Tietoista fingelskaa

Joitain viikkoja sitten jokin Suomen lööppilehdistä uutisoi niinkin tärkeästä asiasta kuin entisen missin unohtuneesta suomen kielen taidosta. Tämä herätti tietenkin keskustelua ja kulmakarvojen kohottelua myös amerikansuomalaisten keskuudessa, sillä missi oli viettänyt Hollywoodissa vain muutamia viikkoja.

Video oli tietenkin huvittava ja missin käyttämä kieli aivan kaameaa, mutta eiköhän siinä ollut kyse lähinnä hyvästä leikkaustyöstä ja mahdollisesti myös huomionhakuisuudesta. Video ja siitä syntynyt keskustelu saivat minut kuitenkin miettimään oman kielitaitoni tilaa ja hassua ilmiötä, jonka olen nimennyt tietoiseksi fingelskaksi.

Minulle on todella tärkeää pitää hyvää huolta rakkaasta suomen kielestäni. Totuushan on se, että kyllä äidinkielikin alkaa unohtumaan ja kangistumaan, jos ei sitä kuule, lue ja puhu säännöllisesti. Oma tilanteeni on loistava, sillä suomen kieli on tällä hetkellä käytössä ainakin jossain muodossa päivittäin. Olen ehkä pihalla joistain uudissanoista ja joskus vanhat tututkin sanat hukkuvat hetkeksi mielen syövereihin (suihkun ottamisesta nyt puhumattakaan), mutta pääpiirteittäin väittäisin suomen soljuvan ihan yhtä sujuvasti kuin viisi vuotta sittenkin.

Suomen ja englannin kielten lisäksi päivittäiseen käyttöön joutuu kuitenkin myös fingelska, joka on useimmissa tapauksissa tietoinen valinta. Käytän fingelskaa silloin, kun jommasta kummasta kielestä puuttuu oikea sana tai ilmaus enkä jaksa alkaa kiertelemään ja kaartelemaan.

Dinneri on dinneri, tarjoilijaa tipataan ja ID kannattaa pitää mukana ihan varmuuden vuoksi. Social security numberiani en osaa vieläkään ulkoa, green card on ihan must, hotelliin ja lennolle tehdään check-in ja Phill on tietenkin militaryssa (eikä missään nimessä armeijassa, joka ihan eri juttu). Sama pätisi varmasti myös toisinpäin, jos juttukumppanini ymmärtäisivät suomea. Pullan päälle tosin ymmärtää jo myös Phill. Pulla on pulla, vaikka voissa paistaisi. Paitsi ettei ole, sillä silloinhan  siitä tulee köyhän ritarin köyhempi, aka munaton versio...

Näiden lisäksi on olemassa paljon muitakin aktiivisessa käytössä olevia fingelska-ilmauksia ja lisäksi vähintään triplamäärä satunnaisia sanoja, jotka pääsevät suusta vain silloin tällöin. Olen kuitenkin tarkka, missä seurassa ja kuinka paljon fingelskaani käytän, sillä tiedän sen olevan joillekin ihmisille ehdoton no, no enkä itsekään tykkää puheesta, jonka jokatoinen sana on suomea ja jokatoinen englantia.

Minusta tietoinen ja pienimuotoinen fingelska ei ole paholaisen keksintö, vaan hauskaa kielellä leikittelyä, joka saattaa jopa helpottaa kommunikointia tietyissä tilanteissa, kun toisesta kielestä löytyykin se juuri oikea ilmaisu. Mites te muut? Pysyttekö kaukana vai suollatteko sujuvaa fingelskaa joko vahingossa tai tarkoituksella?

Halipulan korjausta

Pitkästä, pitkästä aikaa palasin taas viikoksi vanhaan kouluuni sijaistamaan. Vakavaksi yltynyt halipulani korjautui heti maanantaina noin viiden ensimmäisen minuutin aikana.

Miss Veeraaaaaaa, you're here!!! I missed you! Ihan kaikki lapset eivät tosin olleet heti valmiita hyppäämään syliini. Yksi pieni poika katseli minua alta kulmiensa ja kysyi kädet puuskassa: Were you on a vacation, or something?

