna minun elämäni ei ole tällä hetkellä, marraskuusta huolimatta, kovinkaan arkista. Tai oikeammin sanottuna, arkeni on tällä hetkellä hyvin erilaista, kuin useimpina aiempina marraskuina. Kaipuuni töihin ja kiireiseen arkeen alkaa kuitenkin olemaan jo aika kova. Viimeksi tänään soittelin taas USCIS:lle ja selvisi, että edellinen käsittelypyyntöni oli hautautunut jonnekin paperivuoren uumeniin, todennököisesti samaan paikkaan kuin alkuperäinen hakemuksenikin. Tällä kertaa palvelu oli jota kuinkin ystävällistä, mutta tehokkuudesta on paha sanoa mitään. Nyt on vireillä käsittelypyyntö numero 2 ja ohjeena... (arvaako kukaan?!?)... no, tietenkin odottaa. Pitää varmaan ottaa selvää, mikä on kärsivällisen odottamisen maailmanennätys. Olisi aika hienoa sanoa olevansa maailman sinnikkäin odottaja :).
torstai 10. marraskuuta 2011
Kummallista postia
Välillä sitä ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä kaikkea sitä voikaan vastaan tulla... Sain eilen kuulla, että minulle oli saapunut kirje Jurylta vanhaan Newtonin osoitteeseeni. Kirje oli delinquency notice, jossa vaadittiin selvitystä, miksi en ollut suorittanut minulle vuonna 2009 suunniteltua jury-palvelusta. Aikaa asian selvittämiseen annettiin 30 päivää kirjeen lähettämisestä. Muussa tapauksessa minua vastaan nostettaisiin syytteet jury-palveluksen laiminlyömisestä ja seurauksena voisi olla $2000 sakot tai yhdyskuntapalvelusta. Että näin!
Jury-palvelusta ei voi suorittaa kukaan muu kuin USA:n kansalainen, ei vaikka kuinka haluaisi. Olen kuullut, että näitä kutsuja on tipahdellut "vahingossa/väärille ihmisille" ennenkin, mutta tämä tapaus oli kyllä todella kummallinen. Minulla ei ole ollut mitään tekemistä Newtonin/Massachusettsin kanssa sitten vuoden 2008 toukokuun ja minulle suunnitellun jury-palveluksen aikoihin, keväällä 2009, asuin Jyväskylässä. Mielellänihän minä olisin lähtenyt Bostoniin, jos kutsu olisi löytänyt minut ja jos oikeuslaitos olisi kustantanut lennot :).
Kaikeksi onneksi tämä muistutuskirje kuitenkin löysi minut. Siitä suuri kiitos Newtonin talon nykyisille (suomalaisille) asukkaille, jotka näkivät vaivaa etsiäkseen minut käsiinsä. Itse asia oli nopeasti hoidettu yhdellä puhelinsoitolla. Pienestä virheestä olisi kuitenkin voinut hoitamattomana koitua minulle suuria ongelmia myöhemmin.
Niin, siitä edellisestä puhelusta USCIS:lle on huomenna kulunut taas kaksi viikkoa. Aika soittaa uudelleen! Jännä nähdä, onko edessä taas kaksi viikkoa odotusta, vai alkaisiko kohta jo tapahtua jotain. Uutta passia ei sen sijaan tarvinnut kauaa odotella. Arvio oli 2-4 viikkoa, mutta sepäs saapuikin viikossa!
Jury-palvelusta ei voi suorittaa kukaan muu kuin USA:n kansalainen, ei vaikka kuinka haluaisi. Olen kuullut, että näitä kutsuja on tipahdellut "vahingossa/väärille ihmisille" ennenkin, mutta tämä tapaus oli kyllä todella kummallinen. Minulla ei ole ollut mitään tekemistä Newtonin/Massachusettsin kanssa sitten vuoden 2008 toukokuun ja minulle suunnitellun jury-palveluksen aikoihin, keväällä 2009, asuin Jyväskylässä. Mielellänihän minä olisin lähtenyt Bostoniin, jos kutsu olisi löytänyt minut ja jos oikeuslaitos olisi kustantanut lennot :).
Kaikeksi onneksi tämä muistutuskirje kuitenkin löysi minut. Siitä suuri kiitos Newtonin talon nykyisille (suomalaisille) asukkaille, jotka näkivät vaivaa etsiäkseen minut käsiinsä. Itse asia oli nopeasti hoidettu yhdellä puhelinsoitolla. Pienestä virheestä olisi kuitenkin voinut hoitamattomana koitua minulle suuria ongelmia myöhemmin.
Niin, siitä edellisestä puhelusta USCIS:lle on huomenna kulunut taas kaksi viikkoa. Aika soittaa uudelleen! Jännä nähdä, onko edessä taas kaksi viikkoa odotusta, vai alkaisiko kohta jo tapahtua jotain. Uutta passia ei sen sijaan tarvinnut kauaa odotella. Arvio oli 2-4 viikkoa, mutta sepäs saapuikin viikossa!
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Paperisotaa vol. ???
Kaikille niille, jotka inhoavat asioiden hoitamista Suomen viranomaisten kanssa: Kokeiltaa hoitaa asioita muiden maiden (maahanmuuttaja)viranomaisten kanssa, niin johan alkavat Suomen Kela, maistraatti ja poliisi tuntua suorastaan ihanilta kumppaneilta.
Jos minun Green Card- ja työlupaprosessini sujuisivat odotetusti, alkaisi odotus olemaan jo aika pitkällä. Työlupahakemuksen keskimääräinen käsittelyaika on 90 päivää ja Green Card -hakemuksen 4kk. Hakemukseni jättämisestä on nyt hieman alle 3kk ja en ole vielä saanut kutsua edes biometriseen tapaamiseen (sormenjäljet ja valokuva), joka yleensä postitetaan kuukauden sisään hakemuksen jättämisestä. Luonnollisestikin olen ottanut yhteyttä asiaa hoitavaan tahoon ja kysynyt, mistä kiikastaa. Ensimmäisellä soittokerralla sain aivan loistavaa palvelua. Mies luurin toisessa päässä myönsi, että aikaa on kulunut huomattavasti keskimääräistä pidempään. Hän laittoi vireille pikakäsittelypyynnön ja sanoi, että kutsu tulee postitse 15 päivän kuluessa puhelusta.
Jokaisena 15 päivänä juoksin postilaatikolle innosta puhkuen ja petyin - Ei kirjeen kirjettäkkään USCIS:ltä. Kun 15 päivää oli kulunut, soitin heti herättyäni USCIS:n palvelunumeroon ja sain kuulla nauhoitteen, jossa minua kehotettiin soittamaan takaisin aamukahdeksan ja iltakuuden välillä. Kello oli jo yli kahdeksan ja nettisivujen mukaan palvelupuhelin noudattaa soittajan paikallista aikaa. Päätin kuitenkin kokeilla uudelleen yhdeksän jälkeen siltä varalta, että palvelupuhelin olisi kuitenkin eri aikavyöhykkeellä. Mutta ei, sama viesti odotti minua yhdeksältä, kymmeneltä ja yhdeltätoista. Tässä vaiheessa olin jo hyvin turhautunut ja päätin lähteä ulos tuulettumaan ja kokeilla vielä kerran kahden jälkeen, siltä varalta, että sattuisinkin olemaan Hawaijilla. Yllätys, yllätys kahden jälkeen tärppäsi! En tiedä oliko se säkää vai luuliko systeemi minun todella soittavan Hawaijilta. Yhtä kaikki, sain vihdoin puhua oikean ihmisen kanssa.
