Kylmä yö

Heräsin yöllä siihen, että oli kylmä. Kääriydyin tiukemmin peittooni ja ongelma oli sillä ratkaistu. Flunssainen  Phill meni astetta pidemmälle ja pisti pitkähihaisen päälleen.

Aamulla vilkaisin hieman ennen kuutta lämpömittariin, joka näytti 48 F/9 C . Ei ihmekään, että sisällä oli viileää. Kalifornian taloja ei rakenneta kylmyyttä vastaan ja 48 on näillä leveysasteilla kylmä. Päätin kaivaa esiin pitkät juoksutrikoot ja pitkähihaisen paidan. Siltikin lenkin ensimmäiset minuutit tuntuivat hyytävän kylmiltä. Muistin taas kaikki Kalifornian hyvät puolet.

Pari minuuttia ennen kuin aurinko tuli esiin vuorten takaa

Kylmä ja kirkas aamu oli kuitenkin kaunis ja viileä ilma virkisti ihanasti. Lenkin jälkeen nautin kuumasta suihkusta ja lämpimästä kahvista enemmän kuin pitkiin aikoihin. Olin aivan hereillä.

Töissäkin oli kylmä. Niin kylmä, että päätimme kääntää lämmittimen hetkeksi päälle. Ja kuinkas sitten kävikään: Järjestimme itsellemme paloharjoituksen. Käyttämättömien lämmittien kärähtänyt pöly laukaisi hälyttimet, minkä seurauksena saimme viedä lapset ulos ja avata ikkunat. Sisällä oli entistä kylmempi.

Mutta eipä kylmyys kauaa kestänyt. Tunnin kuluttua tuulettomalla sisäpihalla oli jo kuuma. Tänään illalla vaihdoimme Phillin kanssa päivän kuulumiset ulkona teetä hörppien ja tähtitaivasta ihaillen. Uskaltaisikohan sen jo sanoa ääneen: San Diegon syksy taitaa olla uusi lempivuodenaikani.

Sunnuntaifiiliksiä

Tänään on aivan sunnuntai. On ollut ihan aamusta alkaen. Siksi en jaksa edes kirjoittaa kovinkaan kummoisia, vaan annan kuvien puhua puolestaan:

Maximus Laiskimus (aka Kisu) aamuauringon kutitettavana

Kaksi tuntia uunissa hitaasti kypsyneet tomaatit (kannattaa herätä kuudelta sunnuntaina)

Sunnuntai aamupala

Tytöt reippaina. Tästä lisää myöhemmin

Laiskan lötkeä leikkihetki, joka päättyi siihen, että Phill asetti kolme lelua Kisun selän päälle ja Kisu asettui nukkumaan (lelut yhä selän päällä)

Thai-ruokaa ja Doctor Who:ta

Jeps, näistä oli hyvä sunnuntai tehty. Tuntuu siltä, että akut ovat ainakin lähestulkoon täynnä.

Mitä muuttaisin kehossani

Jos saisit muuttaa kehossasi minkä tahansa asian, mikä se olisi?

Tämä kysymys esitettiin Jubilee-projektissa 50 lapselle ja aikuiselle eikä vastausten erilaisuus yllätä minua laisinkaan. Monien aikuisten vastaukset olivat ulkonäkökeskeisiä - synnynnäisiä tai elämän mukanaan tuomia "epäkohtia". Lapset sensijaan toivoivat suippoja tontun korvia, siipiä, hain suita, merenneidon eviä, kissaeläinten jalkoja tai olivat täysin tyytyväisiä itseensä sellaisenaan.

Tämän tyyppisiä vastausksia uskoisin saavani myös preschool- ryhmäni lapsilta. Mielikuvitusta riittää ja käsitys omasta kehosta perustuu lähinnä sen toimintakykyyn. "Haluan olla nopea, vahva, iso, omatoiminen..." Kyllä nämä pienetkin miettivät ulkonäköjuttuja, mutta kyse on kehoa enemmän vaatteista (makea printti ja pyörähtäessä hulmuava mekonhelma) tai kampauksesta (no tietenkin se Elsa braid) .

Minua kiinnostaisi selvittää, missä vaiheessa lapset tulevat tietoiseksi kehonsa piirteistä ja ympäristön odotuksista. Tiedän, että se tapahtuu jo paljon ennen teini-ikää ja luulen, että se tapahtuu nykyään aiemmin kuin jotain kymmeniä vuosia sitten. Mietin myös, voiko aikuinen olla koskaan aivan täysin tyytyväinen kehoonsa. Ympäristön (siis median) asettamat odotukset kun ovat jotakuinkin mahdottomia.