Olo tuntuu hyvin rakastetulta ja tärkeältä. Pisti taas miettimään, kuinka tärkeä opettaja oikein onkaan näiden pienten elämässä. Ja mukavalta tuntui myös se, kuinka iloisesti tutut vanhemmat tervehtivät ja kysyivät toivorikkaina, olenko tullut jäädäkseni. En ole, ainakaan tällä erää.

Halien lisäksi olen päässyt Hihittelemään lasten jutuille taas ihan urakalla. Pienten keskustelut ja touhut ovat niin parhaita. Tänään yksi lapsonen yritti hiipiä päikkäreiden aikaan kaverin viereen. Kun tylsä opettaja huomasi ja pyysi palaamaan takaisin omalle paikalle, yritti lapsi samaa uudelleen hiotun taktiikan kanssa: Peiton alla hiipien. Kumma juttu, mutta opettaja huomasi itsekseen kävelevän peitonkin. Oli kyllä naurussa pidättelemistä. Olisin ehkä jopa katsonut toiseen suuntaan, elleivät muut lapset olisi jo olleet untenmailla ja kompastumisvaara melkoinen.

Halipula on nyt siis väliaikaisesti korjattu, mutta kohta voisi alkaa kyllä jo laskemaan päiviä siihenkin, milloin niitä haleja riittää taas joka päivälle ihan omastakin takaa. Phillin kotiinpaluu lähestyy, vaikka onkin vielä totaalinen tuplakysymysmerkki. Ensimmäinen kysymys on hommien valmiiksi saaminen, toinen Alaskan tulivuoritilanne. Jännitystä riittää siis ihan loppuun saakka.

Tästä ei lepopaikka parane! Kiitos taas Raijalle kuvista!

Luonto ja luonnonvoimat ovat kyllä ihmeellisiä ja arvaamattomia... Ihan kaikkea ei voi ihminen eikä teknologiakaan kontrolloida, vaikka yritys kova onkin.

Perinteitä

Tämä pääsiäinen on jo kolmas, jonka vietän San Diegossa ja yllätykseksemme huomasimme Raijan kanssa luoneemme vahingossa aika kivan pääsiäisperinteen: Olemme kivunneet kumpanakin edellisenä pääsiäisviikonloppuna Iron Mountainille. Kaksi peräkkäistä vuotta voidaan laskea jo perinteeksi, joten pitihän sinne rautaiselle vuorelle kiivetä myös tänä vuonna.

Toinen kolmivuotinen pääsiäisperinteeni on rahkapiirakka ilman rahkaa (Fage jogurtti kunniaan!), joka maistuu aivan erityisen hyvältä vuorenhuipulla nautittuna. Siinä ne perinteet sitten ovatkin. Yllätysmuniahan täältä on edelleenkin vaikea löytää ja vielä vaikeampi niitä on nähtävästi muistaa syödä. Ostin meinaan kesällä Alaskasta kaksi (laitonta) yllätysmunaa, joista maksoin jäätävät $4 kipale. Kirpaisi, mutta laittomuus viehätti. Unohdin munat kuitenkin kaapin nurkaan, jossa ne pölyttyivät ja vanhenivat syömäkelvottomiksi. En kuitenkaan heittänyt niitä vielä pois, jos vaikka innostuisin yön myöhäisinä tunteina kokoamaan yllätyksiä. Eihän sitä koskaan tiedä.

Iloista ja rentouttavaa pääsiäistä ja neljän päivän lomalaisille ihania vapaita!

Raijalle taas kerran kiitos niistä kuvista, joissa allekirjoittanut poseeraa.

Kokkaillessa opittua

Koska Phill on ollut nyt maailmalla useamman viikon, olen joutunut taas kokkailemaan päivän kaikki ateriat ihan itse tai käymään ulkona syömässä. Hellan takana hääriessäni olen oppinut sekä itsestäni että ruuanlaitosta yhtä sun toista:

• Yksi suurimmista syistä miksen tykkää valmistaa illallista, on kiukkunälkä. Eihän mistään voikaan tulla mitään, kun aina on jo hirveä nälkä siinä vaiheessa kun alkaa vasta valmistelemaan ruokaa. Toiset juovat kokkausviiniä, minä vedän kokkausgreipin. Vitsit, että ne on hyviä! Vie hangrynkin mennessään pieneksi hetkeksi.

