Rakkaudesta liikuntaan

Olin vuosikausia pahimmanlaatuinen jojo-liikkuja. Välillä urheilin kuin viimeistä päivää, joskus vähemmän ja välillä en yhtään. Innostuminen oli vähintäänkin yhtä varmaa kuin urheiluinnon lopahtaminenkin.

Kuusi vuotta sitten jojoiluni päättyi kuin seinään. Phillin touhuja seuratessani uinuva urheiluhulluuteni heräsi eikä mennytkään enää takaisin nukkumaan. En tiedä mitä päässäni naksahti, mutta hyvään suuntaan on menty. Liikunta, hyvinvointi ja treenaaminen ovat iso osa päivittäistä elämääni enkä osaa enää edes kuvitella eläväni ilman säännöllistä liikuntaa.

Kaikki lähti liikkeelle juoksusta. Kaivoin juoksulenkkarit ja -trikoot esiin ja lähdin kerryttämään maileja pitkin poikin Newtonia ja Bostonia. Aluksi kunnon kasvaminen oli nopeaa ja tunsin olevani pysäyttämätön. Kesän tullen muutin Hawaijille ja juoksun rinnalle tulivat kuntosali, yhteistreenit Phillin kanssa, vaeltaminen ja välillä melominenkin. Phillin perässä oli vaikea pysyä ja hyvä niin. Sisukas ja kilpailuintoinen suomalainen ei luovuta, vaan juoksee miehensä suohon (jos tarve vaatii).

Jossain vaiheessa suurin juoksuintoni lopahti, mutta tilalle löytyi aina jotain uutta ja kivaa. Missään vaiheessa ei käynyt pienessä mielessänikään lyödä hanskoja tiskiin ja suunnata takaisin kotisohvalle. Kun isot rattaat lähtevät pyörimään ei niitä niin vain pysäytetäkkään. Toistaiseksi liikuntainnostustani eivät ole päässeet häiritsemään edes loukaantumiset tai sairastumiset (kop, kop!). Eikä minulla myöskään ole koskaan niin kiire etteikö liikunnalle olisi aikaa. Tässä tosin auttaa se, että liikumme Phillin kanssa välillä myös yhdessä. Laatuaikaa parhaimmillaan!

Kaikkein ratkaisevin selitys vahvalle treenimotivaatiolleni on kuitenkin liikunnasta saamani täydellinen hyvän olon ja hyvinvoinnin tunne. Urheillessani tunnen olevani parhaimmillani ja kauneimmillani. Tiedän, että siitä voi olla montaa mieltä, kuinka kaunis hikeä valuva, tulipunainen ja meikitön nainen on. Mutta itse näen peilistä lähinnä sädehtivät silmät, jotka huokuvat tyytyväisyyttä, vahvuutta ja elämäniloa. Pidän tuosta tyypistä ja siitä, miten se kohtelee itseään ja kehoaan. Siis pidän juuri sillä hetkellä. Kyllä minullakin on usein niitä hetkiä, kun haluaisin muuttaa itsestäni sitä sun tätä - sisäisesti ja ulkoisesti.

Toinen liikunnan iloa lisäävä tekijä on vaihtelevuus ja spontaanisuus. En treenaa mitään tiettyä lajia tai mitään tiettyä tavoitetta silmälläpitäen. Treenaan kyllä tavoitteellisesti, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa. Jos ulkona paistaa aurinko, voin hyvin vaihtaa salitreenin juoksulenkkiin tai ulkoharjoitteisiin. Eivät ne käsien lihakset yhdessä yössä surkastu. Varsinkin, kun jonain sateisena päivänä olen saattanut muuttaa suunnitelmiani päinvastaiseen suuntaan.

