Ridgen perässä lumille

El Nino iski taas ja toi eteläisen Kalifornian vuorille paljon kaivattua lunta. Kun Raija kysyi lähdettäisiinkö Big Bearille laskemaan, ei vastausta tarvinnut miettiä kahdesti. Kyllä, kyllä, kyllä! En ollut edes osannut haaveilla, että pääsisin tänä talvena vielä toistamiseenkin laudalle, ihan oikean lumen päälle.

Matkaan meni tällä kertaa n. kolme tuntia suuntaansa. Vuoren rinnettä körötellessämme saimme ihailla upeita lumipeitteisiä maisemia, vaikka tiet olivatkin jo ihan sulia.

Sulasta tienpinnasta huolimatta emme päässeet kuin puoliväliin 330-tietä, ennen kuin meidät pysäytettiin ja käskettiin asentamaan lumiketjut renkaisiin. Apuakin olisi löytynyt, jos olisimme olleet halukkaita maksamaan 40 taalaa. Emme olleet. Kyllähän tämä meiltäkin sujuu.

Ensimmäinen ongelma oli laatikko, jonka sisältä ketjut löytyivät. Se kun ei meinannut aueta millään. Ähinäämme hetken katseltuaan palasi avualias apumies supattamaan korviimme uuden tarjouksen. 30 taalaa, jos ette kerro kenellekään. Mutta ei, emme olleet valmiita luovuttamaan vielä.

Lopulta laatikko aukeni ja sisältä paljastui jos minkälaista pussia. Olin katsellut aamulla YouTubesta parin minuutin videon aiheesta, mutta nämä ketjut näyttivät olevan ihan eri planeetalta kuin videolla esiintyneet härpäkkeet. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun mies palasi kolmannen kerran paikalle, päätimme tarttua aikaa säästääksemme tarjoukseen. Kyllähän me ne ketjut olisimme itsekin asentaneet vaikka sisulla, mutta hinku rinteeseen oli jo kova.

Mies ryhtyi töihin ja opetti meille samalla yksityiskohtaisesti selittäen, miten homma hoituu helposti ja turvallisesti. Kovin pitkälle ei kuitenkaan keritty etenemään ennen kuin mies totesi, että ketjut ovat väärän kokoiset. Anteeksi vain leidit, teidän matkanne tyssää tähän.

Meinasi iskeä paniikki, mutta tajusin onneksi kyseenalaistaa. Kysyin mieheltä, miksei ketjuja voisi asentaa takarenkaisiin ja hän katsoi minua niin kuin hölmöä nyt katsotaan. Mitä hyötyä niistä olisi siellä takarenkaissa, kun tämä on etuvetoinen auto? Mutta minäpäs en ollutkaan hölmö vaan tiesin, että meidän RAV4 on nelivetoinen. Mies kurkisti auton alle ja totesi minun olevan oikeassa. Ja arvatkaan mitä, nelivetoiseen autoon ei tarvinnut näillä keleillä asentaa ketjuja laisinkaan. Säästimme sekä aikaa että rahaa ja todennäköisesti myös hermoja. Sen verran ärsyttävän näköistä muiden autojen kilinkolin meininki oli.

Päivä rinteessä oli ihana! Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, puissa oli pieni sokerikuorrute, lautailu sujui eikä taatusti tullut kylmä. Kiitos tästä El Nino. Tämän vuoden lautailuista jäi täydellinen maku suuhun.

Mammutin huipulla

Ennen joulua lähdimme nopeasti suunnitellulle road tripille halki Kalifornian, Nevadan ja Arizonan. Ensimmäinen kohteemme oli Yosemiten luonnonpuiston kainalossa sijaitseva Mammoth Mountain, jossa pääsimme testaamaan, millaista kalifornialainen lumilautailu voi olla parhaimmillaan.

 Mammoth Mountain painiskeli aivan eri sarjassa kuin meille aiemmin tuttu Big Bear. Vuori oli iso, lumi aitoa ja palvelut huippuluokkaa. Ajoituksemme oli jota kuinkin täydellinen, sillä olimme liikkeellä heti lumisateiden jälkeen ja kaksi päivää ennen kiireisimmän sesongin alkua. Yleensä kallis ja ruuhkainen keskus oli edullinen ja autio. Saimme lautailla kaksi päivää yhden hinnalla, emme jonottaneet yhteenkään hissiin ja majoituksemme ski in ski out resortissa oli viihtyisä ja kohtuullisen hintainen.

