Sukellusvene-elämä ja perhe

 Niinkuin blogiani aikanaan seuranneet tietävät, on meidän elämämme hieman omalaatuista. Kun mies kuuluu sukellusveneen miehistöön, vaikuttaa se väistämättäkin koko perheen elämään. Minulta on kyselty jonkin verran perheen ja sukellusvene-elämän yhteensovittamisesta, joten päätin avata asiaa yhden blogi-kirjoituksen verran.

Niin kuin jo raskausajasta voi päätellä, ei perhe tai perheenlisäys vaikuta millään tavalla siihen, miten kommenukset tai työtehtävät menevät. En osaa edes laskea, kuinka usein olen kuullut lauseen mission comes first. Useimmat tehtävät vaativat sukellusveneeltä ”näkymättömänä” oloa ja lähes kaikki yhteys ulkomaailmaan katkaistaan. Viimeisimmän kuuden kuukauden kommenuksen aikana olimme suurimman osan ajasta ilmaan mitään kommunikointimahdollisuutta. Aina hetkittäin meillä oli mahdollisuus lähettää pelkkää tekstiä sisältäviä sähköposteja (jotka nekin kaikki luetaan ennen vastaanottamista) ja muutaman kerran pystyimme puhumaan puhelimessa ilman isoveljen valvontaa. Käytännössä olimme pisimmillään yli sata päivää putkeen täysin pimennossa, kuulematta toisistamme mitään. Aina välillä sain kuulla virallisten tahojen kautta, että paatilla oli kaikki hyvin ja sekin auttoi jo paljon. Phill tosin sai vain arvailla, miten minä ja vauva pärjäilimme pandemian keskellä.

Mutta ei meitä perheitäkään ihan täysin unohdeta. Silloin kun tehtävä ja sukellusveneen kapteeni sen sallii, pääsee miehistön jäsen kotiin perhesyistä vaikka kesken komennuksen. Jos jollekin Phillin läheiselle sattuisi jotain ikävää paatin poissaollessa, voisin lähettää sukellusveneelle hätäviestin Punaisen Ristin kautta. Viesti menisi ensin kapteenin luettavaksi, minkä jälkeen hän saisi päättää miten ja milloin kertoisi asiasta Philille. Jos vauvan laskettu aika olisi ollut kommenuksen aikana, olisi Phill saattanut päästä kotiin ennen arvioitua synnytystä. Tämäkin riippuu paljon ajoituksesta ja miehitön jäsenen asemasta tehtävän onnistumisen kannalta. Edellisen komennuksen aikana syntyi kahdelle perheelle lapsi. Isistä toinen pääsi paikalle, mutta toinen tapasi lapsensa vasta kotisatamassa. 

Kommenusten lisäksi kuuluu sukellusvene-elämään eri pituisia huoltojaksoja satamassa ja pienempiä paikallisia tehtäviä ja harjoituksia. Aikataulut muuttuvat tiuhaan, päivät ovat usein pitkiä ja suunnitelmien tekeminen on vaikeaa. Meillekin kävi juuri niin, että parin päivän merireissu vaihtui hyvin pienellä varoitusajalla useiden viikkojen pituiseksi tehtäväksi. Kaikeksi onneksi Phill sai jäädä tällä kertaa kotiin siltä varalta, että pieni poitsumme ei maltakaan odottaa laskettuun aikaan asti. Olemme asiasta todella kiitollisena, emmekä missään nimessä ota sitä itsestäänselvyytenä. Ainoa huono puoli tässä on se, että Phill joutuu nyt käyttämään ison kasan säästössä olleista lomapäivistä, joille olisi ollut lapsen synnyttyäkin käyttöä. Laivaston isyysloma kun on huimat 2 viikkoa.

Perheen ja sukellusvene-elämän yhdistäminen ei siis ole helppoa ja meidän kummankin on pitänyt varautua siihen, että Phill ei tule olemaan kotona joka ilta, viikko tai edes joka kuukausi. Meidän kohdalla ajoitus näyttää kuitenkin hyvältä siinä mielessä, että Phill siirtyy ensi keväänä taas maapalvelukseen seuraavaksi kolmeksi vuodeksi ja merireissut vaihtuvat siistiin toimistotyöhön. Tämä kaikki sillä varauksella, ettei Korona sotke näitäkin kuvioita. Laivastoelämässä mikään ei ole varmaa, ennen kuin se on varmaa ja tänä vuonna olemme varmasti kaikki jo oppineet, ettei mikään ole koskaan varmaa.

Mutta jottei tämä maalaamani kuva sukellusvene-elämästä jäisi turhan paljon paljon miinukselle, halauan myös mainita muutamista eduista, joita on vaikea päihittää. Ensinnäkin, laivaston koko perheelle tarjoama terveysvakuutus on ilmainen ja todella kattava. Kaikki lääkäri-, lääke- ja sairaalakulut korvataan kokonaisuudessaan. Vakuutus on meille ilmainen eikä lääkärikäyntien yhteydessä tarvitse koskaan kaivaa kukkaroa esiin edes co-pay –maksujen muodossa. Tämä on USA:ssa todella harvinaista ja aivan mieletön etu. En edes tiedä, mitä raskausaika ja synnyttäminen keskimäärin maksavat USA:ssa, mutta veikkaan summan olevan hyvänkin vakuutuksen kanssa aika kaukana nollasta.

Toinen valtava taloudellinen etu on ilmainen yliopistokoulutus, jonka voi siirtää myös puolisolle tai palveluksen aikana syntyneelle lapselle. Koska minulla on jo maisterin paperit ja Phill on pystynyt suorittamaan yliopistotutkinnon töiden ohessa ilmaiseksi, on meillä mahdollisuus käyttää Post 9-11 GI Billiksi kutsuttu avustus lapsemme koulutukseen. Etu kattaa lukukausimaksujen lisäksi myös asumisen  ja on arvoltaan kymmeniä tuhansia dollareita. Tuntuu aika huikealta tietää jo nyt, ettei lapsemme koulutus jää ainakaan rahasta tai stipendien saannista kiinni.

Kolmas rahaan liittyvä etu on se, että maailman talouden heitellessä, on elantomme ja elintasomme ollut aina vakaa ja turvassa. Viime keväänä n. 36,5 miljoona amerikkalaista menetti työnsä kahden kuukauden aikana, joten tämäkin on asia, jota ei voi sivuuttaa kevyesti. Laivastossa palkka määräytyy osittain asuinalueen elikustannusten mukaan ja tämä osuus palkasta on verovapaata. San Diegossa eläminen on kallista, mutta se ei haittaa, sillä saamme täällä enemmän rahaa elämiseen kuin esimerkiksi New Hampshiressa asuessamme. Jos ei koko asumiseen tarkoitettu raha kulu asumiseen, saa yli jäävän osuuden pitää ja käyttää haluamallaan tavalla.

Haasteiden ja taloudellisten etujen lisäksi sukellusveneet ovat tuoneet elämäämme valtavasti upeita kokemuksia ja elämyksiä sekä tärkeitä ihmisiä, joista on parhaimmillaan muodostunut meille kuin toinen perhe. Vertaistuki on usein parasta tukea eikä tätä elämää kaikkine kiemuroineen voi oikeasti edes ymmärtää ulkopuolelta käsin. Jos ihan totta puhutaan, en minäkään aina ymmärrä, mutta tämän kaiken kanssa on kuitenkin oppinut elämään. Ei minulle pitkiä merireissuja ikävä tule, mutta ilman niitä ei olisi myöskään kotiinpaluita ja meidän tarinamme ei olisi meidän tarina. 

Paljon jäi varmasti kertomatta ja omatkin ajatukset ja kokemukset tulevat varmasti muuttumaan lapsen saannin myötä. Kirjoittelen tästä aiheesta uusiksi jossain vaiheessa laivastoäidin näkäkulmasta, mutta sitä ennen olisi kiva kuulla jos teillä heräsi kysymyksiä tai ihmetyksen aiheita. Omaa elämää ja sen itsestäänselvyyksiä on yllättävän vaikea avata muille.

Toka puolisko

 Raskautta on nyt takana 36 viikkoa ja 3 päivää ja edessä olevien päivien lukumäärää voi vain arvailla. Viimeisen viikon aikana olen alkanut olemaan ensimmäistä kertaa sitä mieltä, etten ehkä haluaisikaan olla loppuelämääni raskaana. Se kun alkaa tuntumaan joka päivä hieman, öh, raskaammalta. Mutta pakko siltikin myöntää, että olen päässyt toistaiseksi todella helpolla ja nauttinut. 