Eniten opittavaa minulla on oman kehon kuuntelemisessa. Tykkään treenata kovaa ja vetää itseni äärimmilleni. Jokaisen treenin ei tarvitse kuitenkaan olla huippusuoritus. Välillä olisi hyvä rauhoittua, venytellä ja levätä. Siksipä olenkin liittänyt päivittäisiin rutiineihini aamujoogan. Joka aamu minun pitää hieman patistella itseäni aloittamaan, kun ei millään huvittaisi ja kroppa on kankea kuin rautakanki. Aloitan kuitenkin, sisukas kun olen, ja hyvä olohan siitä tulee. Löysin itselleni 10min. pituisen sarjan, jonka käyn läpi 1-3 kertaa, aamusta riippuen. Viimeistään kolmannella kierroksella alkaa aina tuntumaan, että päivä voi alkaa. Uskomatonta muuten kuinka vaikeaa niinkin yksinkertainen asia kuin hengittäminen voi olla! Olisi pitänyt treenata joogaa jo silloin, kun vielä soitin aktiivisesti trumpettia :).

Odotan jo innolla, mitä kaikkea uutta urheilukivaa San Diego tuo tullessaan. Savatea on edelleen kova ikävä, joten jotain potkunyrkkeilyn tapaista pitäisi ainakin kehitellä. Suunnitteilla on myös autotalliin perustettava kuntosali ja juoksuintokin lisääntyy luultavasti entisestään uusissa maisemissa. Ja jos en muuta keksi, niin ehkä rupeankin liikkumaan kuin eläin: http://www.globalbodyweighttraining.com/the-animal-flow-workout-fitness-video/ En osaa päättää onko tuo minusta huikeaa vai hassua.

Nähtävästi urheillessa ei tule koskaan otettua kuvia. Paitsi Hawaijilla :)...

Oi, onnea! Kailua, Oahu, HI

Koko Head, Oahu, HI

Onnellinen idiootti  :)

Wiffle ballia lähipuistossa, Salt Lake, Oahu

Kauai, HI

Kauai, HI - viidakosta löytyi vesiputous

 

Juoksulenkin jälkeen punaisena, hikisenä ja onnellisena

Muutosvastarintaa

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää pääsevänsä viikon päästä kampaajalle. Yhtäkkiä ei malttaisi odottaa enää yhtään, olisi päästävä NYT HETI. Sitten koittaa kauan odotettu kampaajapäivä ja hiukset käyttäytyvät ja asettautuvat kuin unelma. Alkaa epäilyttää, onko kampaajalle meno sittenkään tarpeen tai edes fiksua. Perjantai-iltapäivänä tuo epäilys iski minuun. Nyt en tosin puhu hiuksista vaan muutosta.

Olen odottanut muuttoamme kuin kuuta nousevaa viimeiset pari viikkoa. Vaikka Portsmouth onkin minulle rakas, olen ollut enemmän kuin valmis lähtemään ja aloittamaan uuden Kalifornia-nimisen luvun elämässäni. Elokuu mateli eteenpäin ja ajatukseni olivat aivan liian usein San Diegossa ja kaikessa siellä odottavassa. Elin koko kuun jonkinlaisessa välitilassa - siellä ja täällä ja lopulta en oikein missään.

Nyt kun tavaroiden pakkauspäivään on aikaa viikko, alkaa muutto tuntua todelliselta. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla nyt aivan täpinöissäni. Innostuksen rinnalle on kuitenkin hiipinyt kuin huomaamatta epävarmuus ja tekisi mieli lyödä jarrut pohjaan. Voitaisiinko kuitenkin jäädä tänne täydelliseen kaupunkiin, missä kaikki on hyvin, kaikki on tuttua ja jokaiseen kadunkulmaan liittyy ihania muistoja? Mitäs jos San Diegossa ei olekaan kivaa?

Vahvimmillaan tuo tunne oli perjentai-iltapäivä. Istuskelin kauniissa ja rauhallisessa Prescott Parkissa, join kookoskahviani ja katselin ihmisiä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ei ollut kylmä eikä kuuma, lokit kirkuivat, veneet puksuttivat ja minun oli täydellisen hyvä olla. Ennen puistoretkeäni kävin salilla, jossa työntekijät tervehtivät minua nimeltä, vaihdoin naapurin kanssa kuulumiset ja avasin oven postimiehelle, joka kävi varta vasten kertomassa, että FedEx oli jättänyt etuovellemme paketin. Postimies tiesi, että emme koskaan käytä etuovea ja häntä huoletti, että emme ehkä huomaisi paketin saapumista. Ihana Portsmouth ja ihanat Portsmouthin asukkaat. Miksi minulla on ollut niin kiire pois?

Kotiin palatessani minua odotti keskellä keittiön lattiaa möllöttävät pesukone ja kuivuri. Makuuhuoneen nurkasta silmiini osui laatikkopino, joka odottaa siellä jo reippaita kantajia. Keskeneräisyys ja kärsimätön odotus palasivat salaman lailla mieleeni. Minun piti oikein pinnistellä muistaakseni sen ihanan raukean onnentunteen, jossa olin kellunut vielä hetki sitten. Voitaisiinko kuitenkin jo lähteä?

Elämän ihana vuoristorata. Yhdessä hetkessä olen niin äärettömän onnellinen, seuraavassa odotan jo kärsimättömästi jotain vielä parempaa. Mutta onneksi tunteiden lisäksi löytyy myös järkeä, joka käskee pysähtymään ja nauttimaan. Huominen tulee odottamattakin. Joskun vielä opin sen...

Meidän kulmakahvilasta saa maailman parhaat latte:t. Jos hyvä tuuri käy, koristeeksi saa oman kuvan.

Täydellinen hetki

Sinun ja minun askareet?

Uskotteko, jos sanon, että Phill ja minä emme kinastele oikestaan koskaan kotitöiden jakamisesta? Uskokaa pois! Emme me kotitöitä aina hymyillen tee, mutta teemme kuitenkin. Työt ovat jakautuneet aika tasapuolisesti ihan luonnostaan.

Phill rakastaa kokkaamista, minä en. Jos Phill valmistaa meille ihanaa ruokaa, on minusta selvää, että minä hoidan tiskaamisen ja autan keittiön siivoamisessa. Perus viikkosiivous hoituu minulta nopeasti ja pyykitkin saan pestyä ihan ilman apua muiden hommien tai tv:n katsomisen ohessa. Phill puolestaan hoitaa kaikki korjaushommat, nurtsin leikkuun ja tekniset ongelmat. Aika perinteisellä työnjaolla siis mennään. En näe mitään syytä taistella toimivaa systeemiä vastaan ihan vaan (olemattoman) periaatteen vuoksi. 

Suuri salaisuus tyytyväisyytemme takana on pieni sana "kiitos". Yritämme muistaa kiittää toisiamme ihan niistä arkisistakin asioista. Yhdellä sanalla on valtavan suuri merkitys; minun panokseni ei ole toiselle itsestäänselvyys tai näkymätöntä. Kunnia "kiitos"-sanan viljelystä menee täysin Phillille. Kiinnitin siihen huomiota jo suhteen alkuvaiheessa ja aloin itsekin toimia samalla tavoin. Nyt se on luonnollinen, mutta tiedostettu toimintatapa, josta en aio koskaan luopua.

Perinteinen työnjako ei  ole kuitenkaan aina mahdollista, sillä emme voi aina jakaa arkea normaalin pariskunnan tavoin. Olenkin alkanut taas viime aikoina totutella ajatukseen ja ihan käytäntöönkin itsenäisestä yhden ihmisen arjesta. Phill on ollut viime viikkoina paljon poissa kotoa ja kotona ollessaankin tehnyt pitkiä työpäiviä. Kaikki kotihommat ja monet muuttoon liittyvät valmistelut ovat siis jääneet minulle. Ja täytyy myöntää, että se tuntuu oikeastaan aika hyvältä! Olin jo melkein unohtanut, kuinka itsenäinen minä olenkaan.

Osaan minäkin leikata nurtsin, hoitaa muutto- ja paperiasioita ja joistain pienistä korjaustöistäkin selviän. En edelleenkään tykkää asioida Home depot:ssa (remonttireiskojen kauppa) tai viedä autoa korjaamolle, mutta teen sen silti ja saan yleensä extra-hyvää palvelua ja itselleni selviytyjäfiiliksen. Kokkaamaankin olen taas alkanut! Osaan tehdä ihan hyvää perusruokaa. Heh, vanhasta opiskelijan tottumuksesta halpaa perusruokaa. Ja sama toimii myös toisinpäin: Phill osaa silittää ihan itse univormunsa (paljon paremmin kuin minä), ommella niihin kaikki tarvittavat merkit ja napit, pestä pyykkinsä, kiillottaa kenkänsä, siivota ja jopa pedata sängyn boot camp:n oppien mukaisesti.

Kaikkein eniten inhoan hoitaa "vaikeasti hoidettavia asioita" ja vaatia. Kaikki tietävät varmasti miltä tuntuu roikkua puhelimessa tuntitolkulla, jättää viestejä, joihin ei koskaan vastata ja lopulta kuulla, että "minä en hoida tätä asiaa, soita tälle henkilölle." ja sitten sama rinki alkaa uudelleen alusta. Yleensä jätän nämä asiat Phillille, kun hän muka osaa hoitaa ne paremmin. Nyt kun on vain otettava härkää sarvista (meinasin kirjoittaa lehmää, mutta kai se härkä on), olen taas löytänyt sisältäni sen pienen eläimen raivon ja sisukkuuden, jolla asiat saadaan hoidettua. Hitsi että tuntuu hyvältä, kun kahden päivän ja viiden puhelun jälkeen saat vihdoin sen Portsmouth Public Works:in miehen hakemaan vanhan patjasi kaatopaikalle. Siis sen patjan, joka heidän piti hakea silloin kaksi päivää sitten ja joka ei muka ollut sovitussa paikassa ja jota ei nyt voi hakea ennen ensi kuun huonekalujen noutopäivää. Hah! Kirsikkana kakun päällä kaikuvat samaisen työntekijän sanat: "Onneksi soitit uudelleen ja osasit vaatia."

Niinä heikkoina hetkinä, kun minä stressaan todellisista tai olemattomista asioista, Phill aina kaappaa minut kainaloon ja sanoo:" Don't worry babe, I'll take care of you." Ja se on kaikki mitä tarvitsen. En minä oikeasti tarvitse ketään huolehtimaan minusta. Tarvitsen vain sen tunteen ja varmuuden, että joku on valmis huolehtimaan minusta. Kyllä minä pärjään!

Tosin, yksi asia minua mietityttää: Kuka avaa minulle jumissa olevat mantelivoipurkit (almond butter), kun Phill on pidempään poissa? Niihin ei jostain syystä tehoa edes vanha kunnon veitsiniksi. Noh, täytyy vain toivoa, että naapurissa asustaa kivoja ja vahvat näppivoimat omaavia ihmisiä. Olisihan se ainakin hyvä tapa tutustua naapuriin, jos kolkuttelisi ovella itku kurkussa ja purkki kädessä...

New Hampshire:ssa ollaan näin kohteliaita

Kisu auttaa keittiössä...

...ja asennuspuuhissa

Pienen maailman sattumia

Törmäsin juoksulenkilläni, erään preschoolilaiseni äitiin. Kyse oli samaisesta äidistä, jolta olin saanut pari päivää sitten käyttämäni lahjakortin. Kuulumisia vaihtaessamme totesimme kumpikin, että olitkin ollut juuri mielessäni. Lapsen mummo ja pappa olivat hankkineet viikonloppuna koiranpennun ja tästä piti tietenkin informoida myös Ms. Veeraa, jolla on se "maailman ihanin harmaa kissa. Siis melkein harmaa. Sen maha on valkoinen ja siinä on myös vähän persikan väriä." Illalla sain sitten aiheesta sähköpostia, jonka sisältö hymyilyttää vieläkin.

Olen saanut viime aikoina useita muistutuksia siitä, että maailma on oikeastaan ihanan pieni paikka. Ottaessani yhteyttä San Diegon suomalaisiin, minulle selvisi, että samoihin aikoihin sinne on muuttamassa melkein tästä naapurista myös toinen suomalainen nainen, jolla on amerikkalainen mies. Olemme asuneet viimeiset pari vuotta samalla alueella törmäämättä toisiimme (tosin, mistä sen tietää, vaikka olisimme sattuneet vastakkain montakin kertaa!) tai tietämättä mitään toistemme olemmassa olosta. Olisi ollut mahtava tuntea toisemme jo täällä asuessamme, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Samoihin aikoihin minulle selvisi, että San Diegossa asuu myös suomalainen nainen, jonka aviomies on USA:n laivaston palveluksessa. Tuon kuullessani meinasin pudota tuolilta. Enpäs ollut koskaan ajatellutkaan, että meitä suomalaisia navy-vaimoja on muitakin. Eikä se vielä siihen jää. Yhden löydettyäni olen saanut "tutustua" moniin muihinkin suomalaisiin military-vaimoihin. En osaa edes kuvailla, kuinka ihanalta tuntuu tietää, etten olekaan yksin. Vertaistukea parhaimmillaan!

Vertaistukea tulee löytymään San Diegossa myös aivan naapurista, saman kadun varrelta. Phillin lisäksi hänen yksiköstään valittiin chief:ksi myös toinen miekkonen, J. Valinnan jälkeen Phill ja J ovat työskennelleet tiivisti yhdessä ja tutustuneet toisiinsa. On selvinnyt,  että meillä kahdella pariskunnalla onkin aika monta yhdistävää tekijää: J:n vaimo on meksikolainen ja he ovat olleet naimisissa lähes täsmälleen yhtä kauan kuin mekin. Heidän Green Card -prosessinsa on samassa vaiheessa kuin meidänkin. Miehemme ovat samalla paatilla, eli kotona ja merillä aina samaan aikaan. He ovat myös molemmat vastavalittuja chief:jä. Meillä kummallakin on kissa (heillä kaksi), ei lapsia ja nyt sitten tulemme vielä asumaan ihan toistemme naapurissa. J:n vaimo on jo San Diegossa, enkä ole siis vielä tavannut häntä. J:hin olen kuitenkin tutustunut jo aika hyvin ja pidän hänestä kovasti.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, saimme juuri kuulla, että yksi vanha ystäväpariskuntamme on muuttamassa alkuvuodesta San Diegoon. En malta odottaa, että pääsemme pelamaan heidän kanssaan shuffleboardia! Emme koskaan kuvitelleet asuvamme samassa kaupungissa, mutta elämä, ja varsinkin laivastoelämä, on yllätyksiä täynnä.

Tavallaan tämä ikuinen muuttaminen saa maailman tuntumaan pienemmältä. Uudet kaupungit, kultturit ja ihmiset tulevat tutuiksi ja osaksi omaa elämää. Kaukaiset paikat ja ilmiöt muuttavat naapuriin. Hyvästien hetkellä on aina haikeaa, mutta koskaan ei voi tietää, kuinka lopullisia hyvästit ovat. Voiko olla mitään parempaa, kuin ystävät ympäri maailman? Niin kuin polttarikirjassani lukee: "After all, seasons change, so do the cities. People come into your life, people go. But it's comforting to know, the ones you love are always in your heart. And if you're very lucky, a plane ride away." - Carrie (Sex and the City) tokaisi joskus näin viisaasti :).

On muuten melkoinen ikävä kaikkia teitä sydämessä asustavia ystäviä! Koskakohan se lentokone kuljettaisi minut taas Suomeen (tai teidät USA:han!)? Norwegian aloittaa kuulemma maaliskuussa halvat lennot Helsinki Los Angeles välillä. 500-600€ menopaluu! Vink, vink :)...

Ystävät askartelivat ystävänpäivänä lahjan Italiassa asuneelle ystävälle (varhaiskasvattajat vauhdissa!)

Pieni maailma ja pari jättiläistä, Hollanti, Den Haag

Etsi suomenkieli. Kyltti löytyi Honolulusta, Hawaijilta

Sadepäivä menee vaikka päällään seisoen

Rankkasateet yllättivät tämän Labor Day:n viettäjän. Vettä tuli taivaan täydeltä ja tylsyys iski. Edes Kisu ei tahtonut leikkiä kanssani. Tuijotti vain pitkään ja haukotteli, kun touhusin sen lelujen kanssa.

Puolenpäivän aikoihin minulle tuli aivan hirveä himo liikkua. Sali oli kiinni, ulkona ei voinut juosta (uida olisi ehkä voinutkin...), joogatreenin olin tehnyt jo aamulla ja kotijumppa ei huvittanut. Päätinpä sitten opetella seisomaan päälläni. Siis ihan oikeasti.

Miksi? En tiedä, teki vaan mieli. Etsin youtube:sta päälläseisontavideon ja aloin harjoittelemaan. Ohje oli oikeastaan aika hyvä ja heti ensimmäisellä yrittämällä pääsin asentoon, jossa jalkani lepäsivät käsivarsien päällä.

Seuraavaksi vatsalihakset käyttöön ja sykköröksi ilmaan keikkumaan.

Ja sitten olisi pitänyt saada jalat suoriksi ja pysyä siellä hienosti ojennettuna. Noh, se jääköön toiselle kertaa. Sain kyllä jalat pari kertaa oikenemaan - ja tulin ryminällä kuperkeikan kautta alas. Tässä vaiheessa touhujani suu auki katsellut Kisu juoksi komeroon nukkumaan ja rakas mieheni ehdotti, että harjoittelisin päällä seisontaa vain silloin, kun hän on kotona. Ihan varmuuden vuoksi.

Mutta olipa kivaa! Voisi sadepäivän huonomminkin viettää. Illalla sade loppui ja päästiin jopa grillaamaan. Phillin tekemät hampparit on kyllä maailman parhaita! Ja arvatkaa mikä höyryää kupissa tänä aamuna? No, tietenkin pumpkin spice-kahvi.

Labor Day - Kesä ohi, mutta ale jatkuu

Tänään vietettävällä Labor Day:lla on kolme merkitystä:

1. Se oikea merkitys, eli työläisten ja työväenluokan muistaminen

2. Henkinen merkitys, eli kesäkauden päättyminen (vaikkei siltä säiden puolesta tunnukaan)

3. Käytännön merkitys, eli alennusmyynnit

Ei sellaista pyhäpäivää etteikö sitä Amerikassa vietettäisi alennusmyyntien merkeissä...

Koska muuttopäivä on jo ihan ovella, en ollut ajatellut viettää viikonloppuani shoppaillen. Sunnuntaisella lounasretkellä keskustaan en voinut kuitenkaan olla huomaamatta houkuttelevan näköisiä alennusrekkejä kauppojen edustalla. Myöhemmin iltapäivällä minun oli ihan  pakko käydä vähän kurkkaamassa, tahtoisiko joku(nen) kesäinen vaate kuitenkin lähteä mukanani San Diegoon.

Eniten aikaa kulutin Second Time Around -liikkeessä. Näitä liikkeitä on useissa osavaltioissa ja kaupungeissa. Pieni Portsmouth on myös niin onnekas, että meillä on omamme. Second Time Around myy laadukkaita second hand vaatteita, asusteita, laukkuja ja kenkiä. Valikoimasta löytyy perus laatumerkkien lisäksi designer-tuotteita. Kaikkea kivaahan siellä olisi nytkin ollut. Joudun ehkä vierailemaan liikkeessä vielä pari kertaa ennen muuttoa, ihan varmuuden vuoksi. Kurkatkaa Facebookissa sivusto Second Time Around - No Second Thoughts, niin näette tarkemmin, millaisesta liikkeestä on kyse. Suosittelen piipahtamaan paikanpäälläkin, jos mahdollisuus tulee.