• Talouspaperi loppuu aina kesken ruuanlaiton. Yleensä juuri kriittisimmällä hetkellä.

• Ilman apulaista kanan maustaminen ja valmistelu kokattavaksi vaatii tuskaisen monta käsipesua. Hanan avaaminen kyynärpäällä on taitolaji.

• Bataatti kypsyy pataruuissa hetkessä, peruna vie kolme kertaa kauemmin kuin kuvittelit. Aina.

• Salaatti- ja yhdenpadanihmealaveera-variaatioita on olemassa loputtomasti.

• Yksin tulee syötyä todella terveellisesti.

• Tieto siitä, että jääkaapista löytyy illaksi tähteitä voi pelastaa kurjimmankin iltapäivän.

• Lihapullat ovat edelleenkin hyviä. Ehkä jopa parasta.

Tällaisia illallisia on tullut vedettyä ihan muutava

Ikävä. Monessakin mielessä, mutta niistä pienin syy ei ole se, että Phill tykkää ja osaa kokata.

Kun suusta pääsee mitä vaan

Brysselin tiistaiset terrori-iskut surettavat ja pelottavat. Tiedän, että maailmalla tapahtuu hirveitä asioita päivittäin, mutta terrorismin hivuttautuessa yhä lähemmäs ja lähemmäs tuttuja alueita - maita ja kaupunkeja joissa asuu ystäviä ja tuttuja ja joista minulla on omiakin kokemuksia -  koskettaa se läheisemmin kuin tapahtuvat maissa, jotka ovat itselle tuttuja vain uutisten välityksellä.

Koska murehtiminen ja uutisten pakonomainen seuraaminen ei auta ketään, kaikkein vähiten omaa oloani, päätin seurata uutisia vain sen verran, että pysyisin kärryillä tärkeimmistä lisätiedoista. Aktiivisena sosiaalisen median käyttäjänä en voinut kuitenkaan varjella itseäni muutamien suomalaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen kommenteilta, jotka saivat vereni kiehumaan. Suvakkien ilkkumista, rajojen sulkemisen ehdottamista, kaikkien muslimien vartioimista, kidutuksen sallimista... Siinä ei näytä olevan mitään rajaa, mitä poliitikot päästävät suustaan.

Kyllähän poliitikoilla saa ja pitääkin olla mielipiteitä, mutta mielipiteiden lisäksi pitäisi löytyä myös tietoa ja taitoa esittää mielipiteet muita loukkaamatta. Syrjiminen, pilkkaaminen ja rasismi eivät ole missään olosuhteissa oikein eikä poliitikonkaan mielipide ole läheskään aina faktoihin perustuvaa tietoa.

Olen tällä hetkellä erityisen altis ärsyyntymään poliitikkojen puheista. Tästä on suurimmaksi osaksi kiittäminen Trumpia ja herran hyvin näkyvää vaalikampanjaa. Aluksi pidin miestä huonona vitsinä, mutta enää ei ole hetkeen naurattanut tippaakaan. Trumpin suosio on vähintään yhtä pelottavaa kuin miehen kommentitkin. Tuntuu hurjalta asua maassa, jossa Trumpin latelemilla valheilla ja raisistisilla kommenteilla saatetaan ihan oikeasti voittaa vaalit. Se on minulle silti pieni mysteeri, missä Trump-fanit luuraavat, sillä en ole vielä toistaiseksi tavannut yhtä ainuttakaan kannattajaa kasvotusten. Onneksi. Kertoo ehkä jotain niistä piireistä, joissa itse liikun.

Välttelen nykyään Trumpia koskevien artikkeleiden lukemista, sillä en tarvitse tämän miehen teoista ja mielipiteistä enää yhtään lisää tietoa. Viime viikolla silmiini osui kuitenkin Humans of  New Yorkin perustajan, Brandon Stantonin, avoin kirje Donald Trumpille. Yllätyin, sillä HONY pysyttelee yleensä erossa politiikasta, mutta kirjeen luettuani ymmärsin ja yhdyn Brandonin ajatukseen täydestä sydämestäni: Trumpin vastustamisessa ei ole kyse enää poliittisesta, vaan moraalisesta valinnasta. Facebook -linkki Humans of New Yorkin kirjoitukseen löytyy tästä.