Viikot 20-30 olivat mahtavia. Energiaa riitti loputtomasti sekä töissä että vapaalla, vaikka yöunet olivatkin katkonaisia. Pesimisviettini sai minut siivoamaan koko kodin lattiasta kattoon ja sain vihdoinkin järjestettyä myös jokaisen kodista löytyvän kaapin (koska vauvathan tunnetusti tarkistavat heti ensitöikseen kaappien siisteyden...). Lääkärikäyntejä oli noin kerran kuukaudessa ja vatsa kasvoi enemmän tai vähemmän luotettavien käyrien keskivaiheilla. 

24 viikon masu

Phill tuli komennukselta kotiin kun raskausviikkoja oli täynnä 31 ja sai nähdä mahani ensimmäisen kerran livenä sitten viikon viisi. Ero oli aikamoinen ja ajatus vauvasta muuttui huomattavasti konkreettisemmaksi kuin sähköposteissa kuvailemani hedelmä- ja vihannesverrokit. Koska meillä ei ollut oikeastaan koko kesänä mahdollisuutta kommunikoida (siitä lisää toisessa postauksessa), tuli Phillille iloisena yllätyksenä, kuinka hyvin olin voinut ja mihin kaikkeen vielä pystyin. 

Phillin taiteilema gender reveal

Viikot 30-35 sujuivat vielä aika hyvissä voimissa, vaikka aloinkin jo huomaamaan, että suurimmat supernaisenergiat oli käytetty ja lepokin tuli välillä tarpeeseen. Aloin jälleen nukkumaan enkä ollutkaan enää joka aamu hereillä ennen aurinkoa. Maha jatkoi kasvamistaan käyrien keskivaiheilla, mutta olo alkoi olemaan päivä päivältä pallomaisempi ja kenkien jalkaan laittaminen tuntui urheilusuoritukselta. Tunnepuolella perusvire oli tasaisen onnellinen, vaikka löysinkin itseni yhä useammin itkemästä eläin- tai vauvavidoita katsoessani tai nauramasta ilman pienintäkään itsehillinnän ripettä jollekin aivan mitättömälle vitsille tai sattumukselle. 

Kun viikkoja tuli täyteen 35, päätti Pikkuinen laskeutua alemmaksi ja hengailla pysyvästi virtsarakkoni päällä. Kun tähän lisättiin 35-40 asteen lämpätilat ja sen mukaisesti turvonneet jalat, oli seurauksena hyvin epämukava viikko. Laskin mielessäni päiviä laskettuun aikaan ja totesin niitä olevan liikaa. Kaikeksi onneksi tämä viikko on alkanut taas huomettavasti mukavammissa ja hieman viileämmissä merkeissä. Sain sopeutettua ajatukseni ja odotukseni nykyistä olotilaa vastaaviksi ja annoin itselleni luvan nauttia siitä, että voin itse määrätä kuinka paljon teen ja menen minäkin päivänä. En ole hyvä ottamaan iisisti tai pysymään aloillani, mutta nyt on aika opetella.

Tämän päivän masu, 36 + 3

Täällä on siis kaikki hyvin ja valmiina poitsuamme varten. Vaikka toivonkin, että hän pysyy mahassa kasvamassa vielä muutaman viikon, odotan jo innolla ensitapaamistamme. Jos mahakäyttäytyminen ennustaa mitään tulevasta, on meillä käsissämme pylly pystyssä nukkuva ikiliikkuja ja varmasti maailman suloisin sellainen. En malta odottaa!

Elämä ja Korona

Jos sosiaaliseen mediaan on uskomista, on Suomen Korona tilanne jo vähän niin kuin (melkein?)  ohi ja elämä aika normaalin oloista. Olen asiasta jopa hieman kateellinen, sillä meillä täällä Kaliforniassa ollaan jälleen ruudussa yksi tai kaksi. Tilanne on oikeastaan pahempi kuin keväällä, mutta yhteiskunta on kuitenkin osittain ja hyvin mukaillusti auki. Maskien käyttö on kodin ulkopuolella pakollista jos lähistöllä on muita ihmisiä, kaikki palvelut, jotka voidaan siirtää ulkotiloihin, on siirretty kaduille ja parkkipaikoille, ihmiset työskentelevät taas pääosin kotoa jos se on mahdollista, baarit ovat kiinni, isoja kokoontumisia ei edelleenkään sallita ja julkiset koulut pysyvät myös syksyllä kiinni.

