Opettajien lihotusviikko

USA:ssa on vietetty tällä viikolla jälleen vuotuista opettajien arvostusviikkoa. Maassa, jossa jaellaan kiitoksia ja lahjoja muutenkin herkästi, viikkoa ei ole ohitettu olan kohauteksella. Päinvastoin, pöytäni on pullistellut koko viikon lahjakorteista, kukista, piirroksista, kirjeistä, korteista ja ennen kaikkea herkuista. Viidettä keksilaatikkoa avatessamme naureskelimme työkavereideni kanssa, että viikon voisi nimetä myös lihotusviikoksi.

Lahjojen saaminen on tietenkin aina kivaa, mutta kaikkein parhaimmalta tuntuvat kuitenkin ne kortit ja kirjeet, joiden eteen on nähty vaivaa - joiden viestit ovat hyvin henkilökohtaisia kiitoksia siitä, miten minä olen vaikuttanut juuri tämän pienen, joissain tapauksissa koko perheen, elämään. Noihin kiitoksiin kiteytyy se syy, mikä tekee tästä työstä loppujenlopuksi niin palkitsevaa ja merkityksellistä, vaikka välillä olenkin aika uupunut ja koko hommaan tympääntynyt.

Yksi viikko arvostusta ja juhlintaa on tietenkin tyhjää parempi, mutta kyllä minua silti korpeaa, kuinka nollissa varhaiskasvatuksen arvostus on noin ylipäänsä. Hassua sinänsä, sillä vaatimuksia lueteltaessa varhaiskasvatuksen merkitys ymmärretään kyllä. Ilman hyvää preschoolia eivät aukea eliittiyliopiston ovet, mutta hei, eihän preschool ole mikään oikea koulu eikä siellä tarvita koulutettuja opettajia. 

¨

Tässä lahjakasojen ja toukokuun loppurysäyskiireen keskellä yritän parhaillaan pohtia, olisiko minun aika hakeutua uusille poluille. Vaakakupissa on monta plussaa ja miinusta eivätkä ajatukseni meinaa seljetä vaikka kuinka pyörittelisin kuppeja edestakaisin. Tiedän etten halua olla lopun elämääni preschool ope ja tiedän jopa senkin, mitä oikeasti haluan tehdä. Mutta onko sen aika vielä? Pohdinta jatkuu...