Valitettavasti intoni oli hyvin ennenaikaista. Tällä kertaa palvelu oli töykeää ja koko puhelu hyödytön. Virkailija otti tietoni vastaan tiuskien ja ilmoitti, että pyyntöni on edelleen jonossa. Kun kysyin, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi, hän nauroi minulle pilkallisesti ja sanoi etten voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Jos en kuule mitään 11.11 mennessä voin soittaa uudelleen. Kiva, odottaminenhan on parasta mitä tiedän. Varsinkin kun se johtaa odottamiseen ja taas kerran odottamiseen. Olen jotakuinkin jo luopunut toiveesta saada Green Cardini keskimääräisen ajan sisällä. Ja se on ihan ok, Green Cardiakin enemmän odotan työlupaa. Oman alan töiden saaminen tulee tuskin olemaan helppoa, mutta mitä nopeammin pääsen aloittamaan sen paremmat mahdollisuudet minulla on löytää töitä.
Sitten vastapainoksi niitä Suomen viranomaisia. Ensimmäinen hyvä kokemuseni oli avioliiton ja uuden sukunimen rekisteröimisprosessi. Sain aivan valtavan hyvää ja nopeaa palvelua Helsingin maistraatilta. Samat kokemuset jatkuivat ottaessani yhteyttä Suomen New Yorkin pääkonsulaattiin uuden passin ja ajokortin tiimoilta. Vastaukset kysymyksiini olivat selkeitä ja yksityiskohtaisia ja sekä puheluihin että sähköposteihin vastattiin hyvin nopeasti.
Ainoa miinuspuoli oli, että minun piti jättää hakemukset henkilökohtaisesti New Yorkissa. Onneksi Portsmouthista pääsee New Yorkiin nopeasti ja halutessaan myös edullisesti. Asuessani Bostonissa, käytin New Yorkin reissuihini aina kiinalaisia halpisbussiyhtiöitä, mutta tällä kertaa päätin satsata hieman enemmän ja valitsin suoran bussiyhteyden Portsmouthista Manhattanille. Valinta oli todella onnistunut! Bussissa oli tilavat istuimet, ilmainen wi-fi, ilmaisia juomia ja naposteltavaa sekä elokuvia ja sanomalehtiä viihdykkeeksi. Viisi tuntia meni molempiin suuntiin yllättävän nopeasti. Myös Hotwiren kautta edullisesti sokkona varaamani hotelli osoittautui mahtavaksi. Hotelli sijaitsi 7th ave ja 51st kulmassa, keskellä kaikkea.
Suomen konsulaatti on avoinna arkisin klo 9-12, mutta tarvittaessa sieltä voi varata myös iltapäiväaikoja. Olin varautunut samanlaisiin turvallisuustoimiin, kuin USA:n Helsingin lähetystössä, mutta eipä Suomen konsulaatilla taida olla paljoa pelättävää. Alakerrassa minun piti kirjautua sisään ja näyttää vartijalle henkilöllisyystodistukseni. Konsulaatin lasiovi oli lukossa, mutta siinä kaikki turvatoimet sitten olivatkin. Asiani hoitui nopeasti ja palvelu oli todella ystävällistä ja asiantuntevaa. Tällä kertaa paperin pyörittely oli suorastaan hauskaa. Ja nyt on ainakin yksi asia taas hoidettu. Se on aina hyvä tunne!
Asioiden hoitamisen jälkeen minulle jäi koko iltapäivä ja ilta aikaa tehdä jotain hauskaa. Koska olin matkassa yksin, päätin kerrankin shoppailla oikein kunnolla. Ja siinähän se päivä sitten vierähtikin. Illalla kassit olivat täynnä hyviä löytöjä ja jalat huusivat hoosiannaa. Näillä reissuilla pitäisi ehdottomasti olla askelmittari matkassa!