Koska raskauden ja Koronan yhteisvaikutuksista on edelleenkin vain vähän tutkimustuloksia, yritän elää mahdollisimmat riskittömästi, mutta silti elää. Isoin riskitekijä minulle on varmasti työni, sillä olen käynyt taas kesäkuusta lähtien kodin ulkopuolella töissä. Pieni preschoolimme saa olla edelleenkin auki, mutta olemme muuttaneet monia toimintatapojamme pöpövastaisemmiksi. Vanhemmat eivät saa tulla koulun tiloihin lainkaan, lapsilta ja työntekijäiltä mitataan kuume ennen koulun tiloihin saapumista, kaikki opettajat testataan parin viikon välein (ilmaiseksi ja työajalla), pesemme ja siivoamme kaikki välineet ja lelut monta kertaa päivässä, lapsilla on omat sensory-pussukat ja taidevälineet ja esimerkiksi vesileikit ovat tällä hetkellä vielä pannassa. Käsiä pesemme ja desinfioimme kyllästymiseen asti, mutta lasten keskinäistä, tai lasten ja opettajan välistä, läheisyyttä emme rajoita eikä koulun tiloissa tarvitse käyttää maskia, ellei itse halua. Lapset ovat ymmärtäneet tilanteen hienosti, mutta kyllä meiltä kaikilta pääsee aika usein lause, joka alkaa sanoilla Sitten kun Korona on ohi...

Töiden ulkopuolella näen edelleenkin oikeastaan vain kahta ystävääni ja heitäkin suurimmaksi osaksi vain ulkotiloissa. En ole uskaltautunut vielä ravintolaan syömään, mutta haen tai tilaan ruokaa kyllä kotiin aina silloin tällöin ja käyn ruokakaupassa ihan normaalisti ilman mitään hamstrailuita. Kampaajallekin yritin jo päästä, mutta kampaajani joutui perumaan aikani altistuttuaan virukselle. Pian tämän jälkeen kampaamot sulkeutuivat taas kokonaan ja päätin ottaa tämän merkkinä siitä, että kuiva pehkoni saa jatkaa kasvamistaan hamaan tulevaisuuteen. Päivittäiset tartuntaluvut ovat aika hurjia ja tunnen itsekin useampiakin Koronan sairastaneita. Joillain heistä ei ollut juuri mitään oireita, mutta muutama itseni ikäinen ja perusterve tuttavani on saanut taudin niin pahana, että se on vaatinut sairaalahoitoa. 

Raskauteen liittyviin lääkärikäynteihin Korona ei ole edelleenkään vaikuttanut juuri mitenkään. Sairaala-alueelle saapuessa mitataan aina kuume ja vastataan muutamaan kysymykseen. Maski pitää tietenkin olla naamalla sekä sisällä että ulkona ja käsidesiä kuluu hurjia määriä. En ole vielä selvittänyt pitääkö minulla olla maski naamalla synnyttäessäkin, mutta veikkaan pahoin, että vastaus on kyllä. En meinaan usko, että Kalifornian tilanne muuttuu kovinkaan paljoa paremmaksi vielä pitkään aikaan. Hämmentävän monet ihmiset kokevat säännöt ja määräykset vapaudenriistona eikä presidenttimme asenne auta (tässäkään) asiassa kovin paljoa.

Mutta kaikesta uudesta huolimatta on elämä tällä hetkellä ihan kivaa, varsinkin nyt kun saan käydä taas töissä. Kaikkein eniten ikävöin brunsseja ja isomman kaveriporukan kanssa hengailua, mutta olen onneksi myös aika sopeutumiskykyinen ja muutenkin ulkoaktiviteeteista nauttiva. Jos ei tästä muuta jää käteen, niin ainakin uudelleen järjestykseen laitetut prioriteetit ja hyvin tavallisten asioiden arvostus. Minulla ja meillä on kaikki kuitenkin todella hyvin ja valtava määrä hopeareunuksia mistä valita.

Eka puolisko

Uusinta seikkailuani on nyt takana 22 viikkoa ja päätin tehdä jonkinlaisen välitilinpäätöksen. Yli puolivälin ollaan jo ja vielä tässä vaiheessa väittäisin, että raskaana oleminen on aika ihanaa!