Kuva on otettu muutamaa viikkoa naimisiinmenomme jälkeen Hawaijin-kodissamme. Muistan olleeni onnellinen ja tunteneeni oloni kauniiksi. 

Jonain päivinä olen täysin itseeni tyytyväinen, toisina osaisin kirjoittaa pitkän remppalistan. Mutta voisin minä kyllä siivetkin ottaa. Tai ne mustekalan lonkerot... Ja ennenkaikkea toivon, että pysyn terveenä ja että kroppani toimintakyky pysyy tällaisena vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Kuplivaa energiaa

Kuulun ihmisryhmään, jonka aamu ei lähde käyntiin ilman extra-energiaa. Juon joka aamu kaksi muumikupillista (tai yhden opettajakupillisen) kahvia. Ilman kahvia oloni on tahmainen ja unelias, vaikka takana olisi kuinka sähäkkä treeni tai pitkät yöunet.

Aamukahvi on siis must, mutta iltapäiväkahvista olen yrittänyt pyristellä viime vuosina eroon. En juo kahvia vain tavan vuoksi, mutta en myöskään kiellä sitä itseltäni, jos koen tarvitsevani pienen lisä-boostin. Aina ei kuitenkaan tee mieli kahvia tai edes jääkahvia. Coke Zero tai light kelpaa aina silloin tällöin, mutta päivittäistä tapaa en halua cokiksestakaan luoda,sillä elämä ilman hampaita olisi aika vaikeaa ja aspartaami on minulle iso no no.

Energiajuomia en juo koskaan, sillä ne maistuvat mielestäni kamalalta ja tursuavat sokeria sekä keinotekoisia aineita. Vaihtoehdot kahville ovat siis olleet vähissä - viimeaikoihin asti. Löysin viime viikolla juoman, joka mullisti maailmani. Saanko esitellä Hi Ball -energiavesi:

Ei sisällä sokeria, keinotekoisia maketusaineita, mehua eikä kaloreitakaan. Juoma maistuu maustetulta ja makeuttamattomalta kivennäisvedeltä ilman mitään sivumakuja. Energia tulee kofeiinista, orgaanisesta Guaranasta ja Ginseng juuresta. Energian lisäksi vesi sisältää B3, B5, B6 ja B12 -vitamiinia sekä kalsiumia.

Huippulöytö (fresh and Easy -kaupasta), vaikka hinta olikin reilut $2. En minä näitäkään aio joka päivä lipitellä, mutta mahtavaa, että minullekin löytyi vihdoin kahvin korvike.

Kun minä olin lapsi

Oletteko koskaan pysähtyneet ajattelemaan, kuinka aikaan ja paikkaan sidottu lapsuus on? Lueskelin juuri listaa asioista, jotka ovat osa minun lapsuuttani: Kokisjojot, lankapuhelimet (sotkussa olevine johtoineen), kiiltokuvat, musiikin päälle puhuvat radiojuontajat, tarrakorvikset, TaoTao ja irtokarkkikiskat. Näistä lapsuuskokemuksistani osa on jaettavissa Phillin kanssa, osa kuuluu kiinteästi Suomeen.

Monet asiat ovat nukyään huomattavasti globaalimpia kuin kultaisella kasikytluvulla, mutta siitäkin huolimatta suomalainen ja kalifornialainen lapsuus poikkeavat toisistaan valtavasti. Ihan jo säänkin vuoksi... Suomalaislapsi leikkii marraskuussa Reiman kurahousut jalassa vesi- tai lumileikkejä, kalifornialaislapsen jalasta löytyy Roxyn uikkarit ja lätäköt ovat pikkuisen isompia. Valtameren aallot eivät ole juttu eikä mikään, mutta taivaalta tulevat vesipisarat sekoittavat koko osavaltion. Näytin preschool ryhmälleni kuvaa lumisesta Suomesta ja lasten silmät kasvoivat lautasten kokoisiksi: "Wau!!!" kuului huokailuna useammastakin suusta. Niinpä, lumi ei kuulu näiden lasten arkeen, osa ei edes tiedä, miltä se tuntuu.

Mutta löytyy meiltä kasikytluvun suomalaisilta ja kaksituhatluvun kalifornialaislapsilta jotain yhteistäkin: Pieni osa lastenkulttuuria on globaalia ja ikiaikaista. Frozen Annaa ja Elsaa ei tietenkään ollut vielä minun lapsuudessani, mutta Kaunotar ja Hirviö, Prinsessa Ruusunen, Lumikki ja jopa Teinikilpparit tuovat mieleeni muistoja Riihimäeltä parinkymmenenvuoden takaa. Disney ja Marvel hyödyntävät vanhoja tarinoita ja tekevät niistä uusia versioita sekä oheistuotteita yhä uudelleen ja uudelleen. Myös jotkut kirjat ja laulut ovat ja pysyvät, maasta ja vuosikymmenestä riippumatta.

