Työpäivän askeleet

Preschool opettajan työssä ollaan jaloilla koko päivä, kävellään, juostaan, hypitään ja nostellaan. Välillä tuntuu kuin juoksisin maratonia, mutta maisemat eivät vaihdu mihinkään. Olen pohtinut monta kertaa, kuinka monta askelta otan työpäivän aikana. Tänään vihdoin testasin.

Fitbitin mukaan otin 13808 askelta ja kuljin 6,01 mailia/ 9,6 km. Tähän EI ole laskettu mukaan aamutreeniä eikä työpäivän jälkeisiä puuhia. Lounastauon kävelylenkki näkyy tosin laskuissa ja toi mittariin reilut 5000 askelta.

En siis selkeästikään kärsi keskivertotyöläisen istumisongelmista. Kai tämän voisi laskea jonkinlaiseksi työeduksikin, vaikkei ihan aina siltä tunnukaan.

Viimeisten murusten menetys

Noin vuosi sitten Phill sai idean oluen säilömisestä. Vuosikertaolutta, tiedättehän? Hän perehtyi aiheeseen tarkasti, valitsi sopivat oluet ja varasi hommaan yhden keittiönkaapin, jota aloimme kutsumaan hienosti olutkellariksi.

Ensimmäiset vuosikertaoluet ovat nyt valmiita ja olemme saaneet todeta, että kellaroimismenestyksemme on ollut vähintäänkin kyseenalaista. Ei ole meinaan ihan yksi tai kaksi olutta, jotka ovat päätyneet avaamisen jälkeen suoraan viemäriin. Liekö syynä sitten huono olut vai se, että ilmaistoimattoman kodin keittiönkaappi ei aja ihan samaa asiaa kuin lämpötilasäädelty kellari...

Mutta onpa joukossa ollut jokunen menestyjäkin. Niistä yksi päätyi Phillin lasiin sunnuntaina ja heti perään sohvalle, kun yli-innokas Possu hyppäsi Phillin syliin hiiri suussaan. Pettynyt Phill pesi sohvan ja kertoi minulle, että yksi elämän isoista pettymyksistä on se, kun menettää yllättäen pitkään odotetun herkun viimeisen muruset. Voikkarin viimeinen haukku, johon olet säästellyt kaikki parhaat palat, viimeinen karkki, viimeinen lihapulla tai sitten se viimeinen kulaus olutta.

Kuuntelin Philliä nauraen. Ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti, mutten osannut samaistua tuskaan ihan täysillä. En osannut, kunnes sama juttu tapahtui minulle tänään:

Olin tehnyt itselleni lounaaksi täydellisen voikkarin: Rapeakuorista maalaisleipää (ei mitään pullamössöhöttöä), kalkkunaleikettä, sulatejuustoa, Turun Sinappia, avocadoa ja pinaattia. Olin nälkäinen kuin susi ja ahmin leipäni hirmuista vauhtia, viimeistä nurkkaa lukuunottamatta. Viimeisen nurkan aioin nautiskella hitaasti, mutta sitä ennen minun piti auttaa paria lapsukaista avaamaan lounaidensa rippeet. Jätin leipäni pahaa aavistamattomasti keskelle lapsilaumaa, käänsin selkäni ja pum, täydellinen leipäni oli lattialla. Tuona hetkenä tiesin täsmälleen, mitä Phill oli sunnuntaina tarkoittanut.

Lounas jäi ehkä hieman vajaaksi, mutta ei tänään ole tarvinnut ihan nälässäkään olla. Kävimme illalla testaamassa Iron Pig Ale Housen bbq:n ja hyväähän se oli. Ja tuhtia. Riittää vaikka vielä vaikka huomiseksikin lounaaksi.

Päättymätön viidakkokirja

Kalifornian kuivuus ei korjaantunut tänäkään talvena mihinkään. Päinvastoin, huhtikuun alussa Kalifornian kuvernööri julkaisi uudet, entistä tiukemmat, vedenkulutussäädökset, joita kaikkien pitäisi noudattaa mukisematta.

