Kello soi 4:20am, viiden tunnin yöunien jälkeen ei hymyilyttänyt. Phillin pt-shortsit olivat hukassa ja minä yritin etsiä tulitikkuja, jotta silmät pysyisivät auki. Pääsimme vihdoin matkaan klo 4:40am. Matkalla Phill muisti, että puhelin ja pari muuta tärkeää juttua olivat jääneet kotiin. Lupasin heittää Phillin salille ja ajaa takaisin kotiin hakemaan puuttuvat tavarat.
Olin jo melkein kotona, kun huomasin, että bensantankin merkkivalo paloi. Koska minulle ei ollut harmainta aavistustakaan kuinka kauan se oli palanut, päätin pelata varman päälle ja ajaa suoraan bensa-asemalle. Kello oli 5:05am, kaksi ensimmäistä vastaan tullutta bensa-asemaa olivat suljettu. Seuraavalla sitten jo tärppäsi.
Saavuin kotiin 5:20am enkä löytänyt Phillin puhelinta mistään. Lopulta soitin siihen omalla puhelimellani, mutta vastassa oli vain hiljaisuus. 15 min etsinnän jälkeen luovutin. Nappasin mukaan omat salikamppeeni ja Phillin puuttuvat tavarat ja ajelin jälleen shipyardille.
Phillin pt päättyi klo 6:00am. Puhelin olikin ollut Phillin taskussa. Ärsytti. Phill jatkoi matkaansa töihin, minä menin vuorostani salille. Treeni tuntui tahmaiselta, sillä vieläkin väsytti aivan vietävästi. Puolessa välissä treeniäni kurkkasin puhelinta ja huomasin kaksi missattua puhelua. Phill oli yrittänyt soittaa ja kertoa, että hänen kassinsa oli hajonnut matkalla töihin ja suurella vaivalla ja rakkaudella tehty chief charge box oli hajonnut asvalttiin. Tuntui pahalta Phillin puolesta.
Treenin jälkeen ajelin jälleen kotiin. Nautiskelin jo mielessäni ajatuksella suihkusta ja kahvista. Suodatinpussi oli jäänyt kahvinkeittimeen edellisenä aamuna ja hajosi tietenkin keskelle keittiön mattoa. Ärsytti. Mutta vielä enemmän ärsytti, kun huomasin, että kahvi oli melkein lopussa. Ison opettajakupin sijaan sain tyytyä pieneen muumimukilliseen, joka ei tehnyt muuta kuin vihaiseksi. Ja mustikatkin olivat melkein loppu. Päätin julistaa tämän päivän tuhoon tuomituksi.
Sitten näin facebookissa kaverini jakaman videon eläimistä, jotka yrittivät tunkea itsensä mitä pienempiin koloihin ja laatikoihin. Ensimmäistä kertaa tänä aamuna minua nauratti. Nauruni herätti Kisun, joka tuijotti minua ensin paheksuvasti, mutta antoi sitten anteeksi ja hyppäsi syliini jatkamaan uniaan. Unisena kehräävä kissa sylissäni minusta alkoi tuntua, että saattaa tässä päivässä olla jotain hyvääkin. Ehkä, en ole vielä ihan varma. Mutta kyllä tämä purkautuminen ainakin vähän helpotti.
Pienet on murheet, kyllä minä sen tiedän. Mutta joskus vain ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti