Eletään elokuun viimeisiä päiviä vuonna 2007. Istun lenkoneessa lähestyvän Bostonin valoja katsellen. Mahassa muljahtelee, eikä se johdu pelkästä laskeutumisesta. Olen juuri saapumassa USA:han ensimmäistä kertaa elämässäni.
Saavun maahan B-1 viisumilla, joka oikeuttaa minut työskentelemään au-pairina suomalaiselle perheelle. Maahantulomuodollisuudet ovat minulle uusi kokemus enkä osaa huolestua, kun minut ohjataan erilliseen toimistoon selvittelemään papereitani.
Toimistossa istun ja odotan, kuuntelen ja ketselen, miten kanssaodottajilleni käy. Jotkut heistä viettävät tiskillä pitkiä aikoja selittäen, anellen ja lopulta jopa huutaen. En oikein vieläkään tiedä, miksi minä olen täällä.
Lopulta koittaa minun vuoroni ja kohtaan ystävällisen, mutta kyllästyneen oloisen maahanmuuttovirkailijan. Muutaman peruskysymyksen jälkeen virkailija kysyy minulta, kuinka kauan haluan oleskella maassa. Hän neuvoo minua varaamaan ainakin kuukauden matkusteluun työsopimukseni päätyttyä. Hurraan mielessäni suomalaisuudelle ja hyvälle tuurilleni. Saan tarvittavat lomakkeet ja leimat passiini ja pääsen vihdoinkin jatkamaan matkaani lentokenttää pidemmälle.
Tullin läpi kuljettuani näen kaksi tuttua naamaa. Au-pair -perheeni neljästä J:stä kaksi on minua vastassa. Näistä pienempi juoksee innoissaan minua vastaan ja kaatuu. Iltakymmeneltä kaatuminen on nelivuotiaalle pojalle hetkellinen maailmanloppu. Tästäkin kuitenkin selvitään ja matka jatkuu parkkihalliin.
Lyhyehkö ajomatka lentokentältä Newtoniin on ensimmäinen kosketukseni Amerikkaan. Pienempi J pälpättää innoissaan ja suunnittelee jo Halloweenia, minä katselen niska pitkällä Bostonin valoja ja pilvenpiirtäjiä. Olen matkasta ja kaikesta uudesta aivan sekaisin, mutta äärettömän onnellinen. Vihdoinkin täällä!
Newtoniin saavuttuamme näen uuden kotini ja ihastun ensisilmäyksellä. Ihana keltainen talo muistuttaa minua Peppi Pitkätossun huvikummusta. Elokuun lopun ilta on vielä lämmin ja täynnä tuoksuja ja ääniä. Sirkkojen siritys on korvia huumaavaa.
Isompi J auttaa minua raahaamaan kerrostalon kokoisen matkalaukkuni sisään. Pienin J on jo nukkumassa, mutta jatkan iltaa kolmen J:n ja heidän edellisen au-pairin kanssa höpötellen ja donitseja syöden (tietenkin Dunkin Donuts kun Bostonissa ollaan). Olen edelleenkin aivan sekaisin, mutta sisälläni kuplii ilo ja innostus. Lopulta uni voittaa ylikierroksilla käyvän mielen. Nukahdan sirkkojen siritystä kuunnellen.
Tästä se kaikki alkoi, ihanat 9kk au-pairina. Nuo kuukaudet olivat täynnä uusia kokemuksia, ystäviä ja rakkautta. Yli-ikäiseksi au-pairiksi lähteminen oli paras ja spontaanein päätökseni ikinä. Tavallaan olen yhä edelleen tuolla matkalla, sillä Bostonista löytyi myös elämäni matkakumppani.
Istuskelin eilen alkuillasta ulkona ja sirkkojen siritys vei minut muistoissa kuusi vuotta taaksepäin. Tunnetilat palasivat vahvoina ja saivat minut hymyilemään. Kiitos ihanat sirkat, yksi rakkaimmista äänimuistoistani!
.JPG)
Newtonin koti
Paikallislehti, jonka parasta antia olivat (olemattomat) rikosraportit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti