Holy cow ja sweet baby Jesus

New Jerseyyn matkustaminen takoittaa aina hyvää ruokaa, sillä koko Phillin perhe rakastaa ruuanlaittoa. Torstaina Phillin vanhemmat tekivät ihan tajuttoman hyvää pizzaa, perjantaina herkuttelimme perinteisillä Thanksgiving -ruuilla ja eilen vietimme koko päivän Phillin siskon ja hänen poikaystävänsä kanssa farmers marketilla.

Eilisen päivän ruokatunnelmat voi tiivistää kahteen kuvaan:

Holy cow!

ja Sweet Baby Jesus!

Melkoisen majestettiinen lehmä! Ja herkullisia bbq-slidereita. Olutkin oli hyvää - nimensä veroista.

Slidereiden ja oluen lisäksi herkuttelimme todella tuoreilla ostereilla ja illalla kokkasimme aivan yhtä tuoretta halibut-kalaa ja lantturanskiksia. Jälkkäriksi söimme lähifarmilla valmistettua inkiväärijäätelöä, jonka seasta löytyi juuri sopivan paljon kristallisoidun inkiväärin palasia. Nam!

Hyvän ruuan lisäksi myös seura oli mitä mainiointa. Kisu-ikäväkin hellitti hieman tätä oranssia riiviötä rapsutellessa...

Sven is making bad decisions... Yksi jalka akvaarion päällä, toinen kukkaruukussa...

Lomalla on mukavaa. En muista, milloin viimeksi olisimme olleet näin totaalisen rentoutuneita ja saavuttaneet täysin kiireettömän lomamoodin. Tätä kirjoittaessa köllöttelen takkatulen lämmössä ja olen niin vietävän onnellinen ja elämääni tyytyväinen. Juuri nyt ei ole kiire minnekään.

Se yksi ja ainoa ostos

En ole vielä koskaan innostunut lähtemään suoraan Thanksgiving-illalliselta kauppoihin, vaikka monet Black Friday tarjoukset huimia ovatkin. Tänä vuonna siirsimme illallisen perjantaille ja vältimme näin torstaisen ruokakooman. Edellisen yön koiranuni ajoi kuitenkin jetlagin ohi ja vaivutti minut uneen jo reilusti ennen kymmentä. Mikään mahti (tai tarjous) maailmassa ei olisi saanut meitä hyytävään yöhön jonottamaan.

Ei meidän ollut tänäänkään tarkoitus shoppailla, mutta toisin kävi. Lähdimme Best Buy:hin ostamaan yhtä piuhaa ja tulimme kotiin (kahden ja puolentunnin odottelun jälkeen) uuden puhelimen kanssa. Olen nähnyt jo pitkään haaveunia Samsung Galaxy S5- puhelimesta, mutta odotellut sinnikkäästi kohtuullista upgrade-madollisuutta. En tiedä miten nämä hommat hoidetaan Suomessa nykyään, mutta USA:ssa solmitaan operaattorin kanssa tietynpituinen pakettisopimus, johon kuuluu puhelin, palvelut ja mahdollisuus vaihtaa puhelin parempaan tietyin väliajoin . Tänään kaikki palaset loksahtivat kohdilleen, sillä at&t ja Best Buy laskivat upgrade -hinnan $199:sta yhteen taalaan ja meidän sopimuksestamme oli tullut juuri sopivasti upgrade-kelpoinen. Lucky me!

Suurin yllykkeeni Samsung-puhelimen hankkimiseen oli loistava kamera.

Ensimmäinen kuva on otettu todella alhaisessa hehkulamppuvalossa. Toinen kuva on käsitelty puhelimen omalla kuvanmuokkausohjelmalla. Aika paljon parempaa jälkeä kuin vanhalla iPhone 4:llä otetut kuvat! iPhone toimi kirkkaassa auringonvalossa, mutta hämärät sisäkuvat olivat aina tuskaisen epätarkkoja ja rakeisia.

Kyllä, kyllä, olen innoissani! Aina ei jaksa kantaa isoa kameraa mukana, mutta huonotasoiset kuvat ärsyttävät perfektionistiblokkaajaa. Onhan tässä puhelimessa toki paljon muutakin ihmeteltävää kuin hyvä kamera, joten leikkiminen jatkukoon... Hih, tuntuu ihan joululta. Lunta, uusi lelu ja täpötäysi vatsa. Aika hyvä kiitospäivä.

Maisemanvaihdos

Matkustusonneni on todellakin kääntynyt.  Eilinen lumimyräkkä perui tuhansia lentoja, mutta meidän koneemme laskeutui Newarkin kentälle etuajassa. Lensimme San Diegosta New Jerseyyn suoralla red eye -lennolla. Kunnon unet jäivät tällä(kin) kertaa vain haaveeksi, mutta sehän ei yllätä ketään. En ole edelleenkään hyvä matkustusnukkuja. Matka meni kuitenkin nopeasti koiranunta torkkuen. Olisin voinut matkustaa vaikka hitusen pidempäänkin.

Saavuimme Newarkiin hieman aamuviiden jälkeen ja Phillin isä oli siellä jo meitä odottelemassa. Tässä suhteessa meidän vanhempamme ovat kyllä ihan samanlaisia: Tulevat hakemaan kentältä mitä ihmeellisempiin aikoihin, ovat aina ajoissa eivätkä taatusti koskaan valita. Phillin lapsuudenkoti sijaitsee pienessä Washingtonin kaupungissa luoteis-New Jerseyssa, noin tunnin ajomatkan päässä Newarkista. Matkalla satoi vielä hiljakseen märkää lunta, mutta tiet olivat ihan sulia.

Tämä päivä on mennyt talven ihmemaassa (märässä sellaisessa) ulkoillessa, takkatulen edessä lekotellessa, kuulumisia vaihtaessa ja rentoutuessa. Phillin perhe siirsi Thanksgiving illallisen huomiselle, sillä kukaan ei uskonut meidän pääsevän ajoissa perille. Mutta eipä se mitään haittaa. Kiitospäivähän voi olla vaikka joka päivä. Ja henkilökohtaisesti olen kyllä todella kiitollinen siitä, ettemme ole jumissa lentokokentällä juuri nyt.

Nyt on kyllä ihan lomafiilis. Ja enpäs muuten muista milloin olisin ollut viimeksi näin innostunut lumesta... Napsin kuvia sormet punaisina ja naama iloisessa virneessä. Nämä valkoharmaat maisemat ovat oikeasti aika kivaa vaihtelua palmuille ja merelle. Viimeisessä kuvassa näkyy tosin Phillin vanhempien takapihan varastanut bambu. Pieni vinkki kaikille: Bambu ei pysy pienenä ja sievänä kovinkaan pitkään. Taidamme ostaa Phillin vanhemmille joululahjaksi pandan...

Kadonnut hymy

Kävelin eilen lounastunnillani Ocean Beachin rantakivillä. Minua vastaan käveli iloisesti hymyilevä elämäntapahippi (perus OB- asukas). Kohdalleni päästyään hän osoitti maata ja sanoi: "Miss, you dropped something." Katsahdin maata mutten nähnyt mitään. Mies hymyili entistä leveämmin ja sanoi: "You dropped your smile." Olihan tuo nyt aika cheesya, mutta jostain syystä se kolahti juuri sillä hetkellä ja minua alkoi oikeastikin naurattamaan. Loppupäivän hymyilin itsekin leveästi.

Juuri nyt on muutenkin hymy herkässä, sillä tänään alkaa loma ja Phill on kuin onkin kotona. Itärannikolla pauhaa Cato - niminen talvimyräkkä, mutta ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että lentomme lähtee ajallaan. Tulimme kentälle todella hyvissä ajoin, sillä thanksgivingin aatto on yksi USA:n kiireisimmistä matkustuspäivistä. Mutta eihän täällä ole ristinsieluakaan! Kävelimme suoraan tavaroidenpudotuspisteestä turvatarkastuksen kautta syömään. Matkustusonneni on vihdoinkin kääntynyt!

Elämässäni on valtavasti asioita, joista olen kiitollinen tänään, huomenna ja jokapäivä. Ihanaa kiitospäivää kaikille, vaikka et sitä virallisesti juhlisikaan.

Metsä ja metsäpuro

En kuvittelekaan tuntevani San Diegoa vielä läpikotaisin, mutta yllätyn silti yhä uudelleen ja uudelleen siitä, kuinka paljon tänne mahtuukaan erilaisia maisemia ja erilaista luontoa. Sunnuntaina löysimme Raijan kanssa metsän, metsäpuron ja vesiputouksen, aivan kaupungin tuntumasta.

Vihreää metsää, kaktuksia, kuivia heiniä, metsäpalojen runtelemia puita, syksyn värejä ja palmuja - kaikkea sulassa sovussa. Mira Mesasta löytyvä Los Penaquitos canjon on aika vinha paikka. Tällä kertaa ei edes ekysytty, vaikka vasen ja oikea olivatkin aika hukassa ja haikki alkoi näin lupaavasti:

Trails closed...

Ei polkuja oltu kuitenkaan oikeasti suljettu (tai jos oli, niin nämä tyhmät turistit eivät ymmärtäneet....).

Kalliokiipeilyä

Onnistunut photobomb

                     

       

Edestakainen matka vesiputoukselle on yksitoista tasaista kilometriä, mutta pikkupolkuja pitkin seikkailemalla saa matkaa venytettyä paljon pidemmäksikin. Mukava sunnuntaikävely kaikenkuntoisille. Tuonne olisi mukava mennä myös juoksemaan, jos Phill ei olisi antanut minulle puskajuoksukieltoa... Hauska luontokokemus! Suosittelen.

Aamutyyppi

Minun piti herätä tänään aikaisin. Ei vapaaehtoisesti treenaamaan niin kuin normaalisti, vaan töihin.   Vaikka olenkin useimmiten aika aamuvirkku, tuntui herääminen tänään tahmaiselta. Jos ei olisi ollut pakko nousta, olisin taatusti kääntänyt kylkeäni vielä pari kertaa (siis tuntia) hyvillä mielin.

Nukun yleensä heräämättä läpi yön, mutta viime yö oli katkonainen. Ensin minut herätti patterin loppumista vinkuva palohälyytin. Yritin vain jatkaa uniani, mutta sinnikäs varoitin piippasi aina ratkaisevalla hetkellä ja havahdutti minut unestani. Ei auttanut muu kuin nousta ylös kylmään yöhön ja painaa testinappulaa. Kisu innostui ylös kömpineestä leikkikaverista. Uninen leikkikavari ei ollut kuitenkaan samaa mieltä, vaan rapsutti Kisua ainoastaan kaksi kertaa (Two times! TWO times?!?). Tästähän Kisu närkästyi ja alkoi tiputtelemaan lipaston päälle unohtuneita tavaroita yksi kerrallaan. Silmätipat. Thump. Kynä. Thump. Peili. Thump. Muistikirja. Thump. Jossain korvakorujen ja paperipinon välissä taisin kuitenkin nukahtaa uudelleen.

Aamulla siis väsytti ja oli vielä ihan pimeääkin. Raahustin keittiöön hitaasti ja harkitusti karvistyylillä ja keitin ison (muro) kupillisen kahvia. Kahvin valumista odotellessani vilkaisin ikkunasta vilkkuvaa taivasta ja juoksin samantien ulos. Mikä upea auringonnousu!

Jos aamu alkaa tuollaista kauneutta ihailemalla, ei päivästä voi tulla muuta kuin hyvä. Olipas harvinaisen kiva ja tehokas maanantai! Nyt sitten jatketaan samaan malliin koko viikko. Mutta ensin voisin kyllä nukkua kahdeksan tuntia putkeen...

Syysvärejä San Diegossa

Viime vuoden kokemuksella tiedän jo etukäteen, että San Diegon ruskalla ei pääse kehuskelemaan. Puiden sijaan väreillä loistaa taivas, joka värjäytyy nyt lähes joka ilta hehkuvan punaiseksi. Mutta löytyy meiltäkin muutama puu, joka yrittää leikkiä syksyä ja vaihtaa väriä.

Kaunista, vaikka ei kai tuota ihan ruskaksi voikaan kutsua...

Kävimme tänään haikkaamassa Raijan kanssa ja löysimme taas ihan uudenlaisia maisemia. Syksyn värejä ja vettä! Haikista lisää kuitenkin vasta huomenna, sillä nyt kutsuu uni. Olin käytännössä koko päivän ulkona ja se tuntuu hehkuvien poskien lisäksi myös unihiekkana silmissä. Ihanan rento ja raukea olo. Voi kun olisi sauna...

Loppurytinät

Meidän (Phillin) meripalveluksemme alkaa vetelemään tällä erää viimeisiään ja edessä on kolme vuotta huomattavasti säännöllisempää, normaalimpaa ja helpommin ennakoitavaa elämää. En malta odottaa! Viimeiset viikot ovat meinaan todistaneet sen taas, että military-elämässä mikään muu ei ole varmaa, kuin se, että mikään ei ole varmaa.

Toissaviikolla Phill lähti suunnitellusti merille. Näin kuinka vene lipui ulapalle ja puhaltelin sen perään suukkoja. Olin surullinen, mutta toisaalta onnellinen. Tämä olisi viimeinen reissu. Kyllä tästäkin selvittäisiin.

Lauantaiaamuna makoilin sohvalla ja kirjoitin sähköpostia Phillille. Kerroin, kuinka olin aamulla herätessäni ihmetellyt tyhjää sängyn puolikasta ja laskenut sormillani jäljellä olevia öitä. Intoilin tulevasta lomasta ja loputtomista yhteisistä aamuista, öistä ja päivistä. Tätä kirjoittaessani näin ovella tumman varjon ja ennen kuin kerkisin kissaa sanoa, yritti tuo varjo tulla lukitun oven läpi sisään. Pelästyin ja jähmetyin. Istuin sohvalla ja tuijotin ovea (jaa mikä puolustautumisvalmius?) kunnes se avautui. Ovella seisoi Phill. Parin viikon reissu oli muuttunut pariksi päiväksi ja Phill ilmoitti olevansa seuraavat kaksi ja puoli viikkoa lomalla ennen uusiin työkuvioihin siirtymistä. Sydämeni pamppaili rinnasta ulos - ensin kauhusta, sitten riemusta. Tällaisesta aikataulun muutoksesta minäkin tykkään!

Viime viikon Phill oli siis kotona ja lomalla ja minä olin onnellinen. Vaikka kävinkin itse töissä, oli mahtavaa, kun illalla minua odotti valoisa ja siisti koti, herkullisesta illallisesta nyt puhumattakaan. Parina päivänä treffasimme myöskin lounaan merkeissä. Lomafiilis tarttui ja elämä oli ihanaa. Torstai-iltana totesimme olevamme aivan valmiita siirtymään seuraavaan lukuun elämässämme. Olimme irtautuneet henkisesti tästä yksiköstä - valmiina uusiin haasteisiin.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Nuolaisimme liian aikaisin ja tipahdimme ryminällä. Sanoin kis... ja kuviot olivat muuttuneet taas: Viikonloppusuunnitelmat ja Phillin loma vaihtuivat vielä yhdeksi merireissuksi. Itärannikon reissumme pitäisi silti toteutua. Siis pitäisi. Vaikka haluankin hekumoida ajatuksella lomasta, en uskalla intoilla ennen kuin istumme koneessa ja lentokoneen ovi on lukittu. Saatanpa jopa pröystäillä ja tilata lasin skumppaa.

Tässäpä siis tiivistetysti military-elämän nurjin puoli. Erossaolo on helppoa nopeisiin muutoksiin verrattuna. Muutokset on pakko hyväksyä, mutta ei kai niihin voi koskaan täysin tottua. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti samassa veneessä ja ymmärtävät, mitä pääni sisällä liikkuu juuri nyt. Ja onneksi meillä on myös nämä upeat auringonlaskut, joita ihaillessa ei voi olla muuta kuin ainakin pikkuisen onnellinen.

Kuvat ovat muuten täysin käsittelemättömiä ja luonnollisissa väreissään. Kaunis ilta!

Ei mitään sanottavaa

Bloggaamiseen jää koukkuun. Niin koukkuun, että tekee mieli kirjoittaa silloinkin, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa. Tai ainakaan mitään julkaisukelpoista sanottavaa. Pääni on täynnä ajatuksia, mutta järki lyö tyhjää. Toisaalta olen aivan rätti puhki poikki, toisaalta aivan levoton ja täynnä energiaa. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Tänään on perjantai. "Friday, Miss Veera's favorite day!"

Silloin kun ei ole mitään sanottavaa, on hyvä puhua elämääkin suuremmista asioista. Niin kuin esimerkiksi kohtalosta.Vietimme eilen iltaa ystäviemme luona ja kaivoimme esiin Halloween-ajasta ylijääneen Laffy Taffy -pussin. Ystäväni heitti minulle banaanin makuisen toffeen ja kääreestä löytyi tämä vitsi:

Oikeasti, mikä on todennäköisyys, että syön elämäni ensimmäistä kertaa Laffy Taffy -karkkeja ja jättimäisestä pussista tiensä minun syliini löytää juuri tämä yksilö? Maailma on ihmeellinen paikka...

Näillä ajatuksilla kohti viikonloppua ja pidempiä vapaita. Ensi viikolla onkin vain kolme työpäivää ja sitten se alkaa: L.O.M.A. Pipo ja talvitakit on jo kaivettu esiin ja intoilu hipoo kattoa. 6 yötä Thanksgivingiin on...

Erilaiset vohvelit

Phill rakastaa vohveleita. Parasta vohveleissa on kuulemma ne pienet taskut, johon täytteet ja siirappi valuvat ihanasti. Minäkin pidän kyllä vohveleista, mutta syön niitä todella harvoin. Olen enemmän banaanipannarityyppi.

Tänään Phill sekoitti maailmani ihan täysin ja valmisti meille illalliseksi kanamakkaravohveleita. Toimi. Toimi oikeastaan niin hyvin, että jaan reseptin täälläkin. Alkuperäinen ohje on Fine Cooking -lehdestä, mutta Phill muokkasi sitä taas pikkuisen meille sopivammaksi.

1 cup jauhoja
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
1/4 tl ruokasoodaa
1/4 tl jauhettua mustapippuria
1/2 cup pannulla kypsennetyjä omenakuutioita
3/4 cup buttermilk/piimää
1/4 cup maitoa
1  muna
6 oz kuoretonta ja kypsennettyä kanamakkaraa (kaksi pötkylää). Suomen makkarat ovat aika erilaisia, joten korvaisin makkaran todennäköisesti jauhetulla ja maustetulla kanalla tai kalkkunalla
1/4 cup raastettua cheddar juustoa
5 ohueksi pilkottua ruohosipulia
2 rkl voita

Sekoita jauhot, suola, leivinjauhe, sooda ja pippuri isossa kulhossa. Sekoita piimä, maito ja muna keskikokoisessa kulhossa. Lisää kuivat aineet munamaito -seokseen ja  sekoita kevyesti. Lisää juusto, makkara, ruhosipuli ja omena seokseen. Lisää lopuksi voi ja paista voidellulla vohvelipannulla.

Vohveleiden päälle laitoimme lehtikaalia (kale), jonka kastikkeen Phill valmisti ruohosipulista, dijon sinapista, vaahterasiirapista, etikasta, oliiviöljystä, pippurista, suolasta ja  salviasta.

Nam. nam! Näillä herkuilla mentiin kyttyrän yli niin että heilahti.

Toinen kerta toden sanoo

Vaikka sunnuntaini olikin rentoilua pullollaan, mahtui laiskottelun oheen myöskin aktiivista rentoutumista luonnonhelmassa. Suuntasimme Raijan kanssa muutamaksi tunniksi Escondidon raikkaaseen ilmaan ja valloitimme Bernardo vuoren. Siis sen vuoren, jolle viimeksi Lake Hodgesilla käydessämme unohdimme kiivetä...

Reitti oli oikeasti aika helppo löytää, kunhan keskittyi edes pikkuisen. Menomatkan reilu viisi kilometriä noustiin helppokulkuista rinnettä ylös takaisin tietenkin samaa reittiä alas. Maisemat vaihtelivat palmuista rutikuiviin rinteisiin ja laakson talojen uima-altaista Lake Hodges -järveen. Huipulla oli niin kaunista ja rauhallista, että sinne olisi voinut vaikka jäädä asumaan. 

Mystinen laatikko, josta löytyi vieraskirja

Todella mukava sunnuntaihaikki. Nousi nopeasti suosikkieni joukkoon (niin kuin lähes jokainen kokeilemani haikki...).

Raijalle kiitos niistä kuvista, joissa esiinnyn minä .