Omalla kohdallamme kuivuus on tarkoittanut muunmuassa puutarhaunelmiemme kuoppausta ja pihamme kunnostuksen laiminlyöntiä. Olemme olleet uskomattoman laiskoja ja saamattomia, minkä seurauksena loppukin nurtsi on tukehtunut rikkaruohojen alle.

Mutta siis nuo rikkaruohot - elävätkö ne kenties pyhällä hengellä? Olen nähnyt jopa kuivuuteen nuupahtaneita kaktuksia, mutta rikkaruohot ne vain kukoistavat ja tihentyvät entisestään.

Sunnuntaina kyllästyimme katselemaan viidakkoamme ja vietimme monta tuntia pihalla nyppien, kiskoen, Fiskarseilla leikellen ja ruohonleikkuria lykkien. Lopputulos on parempi, mutta yhä edelleen aika villi. Jopa niin villi, että Fiskarsitkin rikkoutuivat. Suomalaista laatua? Vai jokos se Fiskarskin myytiin ulkomaille?

Jos kyse olisi ikiomasta pihasta, kiskoisin koko kuolleen nurtsin ylös ja valitsisin jonkin helppohoitoisemman ja vesiystävällisemmän vaihtoehdon. Jos ja jos. Nykytilanteessa tyydyn vain ummistamaan silmäni ja lainaamaan naapurin tehokkaampaa ruohonleikkuria kerran kuussa. Oma piha on kiva juttu - ainakin teoriassa.

Valmiiksi vartissa

Eilen oli taas aika juhlia sukellusveneitä submarine birthday ball:ssa. Viimevuonna valmistauduin juhlaan huolella: Ostin uuden iltapuvun, kävin laitattamassa kynnet ja hiukset sekä meikkasin pitkään ja hartaasti. Tänävuonna valitsin toisen lähestymistavan ja laittauduin iltaa varten noin viidessätoista minuutissa.

Viimevuotinen mekkoni istui edelleenkin hyvin ja miellytti silmää, samaten kengät ja laukku. Hiukset sattuivat taittumaan kivasti laineille aamutreenin jälkeen, joten hiustenlaitoksi riitti tällä kertaa kuivashampoo. Varpaiden lakka oli vielä ihan hyvässä kunnossa ja sormien kynnet osaan lakata jotenkuten itsekin. Meikkiä käytän arkena hyvin kevyellä kädellä, joten eipä sen juhlameikinkään tekoon ihan hirveän kauaa mennyt. Käytännössä minua siis laiskotti ja taisipa siinä jonkinlainen saituuskin iskeä.

Vaikka en käyttänytkään tällä kerralla paljoa aikaa tai rahaa ulkonäköni eteen, tunsin oloni kauniiksi ja juhlavaksi. Tulipa taas todistettua, että 90% kauneudesta lähtee hyvästä olosta. Ehkä jopa enemmänkin.

Ja nuo juhlaunivormut, ah... Ne vievät jalat altani joka vuosi. Joka vuosi hieman edellistä pahemmin. Mikä ihme siinä onkaan?

Ilta oli mukava ja noudatteli täsmälleen samaa kaavaa kuin viimevuona. Aluksi oltiin virallisia, muisteltiin menetettyjä sukellusveneitä ja lähetettiin tsempit tällä hetkellä kommenuksella oleville yksiköille. Mukana juhlahumussa oli myös vuonna 1944 delfiininsä (sukellusvene pätevöityminen) ansainnut herrasmies.

Illallisen jälkeen oli aika rentoutua ja vaihtaa univormu vaikka kirahvipukuun... 

Photo boothit ovat aina taattu hitti! Takinkin olisi voinut riisua, jos ei Phill olisi unohtanut vyötä sohvalle lähtökiireen iskiessä. Hupsis vaan. Putoavien housujen aiheuttamalta draamalta vältyimme kuitenkin syömällä. Illalliseksi tarjoiltu surf and turf oli ihan jees, mutta aika tuhtia tavaraa.

Näissä tunnelmissa mentiin loppuilta. Ensi vuonna sitten uudelleen. Nähtäväksi jää pääseekö mekko päälle vielä silloinkin.

Perinteinen veronpalautusreissu

USA:ssa tavallinen tappitalleroinen joutuu yhä edelleenkin tekemään veroilmoituksensa ihan itse. Saatavilla on tietenkin maksullisia palveluita ja tietokoneohjelmia, joista löytyy apua, mutta viime vuoden helpon ja nopsan kokemuksen perusteella päätimme hoitaa homman a) itse b) viimetipassa.

Viime vuonna homma oli meille helppo ensimmäistä ja toistaiseksi ainoaa kertaa. Minulla ei ollut enää tuloja eikä palautuksia Suomesta ja kaikki tuloni olivat yhdestä ainoasta osavaltiosta, New Hampshiresta. USA:ssa maksetaan veroja sekä liitto- että osavaltiotasolla, mutta New Hampshiressa skipataan iloisesti osavaltiovero.

Tänä vuonna harmaita hiuksia aiheutti se, että military mahdollistaa osavaltiokohtaisten verojen skippauksen myös Kaliforniassa, mutta käyttämämme ohjelma ei tarjonnut tähän mahdollisuutta. Lisäksi emme olleet aivan satavarmoja, koskeeko verovapaus myös puolisoita ja pitäisikö minun olla Phillin lailla New Jerseyn asukas, Kalifornian asukas vai voisinko kenties olla edelleenkin New Hampshiren asukas. Loppujen lopuksi Phill kävi kysymässä neuvoa ilmaisilta veroneuvojilta tukikohdassa ja sai kolmannelta tyypiltä jopa jonkinlaista apua. Jos neuvoihin on luottamista, olen nyt vähän niin kuin Kalifornian asukas, mutta en maksa tänne veroja, koska asun täällä ainoastaan siitä syystä, että Phill sattui saamaan tänne ordersit. Virallinen kotini on Phillin lailla New Jersey, mutta sinnekään minun ei tarvitse maksaa veroja, koska en asu siellä. Maksettavaksi jäi siis ainoastaan liittovaltion verot.

USA:ssa veronpalautukset napsahtavat tilille keväällä. Rahoilla ei siis ostella joululahjoja, vaan rahoitetaan kesän reissu. Tänä vuonna lentolippujen hinnat saivat minut kyseenalaistamaan Suomen-reissun järkevyyden ja päätimmekin lykätä Suomi-loman syksyyn tai talveen ja reissata kesällä jonnekin muualle. Tuo jokin muu on alkanut nyt hahmottumaan hyvin luontopainotteiseksi kaksiosaiseksi reissuksi:

Ensin lennämme Pennsylvaniaan, jossa vietämme päivän Pittsburghissa ja kolme päivää metsän keskellä "mökissä" yhdessä Phillin perheen kanssa. Reissun päätarkoitus on viehekalastus, mutta minä lähden matkaan lähinnä täydellisen rentoutumisen ja valokuvauksen perässä. Spruce Creek on kertomusten ja kuvien perusteella huikaisevan kaunis.

Pennsylvanian jälkeen suuntaamme San Diegon kautta Alaskaan. Kyllä. Alaskaan! Valitsimme Alaskan aika randomisti, lähinnä yöttömän yön ja upean luonnon perusteella. Reissun yksityiskohdat ovat vielä hahmottumassa, mutta innostus hipoo jo niitä samoja pilviä, missä Suomen-lentojen hinnat liikkuvat. Hyttyskarkoitetta saa ainakin pakata mukaan vähintään yhtä paljon kuin Suomen mökkireissulle.

Suomen skippaaminen harmittaa tietenkin pikkuisen, mutta nämä ovat näitä ulkosuomalaisen ikuisuusongelmia. Lomapäiviä ja rahaa kun ei kasva puissa. Mutta hei, meille saa kyllä tulla kesällä vierailulle, jos oma lomakohde ei ole vielä selvillä.

Luottokampaaja

Luottokampaaja on monelle naiselle kultakimpalettakin arvokkaampi juttu. Ikävä kyllä näitä kultakimpaleita ei kuitenkaan kasva ihan joka oksalla. New Hampshiressa en löytänyt moista koskaan, täällä San Diegossa löysin luottokampaamon noin vuosi sitten, mutta luottostylisti löytyi vasta tänä keväänä.

Kampaamokokemus saa uuden ulottuvuuden, kun tuolissa voi ihan oikeasti rentoutua. Ei tarvitse jännittää lopputulosta eikä vaivaantua tyypin kanssa, joka ei puhu sanaakaan tai utelee aivan liikaa. Luottokampaaja osaa hommansa ja on asiakkaan kanssa samalla aaltopituudella. Luottokampaajaan voi sananmukaisesti luottaa.

Liekö sattumaa vai kohtalon johdatusta, että minun luottokampaajani on entinen preschool opettaja, joka pitää matkustelusta. Siinäpä meillä riittää juteltavaa ja vertailtavaa... Eiköhän tässä aika tutuiksi tulla, sillä lyhyt tukka vaatii kurinalaista trimmailua kerran kuussa.

Elämä lyhythiuksisena on muuten aika kivaa! Miksiköhän odotin näinkin  kauan ennen kuin menin ja pätkäisin? Ainoa huono puoli on se, että bad hair day on todellakin bad hair day. Oh well, löytyyhän maailmasta hattuja...

Kun ärsyttää

Joskus on päiviä, kun kaikki ärsyttää. Väsyttää, mikään ei pysy käsissä, kukaan ei kuuntele, kaikki ympärilläolijat kinaavat, päätä särkee tai nenä on tukossa, nälkä, liikenneruuhka, typerät kommentit... Kaikki on aivan pielessä.

Näinä päivinä on todella haastavaa olla niinkin sosiaalisessa työssä kuin preschool opena. Lasten hölmöilyt eivät naurata, eivät sitten yhtään, ja minusta tulee no fun miss Veera. Päivän käytetyin sana on ei, sekä minun että lasten suusta. Kun ope on kärttyinen on kaikkien huumori koetuksella. Yritän olla niin aikuinen kuin voin, mutta aina ei jaksa.

Jos lapsille vielä riittääkin joitain kärsivällisyyden rippeitä niin aikuisten kanssa hermot vasta ovatkin koetuksella. Pitäisi jaksaa hymyillä, small talkata, puhua lasten asioita, suunnitella opettajien yhteisiä juttuja tai olla ainakin asiallinen. Preschool opettajan työhön kuuluu triplasosiaalisuus: lapset, lasten vanhemmat, työkaverit - kaikki pitää huomioida eikä hiljaisia tai yksinäisiä hetkiä löydy päivästä kovinkaan montaa. Sisäinen mörköni ihmettelee aina välillä, miten ihmeessä päädyin tälle alalle.

Näinä päivinä kiroan hiljaa mielessäni suomeksi ja yritän jaksaa siihen asti, että on aika vetää peitto korviin ja herätä seuraavana aamuna parempaan päivään. Tai, jos oikein hyvin käy, ärsytys jääkin jo töihin ja illalla päivä saa vielä toisen mahdollisuuden.

San Diegossakin on kevät

Tänään mieli parani iltakävelyllä ja eilisiä pizzan tähteitä mutustaessa. Taidanpa kuitenkin mennä ajoissa nukkumaan. Ihan varmuuden vuoksi.