Saimme tietää raskaudesta viikkoa ennen kuin Phill lähti 6 kk komennukselle. Pari viikkoa sähköposti toimi päivittäin ja varhaisultran päivänä Phill sattui piipahtamaan sopivasti jopa satamassa ja sai nähtäväkseen ihan ensimmäisen kuvan Pikkuisestamme. Tämän jälkeen emme sitten kuulleetkaan toisistamme puoleentoista kuukauteen ja Phill sai vain arvailla, onko kaikki mennyt hyvin vauvan ja Koronan suhteen.

Kaikeksi onneksi kaikki meni todella hyvin. En kärsinyt oikeastaan lainkaan pahoinvoinnista ja kotoilukevään takia sain nukkua juuri niin paljon kuin huvitti ja käyttää kaiken energian johonkin kivaan, esimerkiksi pitkiin kävelylenkkeihin ja kotitreeneihin. Niiden, Zoom-hengailuiden  ja onnellisten raskaushormoonien avulla selvisin yksin olosta kunnialla ja vauva sai viettää ensimmäiset viikkonsa hyvin stressittömässä mahassa. 

Viikko 16, kun vatsani oli mielestäni jo tosi iso

Lääkärikäynnit ovat toimineet suht normaalisti Koronasta huolimatta. Jos Phill olisi kotona, saisi hän tulla mukaani, mutta jo ennen sairaala-alueelle pääsyä mitataan kaikilta vierailijoilta kuume ja käydään läpi nyt jo ulkoa osaamani Korona-haastattelu. Kasvosuojan käyttö on Kaliforniassa pakollista kaikilla julkisilla paikoilla ja lapset eivät saa tulla sairaala-alueelle ollenkaan, ellei heillä ole oma aika varattuna.  

Kävin viikkolla 7 varhaisultrassa, jossa todettiin yksi pieni, etäisesti vauvaa muistuttava alkio ja vahvat sydänäänet. Viikolla 12 ultrattiin taas ja käytiin läpi kaikki mahdollinen suvun geeniperimästä ja terveyshistoriasta lähtien. Kuvassa näkyi pieni heiluttava vauva ja vakuutukseemme kuuluneet hyvin kattavat verikokeet kertoivat, että minulla ja vauvalla oli kaikki hyvin. Verikokeessa tutkittiin myös vauvan kromosomit, mikä paljasti tietenkin myös lapsen sukupuolen. Kirjekuori on kuitenkin edelleenkin avaamatta ja saa odottaa siihen asti, että Phill tulee takaisin kotiin. Tämä päätös tuntuu meille hyvältä ja oikealta, mutta on herättänyt yllättävän paljon hämmennystä etenkin amerikkalaisten kavereideni keskuudessa.

Koska raskauteni oli edennyt hyvin, vaihtui viikon 16 lääkärikäynti puhelinajaksi ja samalla viikolla aloin tuntemaan myöskin ensimmäisiä liikkeitä. Aluksi liikkeet tuntuivat värinältä ja kutittelulta enkä ollut ihan varma oliko kyse oikeasti vauvan liikkeistä vai mielikuvituksestani. Mutta pian ei jäänyt enää pienintäkään epäselvyttää, kun vauva alkoi kasvaa ja voimistua. Nykyään liikkeet ovat jo hyvin selkeitä ja vauvamme tuntuu olevan aika aktiivinen tapaus. Lemppari jumppa-aikoja ovat tällä hetkellä aamupäivät ja myöhäiset illat. 

Viikko 20, puolivälissä ollaan!

Viikolla 20 kävin rakenneultrassa ja viime viikolla oli taas lääkäriaika, jossa juttelimme noin 70 vuotiaan, aikanaan vakoilualuksella palvelleen, lääkärini kanssa enemmän Suomen Talvisodasta kuin vauvasta. Koska kaikki oli edelleenkin hyvin, on seuraava lääkäriaika vasta 5 viikon päästä (ja minulla hyvää aikaa päivittää historian tietoni samalle tasolle lääkärini kanssa). 

Olen voinut koko raskauden ajan todella hyvin. Raskausoireita on toki ollut ja välillä on päiviä, jolloin ei jaksa muuta kuin pakolliset, mutta pahin väsymys jäi onneksi alkuraskauteen. Eniten minut on yllättänyt se, kuinka paljon raskaus vaikuttaa unenlaatuun jo tässä vaiheessa. Näen aiempaakin villimpiä unia, inhoan kyljelläni nukkumista ja herään vessaan kaksi kertaa joka yö. Ennen vaadin 7- 8 tuntia hyvää unta, mutta nykään energiaa tuntuu riittävän jo 6-7 tunnin pätkittäisillä unilla. Ehkä tämä on jo harjoitusta tulevaan ja mietin pian haikeudella näinkin pitkiä unia.

Hyvän vointini ansiosta olen voinut myöskin jatkaa treenejäni lähes päivittäin. Pahimmat HIITit ja vauhdikkaat juoksulenkit jätin heti pois korkealle karkaavien sykkeiden takia ja salikin on ollut jo kuukausia suljettuna. Tilalle on kuitenkin löytynyt joogaa, pitkiä kävelylenkkejä, kehonpaino-/kumpparitreenejä ja jopa mukautettua potkunyrkkeilyä ja HIIT-treenejä. Toivon voivani jatkaa aktiivista meininkiä ihan loppuun asti, mukauttaen ja kehoani kuunnellen. 

Ruokien suhteen noudatan amerikkalaisia ohjeita ja toistaiseksi ainoa no no -listaltani kaipaamani herkku on salmiakki/lakritsi. Kummallisin himo puolestaan on ollut nallekarkit, joita en normitilanteessa päästäisi karkkipussiini kuin hätätilassa. Muut himotukset ovat asioita joista pidän normaalistikin, mutta himon iskiessä niitä on saatava. Mielellään heti. Alkuraskaudessa popsin valtavia määriä selleriä, porkkanaa ja appelsiineja ja nyt olen siirtynyt mansikoihin, vesimelooniin ja perinteisiin suomalaisiin kotiruokiin. Ruoka on maistunut ja maha kasvanut, mutta olen päättänyt olla panikoimatta syömisiäni tai painoani ja keskittyä hyvään oloon sekä itseäni miellyttävään peilikuvaan. 

Viimeisin mahakuva sunnuntaiaamulta

Näin on menty ensimmäiset 22 viikkoa ja odotan jo mielenkiinnolla, miten matka jatkuu ja maha kasvaa! 

Juonipaljastus

Vaikka tänä keväänä elämä onkin ollut hyvin kotisidonnaista ja tapahtumaköyhää, on meille tapahtunut ja tapahtumassa jotain todella mullistavaa. Vatsassani myllertää pieni olento, joka kulkee nimellä Pikkuinen ja omistaa kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Käsien ja jalkojen lukumäärä todettiin keskiviikkona rakenneultrassa ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Pieni Halloween-vauvamme oli koko ultrauksen ajan todella aktiivinen ja lempiasento oli selkeästikin joko facepalm tai kaikki raajat ilmassa.

Sukupuoli on selvitetty jo viikolla 12 verikokeen avulla, mutta kirjekuori on edelleenkin avaamatta. Olemme päättäneet odottaa (ainakin) siihen asti, että Phill tulee komennukselta kotiin. Olin aluksi aika varma, että meille tulee tyttö, kunnes näin eräänä yönä unta, että meillä olikin pieni, ihan Philliltä näyttävä, poika. Poikamme oppi myös ryömimään ja puhumaan kahden viikon ikäisenä, joten kyseessä oli selkeästi enneuni.

En siis missään nimessä halua peruuttaa vuotta 2020, sillä tästä on monessakin mielessä alkanut muotoutua tärkeä muutosten vuosi. Kaiken mylleryksen keskellä meidän pienellä perheellä on paljon ihanaa odotettavaa ja hymy herkässä. Odotan Phillin kotiinpaluuta kuin kuuta nousevaa, mutta yritän  myös muistaa nauttia jokaisesta potkusta ja kiristävästä vaatteesta. Nähtäväksi jää yltävätkö Phillin kädet vielä halaukseen siinä vaiheesa kun paatti lipuu satamaan, mutta eiköhän hätä keinot keksi. 

Nyt uskallan jo melkein luvata bloginkin heräävän ainakin hetkeksi eloon, joskin hyvin yksipuolisilla aiheilla. Palataan siis pian kuulumisten pariin!

Kuulumisia kotiverkkareissa

USA:ssa on jotakuinkin mahdotonta pistää nenäänsä kodin seinien ulkopuolelle kuulematta kysymystä How are you? Oikeaoppinen vastaus huolettomasti heitettyyn kysymystervehdykseen kuuluu tietenkin I'm good, thanks! How are you? Viimeaikoina olen kuitenkin lisännyt vastaukseen huomaamattani pienen ekstran: I'm good, considering everything. Tämä kuvastaa maailmantilannetta kai aika hyvin. Kun päiviin isketään yhtäkkiä muutama ekstratunti ja aika monta rajoitusta, menee koko elämä helposti hetkeksi sekaisin. Mutta jos jossain olen hyvä, on se uusiin tilanteisiin sopeutumisessa.