Keskiviikkoaamuna kävin aamupalalla lemppari bagel-paikassani ja piipahdin vielä muutamassa kaupassa ennen kuin oli aika suunnata bussiasemalle. Bussia odottaessani tutustuin naiseen, joka osoittautui valtavaksi Suomi-faniksi. Erityisen ihastunut hän on Suomalaiseen musiikkiin. Siinä me sitten ylistimme kilpaa Suomea ja saimme ehkä muutaman sivusta kuuntelijankin kiinnostumaan tästä mahtavasta maasta nimeltä Finland.
Reissussa oli kivaa, mutta vielä kivempaa oli palata kotiin. Kuukausien erossa olot sujuivat meiltä vielä hetki sitten mallikkaasti, mutta nyt jo pari päivää tuntuu pitkältä.Vielä ihanampaa kotiin paluusta teki siisti koti, maljakko täynnä kauniita kukkia ja kaiken huipuksi jääkaappi, jonka piti alunperin saapua vasta perjantaina. Eipä siis pidä turhaan valittaa typeristä paperiasioista, kun tämä kaikki on sen arvoista, tai oikeastaan paljon arvokaampaa.
Jos minun Green Card- ja työlupaprosessini sujuisivat odotetusti, alkaisi odotus olemaan jo aika pitkällä. Työlupahakemuksen keskimääräinen käsittelyaika on 90 päivää ja Green Card -hakemuksen 4kk. Hakemukseni jättämisestä on nyt hieman alle 3kk ja en ole vielä saanut kutsua edes biometriseen tapaamiseen (sormenjäljet ja valokuva), joka yleensä postitetaan kuukauden sisään hakemuksen jättämisestä. Luonnollisestikin olen ottanut yhteyttä asiaa hoitavaan tahoon ja kysynyt, mistä kiikastaa. Ensimmäisellä soittokerralla sain aivan loistavaa palvelua. Mies luurin toisessa päässä myönsi, että aikaa on kulunut huomattavasti keskimääräistä pidempään. Hän laittoi vireille pikakäsittelypyynnön ja sanoi, että kutsu tulee postitse 15 päivän kuluessa puhelusta.
Jokaisena 15 päivänä juoksin postilaatikolle innosta puhkuen ja petyin - Ei kirjeen kirjettäkkään USCIS:ltä. Kun 15 päivää oli kulunut, soitin heti herättyäni USCIS:n palvelunumeroon ja sain kuulla nauhoitteen, jossa minua kehotettiin soittamaan takaisin aamukahdeksan ja iltakuuden välillä. Kello oli jo yli kahdeksan ja nettisivujen mukaan palvelupuhelin noudattaa soittajan paikallista aikaa. Päätin kuitenkin kokeilla uudelleen yhdeksän jälkeen siltä varalta, että palvelupuhelin olisi kuitenkin eri aikavyöhykkeellä. Mutta ei, sama viesti odotti minua yhdeksältä, kymmeneltä ja yhdeltätoista. Tässä vaiheessa olin jo hyvin turhautunut ja päätin lähteä ulos tuulettumaan ja kokeilla vielä kerran kahden jälkeen, siltä varalta, että sattuisinkin olemaan Hawaijilla. Yllätys, yllätys kahden jälkeen tärppäsi! En tiedä oliko se säkää vai luuliko systeemi minun todella soittavan Hawaijilta. Yhtä kaikki, sain vihdoin puhua oikean ihmisen kanssa.
Valitettavasti intoni oli hyvin ennenaikaista. Tällä kertaa palvelu oli töykeää ja koko puhelu hyödytön. Virkailija otti tietoni vastaan tiuskien ja ilmoitti, että pyyntöni on edelleen jonossa. Kun kysyin, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi, hän nauroi minulle pilkallisesti ja sanoi etten voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Jos en kuule mitään 11.11 mennessä voin soittaa uudelleen. Kiva, odottaminenhan on parasta mitä tiedän. Varsinkin kun se johtaa odottamiseen ja taas kerran odottamiseen. Olen jotakuinkin jo luopunut toiveesta saada Green Cardini keskimääräisen ajan sisällä. Ja se on ihan ok, Green Cardiakin enemmän odotan työlupaa. Oman alan töiden saaminen tulee tuskin olemaan helppoa, mutta mitä nopeammin pääsen aloittamaan sen paremmat mahdollisuudet minulla on löytää töitä.
