Hymyile ja universumi hymyilee takaisin

Instagram haasteen sana oli tänään hymy. Yritin ottaa kuvan vielä sängyssä makoillessani  - ei irronnut. Sainhan minä toki väännettyä naamani johonkin hymyn tapaiseen, mutta päässä seisoviin silmiin asti hymy ei kyllä ulottunut hyvällä mielikuvituksellakaan.

Vaihdoin sitten taktiikkaa ja aloitin päivän ilman hymykuvia. Aamujoogan ja juoksulenkin jälkeen ei hymyä tarvinnut enää etsiä, sillä se möllötti naamalla ilman kameran esiin kaivamistakin. Olin onnellinen. Tästä tulisi hyvä päivä!

                 

Ihmettelin joskus ääneen, miksi kaikki vastaantulijat hymyilevät minulle. Mietin, oliko minulla jogurtit rinnuksilla tai vessapaperia kengänpohjassa. Sitten minulle selvisi, että se johtui kasvoilleni unohtuneesta hymystä. Hymyni sai muutkin hymyilemään. En ole kovin hyvä hallitsemaan kasvojeni ilmeitä. Onnellisena hymyilen, huonona päivänä saan vastailla huolestuneisiin kysymyksiin. Pokerin pelaamisen jätän suosiolla muille.

Hymyilyn vaikutus ulottuu kasvoja syvemmälle. Onnellisena kaikki menee putkeen: onni tulee onnen luo. Minä hymyilen ja universumi hymyilee takaisin. Ja sama sitten valitettavasti toisinkin päin. Joskus kohdalleni osuu niitäkin päiviä kun mikään ei mene putkeen, kun yritän rynniä takamus edellä puuhun ja tulen ryminällä alas. Vielä kun joskus oppisi kääntämään nuokin päivät hymyksi ja huumoriksi.

Kameralle on helppo hymyillä opeteltua hymyä. Oletteko huomanneet, että jo hyvin pienillä lapsilla on erityinen kamerahymy ja poseeraukset? Nykyään kuvia otetaan aina ja kaikkialla, niitä editoidaan ja näytille laitetaan vain ne kaikkein onnistuneimmat. Siis omasta mielestä onnistuneimmat. Kaikki tekevät näin, mutta toteavat silti yhteen äänen, että opeteltu hymy ei ole läheskään yhtä kaunis kuin piilokameralla napattu hymykuva.

Sirrisilmät ovat onnellisen sielun peili. Se onkin sitten ihan eri juttu, olemmeko me valmiit jakamaan todellisen sielumme somessa...