Olen yrittänyt lähestyä tilannetta positiivisen kautta ja muistaa kuinka pirun onnekas olen. Korona ei ole tullut vielä oikeasti lähelle, vaikka lähinaapurustossamme onkin Koronakartan mukaan ainakin 27 tartuntaa. Minulla on vielä työpaikka ja palkka eikä minulta vaadita muuta kuin kotona oloa. San Diego on toki samaan tapaan suljettu kuin suuri osa muustakin maasta/maailmasta ja pahimman uskotaan olevan vasta edessä, mutta juuri nyt, juuri tässä tilanteessa, voisin ihan hyvin sanoa I'm good. Piste.

Vaikka minulla onkin vielä pikkuisen töitä, en tee lähimainkaan täyttä työpäivää ja elämässäni on yhtäkkiä aikaa. Stay at home aikakauden alkaessa loin pääni sisällä suunnitelmia siitä, kuinka tehokas ja aikaansaava voisin nyt olla. Totuus on kuitenkin se, että kaappini eivät ole yhtään sen siistimmät kuin ennenkään enkä ole myöskään ilmoittautunut yhdellekään etäkurssille. Mutta luovuuteni kyllä kukoistaa! Kaapista on tullut kaivettua vanhat ja unohtuneet käsityöprojektit, värityskirjat sekä pölyttynyt ukuleleni. Lisäksi olen liikkunut paljon naapuruston kaduilla ja kompaktilla kotisalillani (aka olohuoneessani), opetellut puhumaan puhelimessa ja nauttimaan siitä, zoomaillut, soveltanut keittiössä ja katsonut valtavasti hömppää.

Päivieni bonusaktiviteetti on ollut pitkien sähköpostien kirjoittaminen. Sähköpostit on osoitettu lähes yksinoikeudella lentoyhtiöille ja Phillille. Spring breakille suunnittelemani Suomi-loma siirtyi jonnekin hamaan tulevaisuuteen ja rahojen takaisin saaminen on vielä kysymysmerkki. Homma olisi ollut hyvin helppo, jos olisin varannut lentoni suoraan lentoyhtiöltä, mutta enhän minä niin tee juuri koskaan. Olen melkoinen lentotarjoushaukka ja parhaat diilit löytyvät yleensä aina kolmansien osapuolten avulla. Homma toimii niin kauan hyvin kun matkassa ei ole mutkia. Nyt niitä mutkia onkin sitten kaikilla matkalaisilla yhtaikaa ja asian selvittelyyn voi mennä tovi. Toivo kuitenkin elää! Sain peruttua matkani ihan viime hetkellä ja nyt en voi muuta kuin odottaa, miten korvausten kanssa käy.

Mitä tulee Phillille suunnattuihin sähköposteihin, olemme jälleen kerran siinä tilanteessa, että koko yhteydenpitomme on niiden varassa ja minusta on kuoriutunut vanha tuttu crazy email lady. Jos mietit, että vastahan hän tuli takaisin kotiin 6kk komennukselta niin samaa mietimme mekin. Mutta näin tämä menee ja tällä hetkellä meneillään oleva komennus on hyvin suurella todennäköisyydellä meidän viimeinen. Kun Phill palaa kotiin joskus loppukesästä tai alkusyksyksystä, jatkamme vene-elämää vielä muutaman kuukauden ja siirrymme sen jälkeen viimeiseksi kolmeksi vuodeksi maapalvelukseen ja uusia seikkailuita kohti.

Niin syvältä (kirjaimellisesti) kuin nämä sukellusvenekomennukset ovatkin, on tämän komennuksen ajoitus loppujen lopuksi aika hyvä. Phill lähti juuri ennen kuin Koronatilanteen vakavuus alkoi ihan todella selviämään eikä ole astunut sen jälkeen kuivalle maalle erään tukikohdan laituria ja kauppaa pidemmälle. Tällä hetkellä Phill ja muu miehistö on siis virukselta niin turvassa kuin siltä nyt voi olla. Jos Phill olisi kotisatamassa, olisi hän siltikin luultavasti eristyksissä paatillaan. Ikävä on tietenkin kova, mutta niin kuin aiemmin jo totesin, meillä on asiat ainakin tällä hetkellä kaikin puolin niin hyvin, että yritän pitää huonot hetket hetkinä ja keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässäni on meneillään.