Sitten vastapainoksi niitä Suomen viranomaisia. Ensimmäinen hyvä kokemuseni oli avioliiton ja uuden sukunimen rekisteröimisprosessi. Sain aivan valtavan hyvää ja nopeaa palvelua Helsingin maistraatilta. Samat kokemuset jatkuivat ottaessani yhteyttä Suomen New Yorkin pääkonsulaattiin uuden passin ja ajokortin tiimoilta. Vastaukset kysymyksiini olivat selkeitä ja yksityiskohtaisia ja sekä puheluihin että sähköposteihin vastattiin hyvin nopeasti.
Ainoa miinuspuoli oli, että minun piti jättää hakemukset henkilökohtaisesti New Yorkissa. Onneksi Portsmouthista pääsee New Yorkiin nopeasti ja halutessaan myös edullisesti. Asuessani Bostonissa, käytin New Yorkin reissuihini aina kiinalaisia halpisbussiyhtiöitä, mutta tällä kertaa päätin satsata hieman enemmän ja valitsin suoran bussiyhteyden Portsmouthista Manhattanille. Valinta oli todella onnistunut! Bussissa oli tilavat istuimet, ilmainen wi-fi, ilmaisia juomia ja naposteltavaa sekä elokuvia ja sanomalehtiä viihdykkeeksi. Viisi tuntia meni molempiin suuntiin yllättävän nopeasti. Myös Hotwiren kautta edullisesti sokkona varaamani hotelli osoittautui mahtavaksi. Hotelli sijaitsi 7th ave ja 51st kulmassa, keskellä kaikkea.
Suomen konsulaatti on avoinna arkisin klo 9-12, mutta tarvittaessa sieltä voi varata myös iltapäiväaikoja. Olin varautunut samanlaisiin turvallisuustoimiin, kuin USA:n Helsingin lähetystössä, mutta eipä Suomen konsulaatilla taida olla paljoa pelättävää. Alakerrassa minun piti kirjautua sisään ja näyttää vartijalle henkilöllisyystodistukseni. Konsulaatin lasiovi oli lukossa, mutta siinä kaikki turvatoimet sitten olivatkin. Asiani hoitui nopeasti ja palvelu oli todella ystävällistä ja asiantuntevaa. Tällä kertaa paperin pyörittely oli suorastaan hauskaa. Ja nyt on ainakin yksi asia taas hoidettu. Se on aina hyvä tunne!
Asioiden hoitamisen jälkeen minulle jäi koko iltapäivä ja ilta aikaa tehdä jotain hauskaa. Koska olin matkassa yksin, päätin kerrankin shoppailla oikein kunnolla. Ja siinähän se päivä sitten vierähtikin. Illalla kassit olivat täynnä hyviä löytöjä ja jalat huusivat hoosiannaa. Näillä reissuilla pitäisi ehdottomasti olla askelmittari matkassa!
Keskiviikkoaamuna kävin aamupalalla lemppari bagel-paikassani ja piipahdin vielä muutamassa kaupassa ennen kuin oli aika suunnata bussiasemalle. Bussia odottaessani tutustuin naiseen, joka osoittautui valtavaksi Suomi-faniksi. Erityisen ihastunut hän on Suomalaiseen musiikkiin. Siinä me sitten ylistimme kilpaa Suomea ja saimme ehkä muutaman sivusta kuuntelijankin kiinnostumaan tästä mahtavasta maasta nimeltä Finland.
Reissussa oli kivaa, mutta vielä kivempaa oli palata kotiin. Kuukausien erossa olot sujuivat meiltä vielä hetki sitten mallikkaasti, mutta nyt jo pari päivää tuntuu pitkältä.Vielä ihanampaa kotiin paluusta teki siisti koti, maljakko täynnä kauniita kukkia ja kaiken huipuksi jääkaappi, jonka piti alunperin saapua vasta perjantaina. Eipä siis pidä turhaan valittaa typeristä paperiasioista, kun tämä kaikki on sen arvoista, tai oikeastaan paljon arvokaampaa.
perjantai 4. marraskuuta 2011
Talvinen Halloween
Talvi tuli ja kaikeksi onneksi myös meni. Vaikka lumesta pidänkin, en ole vielä valmis pitkään ja lumiseen talveen. Vastahan me pari viikkoa sitten nautiskelimme kesän viimeisistä hellepäivistä. Nytkö muka pitäisi yhtäkkiä kahlata hankien keskellä? Ei, ei, ei... sisäinen vilukissani vastustaa jyrkästi!
Mutta eipä siinä pienen ihmisen vastustelut paljoa auttaneet, kun tiskirättejä alkoi lauantaina iltapäivällä tulla taivaan täydeltä. Tällä alueella sateet ovat useimmiten ihan toista luokkaa kuin Suomessa. Silloin kun sataa, silloin todella sataa. Niin tälläkin kertaa. Koko itärannikko, Mainesta Virginiaan, peittyi äkkiä lumeen ja monet taloudet menettivät sähköt useiksi päiviksi.
Rannikolla sijaitseva Portsmouth säästyi pahimmalta. Täällä lunta kertyi huomattavasti sisämaata vähemmän ja sähköt katkeilivat vain muutaman sekunnin ajaksi. Tosin tämäkin oli liikaa vanhalle jääkaappi parallemme, joka sanoi sopimuksensa irti. Ruuat menivät pilalle, mutta se oli hyvin pientä verrattuna ongelmiin, joita sähköjen menettäminen olisi tuonut mukanaan.
Myräkästä huolimatta päätimme lähteä lauantaina juhlimaan halloweeniä Phillin työkavereiden järkkäämiin pippaloihin vanhalle majoneesitehtaalle. Vietimme melkein koko lauantain asuja shoppaillen. Ideat vaihtuivat ainakin kolme kertaa, kunnes päätimme yksikertaisesti olla douchebags (dorkia, vapaasti käännetynä...). Nauroimme vatsamme kipeiksi oikeita asusteita etsiessämme.
Lopputulos oli juuri niin kamala kuin pitikin. Alunperin olin ajatellut pukea päälleni kilpailevien urheilujoukkueiden fanivaatteita, mutta eihän täältä niin vain löydy muita kuin omien joukkueiden tuotteita. Hyvin lojaalia porukkaa... Lopullinen asuni oli jonkinlainen kunnianosoitus MTV:n Jersey Shore -sarjalle eri värisine leopardiprintteineen ja "little cocks make me giggle" -T-paitoineen. Phill puolestaan yhdisteli asussaan taivasti "vaimon hakkaajaa" ja junttia Britti-turistia. Ja yhdessä me olimme täydellinen pari!
Varsinaista Halloweenia vietettiin maanantaina upeassa keväisessä ilmassa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja lumi suli kohisemalla. Olimme varanneet kaapin täyteen karkkia trick or treatereille, mutta ovikellomme ei soinut kertaakaan. Voi hitsi, voi harmi, meidän täytyy selkeästikin syödä karkit ihan itse... Onneksi olimme kaukaa viisaita ja ostimme meidän molempien lempikarkkeja.
Vähän jäi kyllä harmittamaan, että missasimme Portsmouthin Halloween-paraatin, joka on kuulemma todella mahtava. Kaupungin halloween-koristelut tekivät kyllä tehtävänsä ja pelottelivat minut useaan kertaan sydänkohtauksen partaalle. Kaupunki sirotteli katujen varsille liehuvahelmaisia kurpitsapäisiä "variksenpelättimiä", jotka tuulisina, hämärinä iltoina näyttivät hyppäävän auton eteen hetkenä minä hyvänsä.