Minulla ei ole vielä äänioikeutta, joten esivaaleissa en saa ääntäni kuuluviin. Olen kuitenkin harkinnut vakavasti kansalaisuushakemuksen täyttämistä, jotta pääsisin vaikuttamaan varsinaisissa vaaleissa edes yhden äänen verran. Jännittää ja jopa vähän pelottaa, miten tässä oikein käy.

Osanottoni kaikille, joita Brysselin ja Turkin terroristi-iskut ovat koskettaneet läheisesti.

Täydellinen

Viikonloppu oli täydellinen. Siis yksi versio täydellisestä. Olen meinaan huomannut, että eri viikonloppuina täydellinen voi muodostua hyvinkin erilaisita yksityiskohdista.

Tällä kertaa täydellinen tuntuu sekä kropassa että mielessä onnellisena raukeutena. Olen kävellyt ystävien kanssa rannoilla ja metsissä, ähkinyt tukikohdan ulkosalilla ja joogannut. Olen katsellut hömppää ja lukenut sunnuntailehteä suurella hartaudella. Olen herkutellut pätkiksellä ja banaaniletuilla, kirjoittanut, kuvannut ja piirtänyt.

Ja kun oloni oli jo muutenkin perusonnellinen, kruunattiin hölmö virneeni vielä yllätyspuhelulla pohjoisesta. Olipa ihana kuulla toisen ääni ja sanoa ääneen maailman tärkeimpiä sanoja.

Iltakävelyllä Pacific Beachilla. Ihan niin kuin aina ennen...

Akut on ladattu, eikä tänään tarvitse varmaankaan unta odotella. Päivän aurinko ja illan merituuli kutittelevat vielä poskilla ja saavat silmät lupsumaan. Tästä tulee taatusti hyvä viikko.

Kisuleiden hampaat

Kisu kävi viime keskiviikkona hammaslääkärillä. Ikenet olivat kuulemma sen verran tulehtuneet, että kissa piti nukuttaa ja tehdä perustavanlaatuinen puhdistus. Puhdistuksessa ja tutkimuksessa selvisi, että Kisun hampaat olivat ihan hyvässä kunnossa, mutta hammaskivi oli aiheuttanut herkälle kissalle ientulehduksen. Puhdistus auttoi tietenkin, mutta koska suhtaudun aika nihkeästi kissan "turhaan" nukkuttamiseen sekä n.$400 eläinlääkärilaskuihin, päätin alkaa pitää Kisun ja Possun suuhygieniasta entistä parempaa huolta.

Olemme turvautuneet toistaseksi erilaisiin hampaita puhdistaviin herkkuihin, joista kumpikin kissa pitää kuin hullu puurosta. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan riitä, joten kävin ostamassa Possulle hammasharjan ja tahnaa, Kisu sai omansa hammaslääkäriltä lahjuksina.

Mutta oikeasti, miten ihmeessä kissan hampaat pestään ilman, että kumpikaan osapuoli menettää sormia tai hermonsa? Possu, joka on helppo ja hieman jopa hönö käsiteltävä, ei ymmärrä kanalta tai pihviltä maistuvan hammastahnan päälle pätkääkään. Ilme oli aika sanoin kuvaamaton, kun yritin tarjota hammastahnakönttiä ensin sormen ja sen jälkeen hammasharjan päästä. Possu antaa varmasti pestä hampaat, jos ihan pakko on, mutta ei se kyllä taida kivalta tuntua.

Kisu, joka tekee asiat juuri niin kuin haluaa juuri silloin kun haluaa, näyttää yllättäen rakastavan hammastahnaa - etenkin sitä kanan makuista. Kisu tulee juosten, kun hammastahna kaivetaan esiin ja pureskelee hammasharjaa sellaisella tunteen palolla, että harja pitää varmasti uusia vähintään kerran kuussa. Mutta sen kun vielä keksisin, miten saisin hampaat ihan oikeasti harjattua. Luotto ei ole kovin vahva.

Koska tunnen Kisun luonteen lujuuden jo paremmin kuin hyvin, kysyin eläinlääkäriltä neuvoja omatahtoisen kissan hammashuoltoon. Lääkäri myönsi, että kaikki kissat eivät todellakaan ole kovin yhteistyöhaluisia purukalustoaan koskevissa asioisssa. Sain lääkäriltä listan vaihtoehtoisista VOHC:n hyväksymistä keinoista, jos ja kun kissojen hammaspesu ei osoittaudu järkeväksi vaihtoehdoksi. Lista löytyy myös täältä. 

Kai tuonne saisi harjan tuikattua, jos oikein nopea olisi...

Eiköhän näiden keinojen joukosta löydy joku meillekin sopiva metodi. Onhan nyt ainakin vaihtoehtoja geeleistä, ruokiin, spray-nesteisiin ja veteen lisättäviin tippoihin. Miten te muut? Käsi ylös joka harjaa kissansa hampaat onnistuneesti. Pieni rohkaisu tulisi tarpeeseen.

Odotan

Tajusin tänään, että tuhlasin päivän aikana ihan liikaa energiaa odottamiseen.

Odotin...

• aamukasteen huurruttaman tuulilasin kuivumista
• liikennevalojen vaihtumista (kertaa kaksikymmentä)
• eläinlääkärin soittoa
• kuittausta, että tärkeä postipaketti olisi mennyt perille
• sähköpostia
• vastausta tekstiviestiin
• kahvin valumista keittimen läpi
• veden kiehumista
• työni tallentumista kovalevylle
• kameran kuvien latautumista ja siirtymistä tietokoneelle
• kaupan kassajonon etenemistä

Kaikki nämä asiat olisivat varmasti tapahtuneet ajallaan ilman aktiivista odottamistakin. Mutta joskus on vain niin vaikea olla kärsivällinen ja elää hetkessä.

Postia pohjoisnavalta

Kun amerikkalaiset lapset kirjoittavat kirjeitään joulupukille, raapustetaan osoitekenttään Korvatunturin sijaan Pohjoisnapa. Minä tiedän suomalaisen varmuudella, että he ovat väärässä, mutta pysyttelen hiljaa ja toivon, että Postin uudelleenohjauspalvelu pelittää ja lasten toiveet menevät perille.

Tällä hetkellä jouluun on vielä sen verran aikaa, ettei joulupukin kanssa viestitellä kuulumisia kummempaa, mutta Pohjoisnapa häilyy silti mielessäni joka toisen minuutin kohdalla. Olen miettinyt ja pohtinut, millaista siellä ihan oikeasti on ja miten siellä mahtaa mennä. Onkohan leiri jo valmis vai asuvatko he edelleenkin lämmitetyssä teltassa? Onko Phill nähnyt jo revontulet ja jääkarhun? Miten hanskat kädessä rakennetaan? Onko siellä kylmä vai KYLMÄ? Miltä ikijäästä sulatettu juomavesi mahtaa maistua? Hakataanko jäätä (ice mining) todellakin Frozen tyylillä, vai muistuttaako se sittenkin enemmän puun hakkuuta?

Viime viikolla sain noihin ja aika moneen muuhunkin kysymykseen vastaukset, kun sähköpostit alkoivat vihdoin kulkemaan puolin ja toisin. Lisäksi olen nähnyt virallisten tahojen kautta pari valokuvaa, jotka ovat auttaneet hahmottamaan Phillin kuvailemia maisemia ja puuhia.

Pohjoisnavalla on kuulemma KYLMÄ, varsinkin kun työskentelee koko päivän ulkona. Mutta kaikkeen tottuu ja varusteet ovat hyvät. Silmät ovat jäätyneet pari kertaa kiinni ja parrasta roikkuu jääpuikkoja, mutta eihän se vielä tahtia haittaa. Sisällä leirin asumuksissa on kasvojen korkeudella parikymmentä astetta ja lattianrajassa lähes pakkasta. Ruoka on hyvää ja maisemat huikeita. Revontulet ovat valaisseet kirkasta taivasta joka yö, vaikka näkyvätkin kuulemma vain kauempana horisontissa, hieman etelämpänä. En tiennytkään, että tarpeeksi pohjoiseen mentäessä revontulia ei voi enää nähdä suoraan pään yläpuolella. Työ on odotetusti fyysisesti rankkaa, mutta kokemus niin mieletön, ettei sitä vaihtaisi mistään hinnasta pois. Niin ja ne jääkarhut, niitä ei ole (onneksi) vielä näkynyt - eikä olisi niin väliksikään, ainakaan kovin lähellä leiriä.

Yleensä Phillin töihin liittyvistä sijainneista ja tekemisistä ei tule juuri puhuttua, mutta tämä kerta on kaikin puolin hyvin erilainen. Kyse ei ole suurista salaisuuksista, vaan harjoituksista ja tutkimuksista, joihon osallistuu USA:n laivaston lisäksi muitakin maita ja yhteistyötahoja sekä yliopistojen ymäristöntutkimuseksperttejä.

Mies on siis todellakin Pohjoisnavalla, tai jossain sillä suunnalla. Tarkka sijainti riippuu kai tuulista ja jäälautan liikkeistä. Luin jostain, että lautta jolle leiri on rakennettu, liikkuu päivittäin tuulen vaikutuksesta n.9 mailia, mutta Phillin mukaan liike on niin hidasta, ettei hän ainakaan sitä tunne.

Tämä kuva on tosin ihan "vaan" Alaskan jäätiköiltä viime kesältä

Huimaa mitä kaikkea sitä voikaan päästä kokemaan. Minä elän tätä kokemusta sähköpostien kautta, joita odotan enemmän kuin joulupukkia ikinä. Jälleen kerran on pakko todeta, että onneksi meistä kumpikin tykkää kirjoittaa. Yhdellä pienellä sähköpostilla voi olla aika iso merkitys, niistä viiden sivun mittaisista kertomuksista nyt puhumattakaan.

Naapurustorakkautta

Olen kokenut tässä kevään myötä entistäkin räiskyvämpää naapurustorakkautta. Tämä meidän asuinalueemme on meille aivan täydellisesti sopiva!

Kaduilla on aina mitä erilaisempia ihmisiä ja vilinää.  Jalankulkijat, pyöräilijät ja juoksijat eivät ole täällä mitenkään kumma näky. Jalankulkijoiden turvallisuuteen on panostettu viime aikoina myös uusilla suojateillä ja huomiovaloilla. Yksi päivä vastaani käveli mies, joka luki samalla paksua kovakantista romaania. Ei kai siinä mitään, kyllähän minäkin välillä tuijotan puhelintani jopa kävellessäni.

Vieressämme sijaitsevassa puistossa järjestetään lasten (tai aikuisten, mistä minä tiedän!) synttärijuhlia joka viikonloppu. Puisto on täynnä elämää. Siellä grillataan, juhlitaan, pompitaan pomppulinnoissa, soitetaan kitaraa, luetaan, pelataan pelejä, treenataan ja hengaillaan ihan muuten vaan. Ainoastaan sateella puisto on autio ja öiseen aikaan hieman arveluttava. Kodittomiahan täällä on kaikkialla.

Ravintoloita, kahviloita ja baareja on mistä valita ja niitä avataan myös koko ajan lisää. Naapurustomme on up and coming, eli koko ajan trendikkäämpään suuntaan menossa. Talojen ja katujen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että naapurustoon mahtuu monennäköistä ja hintaista asumusta Kensigtonin miljoonalukaaleista meidän lähikatujen pikkutaloihin ja condoihin, joista toiset ovat jo up, toiset vasta coming. Kaikkien asuntojen hinnat ovat kuitenkin jatkuvasti noususuhdanteisia, mikä on tietenkin kodin omistajan näkökulmasta mitä parhain asia.

Tänään nämä koti- ja naapuriasiat ovat olleet mielessäni myös siksi, että osallistuin taloyhtiömme vuosikokoukseen naapurimme olohuoneessa.  Talossamme on vain kahdeksan asuntoa, joten mistään valtavasta massakokouksesta ei ollut kyse. Olen jo aiemminkin todennut pitäväni naapureistamme ja tämä tunne vahvistui tänään entisestään. Rakennus on mukavan pieni ja lähes pelkästään omistajien asuttama.

Omassa kodissaan ja naapurustossaan viihtyminen ovat tärkeitä juttuja. Tunnen oloni täällä hyvin onnekkaaksi ja onnelliseksi ja toivon sormet ja varpaat ristissä, että saisimme asua San Diegossa vielä monen monituista vuotta.

auringonlaskusateenkaari

Voihan yhdyssanahirviö sentään. Auringonlaskusateenkaari on tuskin ihan oikea sana, mutta yhteen se pitää minun kielikorvani mukaan kirjoittaa. Ja oikea sana tai ei, ilmiönä se on todistetusti todellinen. Katsokaa nyt tätä. Aika upea combo, eikö vain!?

Iltapäivällä satoi ja jossainpäin San Diegoa taisi myös ukkostaa. El Nino se siellä taas riehui. Juuri ennen auringonlaskua sade kuitenkin hellitti ja päätin lähteä pieneen tihkusateeseen juoksemaan. Onneksi en ole ihan täysin sokerista; olisi mennyt tällainenkin näky kokonaan ohi.

Juoksuilo ja -motivaatio ovat olleet viime aikoina korkealla, eikä tämäniltainen ainakaan pahentanut tilannetta. Vedin koko lenkin ilman musiikkia ja nautin. Se jos mikä kertoo, että juoksu kulkee taas. Tämän kakun kirsikka on uudet superhienot juoksukengät, jotka noukin tänään postista. Maltoin kuitenkin lykätä niiden korkkausta huomiseen, sillä naapurustomme kadut olivat paikoitellen uppeluksissa. 

Nyt siis nukkumaan ja aamulla sitten lenkille (ja brunssille, jotta tasapaino säilyy). Ihanaa viikonloppua itse kullekin!

Ridgen perässä lumille

El Nino iski taas ja toi eteläisen Kalifornian vuorille paljon kaivattua lunta. Kun Raija kysyi lähdettäisiinkö Big Bearille laskemaan, ei vastausta tarvinnut miettiä kahdesti. Kyllä, kyllä, kyllä! En ollut edes osannut haaveilla, että pääsisin tänä talvena vielä toistamiseenkin laudalle, ihan oikean lumen päälle.

Matkaan meni tällä kertaa n. kolme tuntia suuntaansa. Vuoren rinnettä körötellessämme saimme ihailla upeita lumipeitteisiä maisemia, vaikka tiet olivatkin jo ihan sulia.

Sulasta tienpinnasta huolimatta emme päässeet kuin puoliväliin 330-tietä, ennen kuin meidät pysäytettiin ja käskettiin asentamaan lumiketjut renkaisiin. Apuakin olisi löytynyt, jos olisimme olleet halukkaita maksamaan 40 taalaa. Emme olleet. Kyllähän tämä meiltäkin sujuu.

Ensimmäinen ongelma oli laatikko, jonka sisältä ketjut löytyivät. Se kun ei meinannut aueta millään. Ähinäämme hetken katseltuaan palasi avualias apumies supattamaan korviimme uuden tarjouksen. 30 taalaa, jos ette kerro kenellekään. Mutta ei, emme olleet valmiita luovuttamaan vielä.

Lopulta laatikko aukeni ja sisältä paljastui jos minkälaista pussia. Olin katsellut aamulla YouTubesta parin minuutin videon aiheesta, mutta nämä ketjut näyttivät olevan ihan eri planeetalta kuin videolla esiintyneet härpäkkeet. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun mies palasi kolmannen kerran paikalle, päätimme tarttua aikaa säästääksemme tarjoukseen. Kyllähän me ne ketjut olisimme itsekin asentaneet vaikka sisulla, mutta hinku rinteeseen oli jo kova.

Mies ryhtyi töihin ja opetti meille samalla yksityiskohtaisesti selittäen, miten homma hoituu helposti ja turvallisesti. Kovin pitkälle ei kuitenkaan keritty etenemään ennen kuin mies totesi, että ketjut ovat väärän kokoiset. Anteeksi vain leidit, teidän matkanne tyssää tähän.

Meinasi iskeä paniikki, mutta tajusin onneksi kyseenalaistaa. Kysyin mieheltä, miksei ketjuja voisi asentaa takarenkaisiin ja hän katsoi minua niin kuin hölmöä nyt katsotaan. Mitä hyötyä niistä olisi siellä takarenkaissa, kun tämä on etuvetoinen auto? Mutta minäpäs en ollutkaan hölmö vaan tiesin, että meidän RAV4 on nelivetoinen. Mies kurkisti auton alle ja totesi minun olevan oikeassa. Ja arvatkaan mitä, nelivetoiseen autoon ei tarvinnut näillä keleillä asentaa ketjuja laisinkaan. Säästimme sekä aikaa että rahaa ja todennäköisesti myös hermoja. Sen verran ärsyttävän näköistä muiden autojen kilinkolin meininki oli.

Päivä rinteessä oli ihana! Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, puissa oli pieni sokerikuorrute, lautailu sujui eikä taatusti tullut kylmä. Kiitos tästä El Nino. Tämän vuoden lautailuista jäi täydellinen maku suuhun.

Housut pois

Kävimme kaveriporukalla syömässä. Kotiin lähtiessämme yksi huokaisi ääneen totuuden, joka kummitteli omassakin mielessäni:

En malta odottaa, että pääsen kotiin ja saan ottaa housut pois!

Niin se menee! Kun kotiovi kolahtaa, lähtee minulta heti kenkien perään housut. Legginsit, kotihame, lököshortsit - mitä tahansa muuta kuin farkut tai muut kahlitsevat housut.

Kaverini vei ajatuksen vielä astetta pidemmälle kertoessaan kieltäytyneensä kivoista, mutta yllättävistä kutsuista, sillä oli jo kerinnyt ottamaan housut pois. Kuulostaa houkuttelevalta, mutta otin jo housut pois. Tästä lausahduksesta tuli nopeasti legenda.

Itse en ole housujeni suhteen ihan yhtä jyrkkä, sillä saan ne kyllä nopsaan takaisin päällekin. Mutta ymmärrän kyllä, mitä hän tarkoitti: Kun on jo kerinnyt asettautumaan mukavasti kotioloihin, ei välttämättä huvita lähteä enää minnekään. Varsinkin jos on päätynyt jo sohvalle viltin alle. Sieltä vasta onkin vaikea päästä pos!

Housuton on huoleton. Ainakin kotioloissa. Ei sillä ettenkö voisi ihan hyvin kauppaankin lähteä tässä lookissa. Tai vaikka elokuviin. Amerikkalaisessa legginssi- joogapöksyvillityksessä on ehdottomasti puolensa.

Yllärikaappi

Sillä aikaa kun minä lomailin Suomessa, yllätti Phill minut rakentamalla vierashuoneeseemme uuden vaatekaapin. Idea paremmin toimivasta vaatekaapista ei ollut yllätys, vaan asia, joka oli ollut vaiheessa jo useamman kuukauden. Mutta sepä olikin sitten toden totta valtava yllätys, että Phill oli väsännyt koko kaapin muutamassa päivässä töidensä ohessa.

Kaappi on hieno ja toimiva. Tällä hetkellä hyllyt ja tangot ovat vielä puun värisiä, mutta tarkoituksemme on maalata hyllyt valkoisiksi ja takaseinä tehostevärillä hiilenharmaaksi.

Suunnittelimme kaapin omien tarpeidemme mukaan ja kun kaupasta ei tälläkään kertaa löytynyt sopivaa, päätti Phill rakentaa hyllyt, rekit ja laatikot itse. Rahaa säästyi valtavasti, sillä puurunkoiset kaapin sisukset (closet organizer) liikkuvat hinnoiltaan tuhansissa. IKEA:sta olisi löytynyt pari ihan hyvää ja kohtuuhintaista vaihtoehtoa, mutta mitat eivät osuneet millään yksiin kaappimme rungon kanssa.

On se kyllä mukavaa, että toinen meistä osaa ja tykkää rakentaa. Ja sepäs vasta mukavaa onkin, etteivät vaatteet ja tavarat ole enää kasassa vierassängyn päällä. Jossain vaiheessa uusimme vielä omankin makuuhuoneemme kaapin, sillä pienessä kodissa jokainen neliö ja kaappi tulee tarpeeseen. Mutta mikäs tässä rempatessa, kun kyse on meidän ikiomasta kodista. Jokainen parannus on kirjaimellisesti kotiinpäin.