Toivottavasti teilläkin on kaikki hyvin! En lupaa vieläkään mitään aktiivisemmasta kirjoitustahdista, vaikka aikaa ja intoa kirjoittamiseen nyt olisikin. Täällä kuitenkin ollaan edelleen ja Instagramissa (veeralampi) aika ahkeranakin.

Ei huolta, täällä on kaikki hyvin

Hupsis, en edes tiedä mistä aloittaa. Ehkäpä sanoilla kiitos ja anteeksi. Katosin blogimaailmasta yhdellä loikalla enkä tajunnut, että moinen katoamistemppu aika jännittävän elämänvaiheen keskellä saattaa herättää ihmetystä ja huolta. Olen pahoillani aiheuttamastani huolesta ja todella otettu huolenpidosta. En koskaan oikein tajunnutkaan, kuinka ihanan huolehtivia ja välittäviä ihmisiä lukijoideni joukossa onkaan. Kiitos!

Blogin hylkäämiseen ei liity draamaa eikä mitään ikäviä tapahtumia. En tehnyt (enkä ole vieläkään tehnyt) selkeää lopettamispäätöstä ja Instagramin tiliäni seuranneet (veeralampi) tietävät edelleenkin aika tarkasti missä kaikkialla juoksentelen, missä asennossa kissat nukkuvat sohvalla, millä muumimukituulella olen ja mitä aamupalalautaseltani löytyy. 

Yksi suurimpia syitä blogin heitteillejätön taustalla oli se, etten voinut kirjoittaa julkisesti juuri mistään, mitä pääni sisällä oikeasti liikkui. Esimerkiksi siitä, että suunnittelin reissua Philliä tapaamaan, mutten saanut kertoa kenellekään minne olin menossa ja miksi, en edes Philille, perheelleni tai läheisimmille ystävilleni. Töissä sepittelin valkoisia valheita perhereissusta ja läheisilleni en edes kertonut olevani lähdössä mihinkään.

Loppujen lopuksi reissun kanssa kävi vähän niin ja näin. Yhteinen viikko Phillin kanssa Japanissa vaihtui aivan viime metreillä yhteiseen iltaan tukikohdan laiturin pyykkituvassa ja tuonkin illan toteutuminen vaati aikamoista ninjailua ja sumplimista. Suunnitelmat menivät siis mönkään, mutta reissustani tuli silti yksi elämäni parhaimmista seikkailuista ja matkalta löytyi myös uusi ihana ystävä.

Japanin reissun jälkeen tulikin jo pian joululoma ja Suomen reissu ja tammikuun puolivälissä koitti vihdoin kuumeisesti odotettu home coming. Home coming päivänä satoi kaatamalla, mutta kun paatti ilmestyi horisonttiin, loppui sade kuin taikaiskusta. Ah kuinka osuvaa. Vaikka koko puolenvuoden komennus ja erossa olo meni lopulta ihan mutkattomasti, alkoi paluupäivän selvittyä olemaan kärsivällisyys jo koetuksella.

Phillin kotiinpaluun jälkeen vietimme yhdessä kahden viikon loman New Jerseyssa, New Yorkissa ja kotona San Diegossa. Iso kiitos ihanalle työnantajalleni, jolla riitti ymmärrystä. Yhteinen aika ja loma teki nannaa ennen tavalliseen arkeen palaamista. 

Tällä hetkellä elämäämme kuuluu enemmän tai vähemmän pitkiä työpäiviä ja merireissuja ja sen vastapainona jokaisesta yhteisestä hetkestä nauttimista. Heinäkuun alussa olemme lähdössä viikoksi Kanadan Kalliovuorille ja tänä viikonloppuna juhlimme Phillin saamaa ylennystä sekä yhtä monista kotiinpaluista. 

Blogin kohtalon jätän edelleenkin avoimeksi, sillä eihän tällainen puolittainen tuuliviiri voi koskaan tietää, milloin (jos milloinkaan) bloggailuinto iskee taas. Sitä odotellessa halusin kuitenkin hälventää kaikki huolet, sillä minulla ja meillä on kaikki hyvin! 

P.S. Lisää kuvia ja elämää löytyy Instagramista veeralampi nimen takaa!