Nyt halloween on ohi ja joulun odotus alkanut, ainakin monissa kaupoissa ja TV-mainoksissa. Kaupallinen maailma hyppää sujuvasti juhlasta ja sesongista toiseen. Tänä vuonna luontokin seurasi perässä, ainakin hetkellisesti.
Mutta eipä siinä pienen ihmisen vastustelut paljoa auttaneet, kun tiskirättejä alkoi lauantaina iltapäivällä tulla taivaan täydeltä. Tällä alueella sateet ovat useimmiten ihan toista luokkaa kuin Suomessa. Silloin kun sataa, silloin todella sataa. Niin tälläkin kertaa. Koko itärannikko, Mainesta Virginiaan, peittyi äkkiä lumeen ja monet taloudet menettivät sähköt useiksi päiviksi.
Rannikolla sijaitseva Portsmouth säästyi pahimmalta. Täällä lunta kertyi huomattavasti sisämaata vähemmän ja sähköt katkeilivat vain muutaman sekunnin ajaksi. Tosin tämäkin oli liikaa vanhalle jääkaappi parallemme, joka sanoi sopimuksensa irti. Ruuat menivät pilalle, mutta se oli hyvin pientä verrattuna ongelmiin, joita sähköjen menettäminen olisi tuonut mukanaan.
Myräkästä huolimatta päätimme lähteä lauantaina juhlimaan halloweeniä Phillin työkavereiden järkkäämiin pippaloihin vanhalle majoneesitehtaalle. Vietimme melkein koko lauantain asuja shoppaillen. Ideat vaihtuivat ainakin kolme kertaa, kunnes päätimme yksikertaisesti olla douchebags (dorkia, vapaasti käännetynä...). Nauroimme vatsamme kipeiksi oikeita asusteita etsiessämme.
Lopputulos oli juuri niin kamala kuin pitikin. Alunperin olin ajatellut pukea päälleni kilpailevien urheilujoukkueiden fanivaatteita, mutta eihän täältä niin vain löydy muita kuin omien joukkueiden tuotteita. Hyvin lojaalia porukkaa... Lopullinen asuni oli jonkinlainen kunnianosoitus MTV:n Jersey Shore -sarjalle eri värisine leopardiprintteineen ja "little cocks make me giggle" -T-paitoineen. Phill puolestaan yhdisteli asussaan taivasti "vaimon hakkaajaa" ja junttia Britti-turistia. Ja yhdessä me olimme täydellinen pari!
Varsinaista Halloweenia vietettiin maanantaina upeassa keväisessä ilmassa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja lumi suli kohisemalla. Olimme varanneet kaapin täyteen karkkia trick or treatereille, mutta ovikellomme ei soinut kertaakaan. Voi hitsi, voi harmi, meidän täytyy selkeästikin syödä karkit ihan itse... Onneksi olimme kaukaa viisaita ja ostimme meidän molempien lempikarkkeja.
Vähän jäi kyllä harmittamaan, että missasimme Portsmouthin Halloween-paraatin, joka on kuulemma todella mahtava. Kaupungin halloween-koristelut tekivät kyllä tehtävänsä ja pelottelivat minut useaan kertaan sydänkohtauksen partaalle. Kaupunki sirotteli katujen varsille liehuvahelmaisia kurpitsapäisiä "variksenpelättimiä", jotka tuulisina, hämärinä iltoina näyttivät hyppäävän auton eteen hetkenä minä hyvänsä.
Nyt halloween on ohi ja joulun odotus alkanut, ainakin monissa kaupoissa ja TV-mainoksissa. Kaupallinen maailma hyppää sujuvasti juhlasta ja sesongista toiseen. Tänä vuonna luontokin seurasi perässä, ainakin hetkellisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)