En ole vielä kertaakaan nauttinut lautailusta yhtä paljon kuin Mammothin aurinkoisilla rinteillä. Sää oli pikkupakkasineen mitä parhain ja taitoni yllättäen vain kevyessä pintaruosteessa. Mammothilta löytyi paljon eritasoisia rinteitä eikä kahden kokonaisen lautailupäivän aikana tarvinnut laskea kovinkaan montaa kertaa täsmälleen samaa mäkeä. 

Mammothin huippu sijaitsee 11060 f korkeudessa, eli vajaa 3,5 km merenpinnan yläpuolella. Maisemat olivat upeat! 

Kaikki huipulta lähtevät rinteet ovat vaativia mustia timantteja ja tuplatimantteja, mutta halutessaan huipulta voi tulla alas myös gondolalla. Gondolalla on matkalla jopa yksi pysäkki, josta pääseekin sitten jo hieman helpommille sinisille ja vihreille rinteille. 

Ensimmäisenä päivänä pääsin myös testaamaan, mitä tapahtuu, jos kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä. Olimme jo "paluumatkalla" kohti hotelliamme, kun huomasin jossain aika korkealla, että lautani siteestä puuttui toinen takahihnoista. Ruuvi oli löystynyt ja muovinen hihna pudonnut todennäköisesti hissimatkan aikana. Hetken aikaa hihnaa etsittyäni oli pakko luovuttaa ja kysyä neuvoa hissityöntekijältä. Hissityöntekijä ei jäänyt pyörittelemään peukaloitaan vaan soitti paikalle moottorikelkan, jolla minut kuskattiin lautani kanssa täysin ilmaiseksi lähinpään laaksoon, josta pääsin sitten bussilla takaisin pääkeskukseen. Koska kyseessä ei ollut millään tavalla vakava tilanne, nautin tästä extrakokemuksesta suunnattomasti. Olen ollut lapsena muutaman kerran moottorikelkan kyydissä, mutten vielä koskaan viilettänyt sillä vuoren rinnettä alas. Oli aika huimaa! Laudan korjaukseen meni aikaa noin viisi minuuttia ja se maksoi alle 3 taalaa, joten tämä vastoinkäyminen taisi jäädä reippaasti plussan puolelle.

Vaikka kaksi noin seitsemän tunnin lautailupäivää tuntuivatkin koko kropassa, olisimme voineet helposti jäädä Mammothiin vielä kolmanneksikin päiväksi. Haikeat hyvästit vaihtuivat tosin aika pian intoiluun kun kurvailimme luonnonpuistojen ja aavikoiden läpi kohti Las Vegasia.

Parasta:

• Ski in ski out -majoitus, eli takapihalta aukeavat rinteet
• Oma keittiö ja takka
• Ruuhkattomuus (ilmeisesti tosin harvinaista herkkua Mammothilla)
• Paljon eritasoisia rinteitä
• Puuterilumi ja juuri sopivan kirpakka lämpötila
• Uskomattomat maisemat ihan koko ajan ja kaikkialla
• Mill Cafe -ravintolan lounas
• Ystävällinen ja iloinen palvelu, joka saattoi liittyä myös alkukauden innostukseen
• Mammoth Laken ilmainen ja kattava julkinen liikenne

Huonointa:

• Eagle Lodgen kahvilasta ostettu aamupala. Kaksi rasvaista kasvis aamupala burritoa ja kaksi isoa kahvia maksoivat $40. Kannattaa siis syödä aamupala jo hotellihuoneessa.

Niin kuin listoista huomaa, sai lomamme onnistuneen alun.

SoCal-lautailua

Big Bear on eteläisen Kalifornian suurin laskettelukeskus. Ajoaika San Diegosta on n.2h 40min, ruuhkista ja kapeilla vuoristoteillä eteen osuvista rekoista riippuen. Viimeisen tien alkupäässä oli iso kyltti, jossa ilmoitettiin, että kaikista autoista on löydyttävä lumiketjut - ei poikkeuksia. No, eihän meillä sellaisia tietenkään ollut kun ei New Hampshiressa vaadittu ketjuja missään. Ajatuskin tuntui hassulta, sillä lämpötila oli siinä vaiheessa vielä reilusti 20 asteen paremmalla puolella ja aamuauringon paahde oli suorastaan polttava. Emme siis lähteneet metsästämään ketjuja, vaan luotimme puolitosissamme siihen, että New Hampshiren rekisterikilvet pelastaisivat meidän mahdollisesta pinteestä.

Jälkikäteen ymmärrän kyllä, että joinain päivinä ketjut saattaisivat tulla tarpeeseen, mutta eilen ei ollut se päivä - Lämmintä riitti ihan huipullekin saakka. Ikinä koskaan milloinkaan en ole lautaillut yhtä lämpimissä olosuhteissa. Rinteiden juurella olisi pärjännyt t-paita päällä ja huipun viima tuntui lähinnä leppoisalta kesätuulelta. Alun hikoilusta selvittyäni oli oloni koko päivän täydellisen mukava (tuli ikävä comfortable-sanaa...). Oikeaa lunta ei vuorilla juuri näkynyt, mutta tekolumi oli varsinkin aamupäivällä ihmeen hyvässä kunnossa. Iltapäivästä rinteet muuttuivat aurinkoisimmilla alueilla aika sohjoisiksi, mutta pahempaakin olen nähnyt.

Itse hiihtokeskus oli ihan OK - pienempi kuin kuvittelin. Minut hemmoteltiin New Hampshiressa/Mainessa pilalle... Yhdellä (aika hintavalla) hissilipulla sai laskea sekä Snow summit että Bear Mountain -keskuksissa. Hissilippujen päivittäismyyntiä rajoitetaan sesonkiaikoina, jotta hissijonot pysyisivät kohtuullisina. Kiitos siitä! En tiedä oliko kyse rajoitetusta myynnistä vai ylipäänsä hiljaisesta päivästä, mutta emme seisoneet jonossa kertaakaan ja saimme useimmiten koko neljän hengen hissin ihan kokonaan itsellemme. Ei sillä ettemmekö haluaisi jakaa (stranger danger!)...

Vaikka ihan hippusen tulikin ikävä isoihin keskuksiin, olen nyt entistäkin vakuuttuneempi, että sisälläni asuu täydellisen onnellinen California girl. Oloni oli koko päivän rennon, laiskan, aktiivisen onnellinen. Lautailu sujui jouhevasti, mutta minun ei tehnyt mieli suorittaa eikä ollut kiire yhtään minnekään. Olisin melkein jopa voinut huutaa:" Hey dude, check this out!" , rinnettä alas viilettäessäni. Ehkäpä ensi talvena huudankin... Nyt mielessäni on vain yksi kysymys: Koska mennään taas?!?

Lumille mieli tekevi

Vanhoilla kotikulmilla New Hampshiressa myrskyää. Luvassa on lunta ja kylmiä pakkastuulia. Prrrr... Muistan vielä elävästi viime talven pahimman lumimyrskyn, jonka päätyttyä ainoa tie ulos kulki ikkunan kautta. Lapioimme itsellemme pienen lumilabyrintin ovelta autolle, postilaatikolle ja kadulle. Kinokset olivat paikoittain korkemmat kuin minä.

Nämä kuvat siis viime vuoden helmikuulta

Vaikken kylmää ja kotipihalle asti ulottuvaa lunta ikävöikään, on minulla hirveä hinku lumilautailemaan. Muistelen kaiholla New Hampshiren ja Mainen puuteririnteitä ja lyhyen ajomatkan päässä odottavia vuoria. Aloitin lautailun talvella 2012, mutta se talvi oli aika olematon. Jäisillä rinteillä olisi tarvinnut lähinnä luistimet ja kokovartalokuplamuovin. Viime talvena lunta kuitenkin riitti ja sulavat käännökset alkoivat pikku hiljaa onnistumaan (ja mustelmat vähenemään). 

Kaikeksi onneksi myös eteläisessä Kaliforniassa on mahdollista lautailla - jopa ihan kohtuullisen ajomatkan päässä. Kaivoimme tänään laudat ja muut härpäkkeet esiin ja pakkasimme auton odottamaan huomisen hyvin varhaista starttia. Suuntana on Big Bearin lumiset (?) huiput. Vatsani on täynnä innokkaita perhosia - kyllä tätä onkin odotettu! Edellisestä lautailusta on jo 9kk... Vieläköhän se sujuu?

Etsi kuvasta 10 virhettä...

P.S. Jos Big Bear kuulostaa tutulta, se johtuu todennäköisesti Kauniista ja Rohkeista. Sinnehän Ridge ja Brookekin aina suuntasivat tyylikkäissä hiihtovermeissään...