Kuva lainattu Pinterest -sivustolta

Maailma muuttuu ja sen myötä muuttuu myöskin lapsuus ja lasten kokemukset. Sitä vastaan on ihan turha taistella - eikä siihen ole tarvettakaan. Meidän aikuisten ei auta muu kuin yrittää pysyä perässä ja vaalia uusia yhteisiä kokemuksia. Ja sitten kun nostalgian kaipuu iskee, voi netistä kaivaa esimerkiksi tämän listan ja huokailla haikeana yhdessä (facebook) kavereiden kanssa, kuinka kaikki oli silloin ennen niin paljon paremmin.

Muutoksia

Tulin juuri treffeiltä. Kiinalaista ruokaa ja elokuva sukellusveneessä. Näitä treffejä on ollut aika monia, mutta tänään kaikki tuntui erikoiselta, niinhän muutos aina tuntuu. Nämä olivat meinaan viimeiset sukellusvenetreffimme moneen vuoteen. Philillä oli viimeinen duty-päivä ennen maapalvelukseen siirtymistä. Aika huimaa! Edessä on vielä yksi merireissu ja muutama viikko, mutta ihan pian meidän elämämme muuttuu normaaliksi. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan...

Elämämme lisäksi on muutosintoiluni kohteeksi joutunut myös rakas blogini. Viisi vuotta vanha bannerikuva ja keltaisenruskea tausta alkoivat ärsyttämään. Seattlessa, kesällä 2009, napattu yhteis-selfie on edelleenkin yksi lempparikuvistani ikinä, mutta vuodet ovat vierineet ja me vanhentuneet - ainakin ihan pikkiriikkisen. Bannerin ja taustan muuttamisen lisäksi lisäsin blogin oikeaan reunaan Instagram-feedin, jossa näkyy neljä tuoreinta kuvaa. Instagramista niitä löytyy sitten tietenkin lisää.

Monessa seuraamassani blogissa on pohdittu viime aikoina omaa blogia, bloggaamista, blogin kehittämistä ja bloggaamisen tarkoitusta. Se on saanut minutkin miettimään, missä oikein mennään. Reilun vuoden verran aktiivisesti blogattuani, bloggaamisesta on tullut iso osa elämääni. Motivaatiota, intoa ja ideoita riittää, mutta aika ei meinaa aina pysyä vaatimusteni perässä. Haluaisin käyttää bloggaamiseen paljon nykyistä enemmän aikaa: Pohtia aiheita syvällisemmin, kuvata enemmän, perustaa facebook-sivun sekä hioa kirjoituksia sujuvammiksi. Oman blogini lisäksi haluaisin lukea rauhassa muiden blogeja, olla yhteisöllisempi ja kommentoida paljon nykyistä enemmän. Pitkä toivomuslista, joka ei tällä hetkellä ole kovinkaan realistinen. Ehkä sitten joskus...

Aikapulan keskelläkin bloggaaminen on kuitenkin kivaa - rakas harrastukseni ja jopa elämäntapa. Olen aivan totaalisen koukussa.

Kuvat aamulenkeiltä Mission Bay:lta ja Kate Sessions -puistosta

Perjantai maanantai

Olen tainnut mainita aiemminkin, että maanantait eivät ole minulle vaikeita päiviä. Maanantaisin porskutan yleensä vielä viikonlopun jäljiltä täysillä ja täynnä energiaa. Tiistaina arki iskee sitten vasten kasvoja ja viikkoa tuntuu olevan vielä ihan liikaa jäljellä. Tahmatiistait - niin olen tuon inhokkipäiväni nimennyt.

Mutta ei tällä viikolla. Tämä tiistai on meinaan veteraanien kunniaksi vapaa (Veteran's Day). Maanantai tuntui ihan perjantailta ja fiiliskin oli sen mukainen - lyhyin viikko ikinä! Ikävää ja ironista tässä on tosin se, että Phill (jonka ammattikunnan kunniaksi saan oman vapaapäiväni), joutuukin yllättäen huomiseksi töihin.

Katselin juuri kalenteria ja totesin, että kokonaiset työviikot alkavat käydä tämän vuoden puolella vähiin. Parin viikon päästä alkaa viikon loma ja odotettu reissu itärannikolle. Sitten ei olekaan enää pitkä aika jouluun. Aika, aika, minne oikein juokset? Miksi ajankulu nopeutuu joka vuosi? Hidastuuko se koskaan vai jatketaanko tässä yhä kiihtyvällä tahdilla loppuun asti?