Ihan tyhjin käsin en kuitenkaan päässyt kotiin, mutta selitys on myös hyvä. Sain yhdeltä asiakasperheeltä $50 Portsmouth A La Carte lahjakortin joululahjaksi. Unohdinpas sitten koko kortin olemassaolon, kunnes viime viikolla löysin sen laatikoita siivotessani. Jälleennäkeminen oli iloinen! Kortti käy useissa Portsmouthin keskustan liikkeissä ja ravintoloissa. Älyttömän näppärä lahjaidea siis, kunhan sen vain muistaa käyttää. Mutta nyt on kortti käytetty ja kotiin matkusti Serendipity-liikkeestä Quicksilverin raitaneule, joka varmasti lämmittää mieltä ja kehoa viilenevissä Kalifornian illoissa. 

Alennusmyyntien lisäksi Labor Day:hin kuuluu olennaisesti myös grillaaminen. Minun toiveistani meidän grilliin päätyy tänään itse tehtyjä hampurilaisia ja valmiina ostettuja lammasmakkaroita, jotka löysin pakastinta siivotessani. Muuttovalmistelumme jatkuvat (huomaatteko kuinka hyödyllistä kaappien siivoaminen on ollut!?) ja tänään ohjelmassa on kuivurin nostaminen alas pesukoneen päältä sekä irroittamamme keittiönkaapin takaisin asentaminen. Muutama vahva kaveri on onneksi lupautunut kuivurin nostoavuksi ja hamppareitten syömiskavereiksi. 

Vaikka kuinka onkin jo syyskuu ja Labor Day, ei olo ja elo tunnu vielä yhtään syksyiseltä. Viikonloppu oli kuuman, nihkeän helteinen, kunnes eilen illalla ukosti oikein kunnolla. Toivon kuitenkin saavani kokea muutaman kirpsakan syyspäivän ennen lähtöäni. Mieli tekisi jo kovasti kurpitsakahvia ja lämmintä omenasiideriä. 

Syksyn tullen laitetaan veneet talviteloille...

... ja suljetaan lammet

Oikeasti naimisissa

Arvatkaa, mikä alkaa taas kohta?!? Hetken ihanasti unohduksissa ollut paperin pyöritys. Jesh, kyllä sitä onkin kaivattu...

Saadessani Green Card:n olimme olleet naimisissa 6kk. Koska avioliittomme oli kestänyt alle kaksi vuotta, ensimmäinen Green Card:ni oli ns. kahden vuoden ehdollinen (conditional) Green Card. Ennen kuin korttini ensi tammikuussa umpeutuu, minulla on tasan 90 päivää aikaa toimittaa tarvittavat paperit, maksut ja dokumentit, joiden tarkoituksena on todistaa, että olemme ihan oikeasti rakkausnaimisissa ja elämme sen mukaisesti.

Lomake on sinänsä hyvin yksinkertainen. Tällä kertaa ei tarvitse edes listata kaikkia viimeisen kymmenen vuoden aikaisia osoitteita ja työpaikkoja. Projektin työläämpi osuus on kaikkien mahdollisten dokumenttien haaliminen ja kopioiminen. Niitä alkaa olemaan kansiossa jo aika iso pino. Kansiosta löytyy mm. yhteinen vuokrasopimus, molempien nimissä olevat autovakuutukset, uuden auton leasauspaperit, jaetut pankkitilit, yhdessä jätetyt veroilmoitukset, todisteet minulle myönnetyistä military dependent-etuuksista, molempien lentoliput Helsinkiin ja Pasadenaan, meistä kertovia lehtiartikkeleita (Pasadenan reissusta), meille molemille osoitettuja kortteja sekä valokuvia meistä vähän sieltä sun täältä.

Edellisten lisäksi USCIS haluaa myös vähintään kaksi kappaletta todistuksia/kirjeitä ihmisiltä, jotka ovat tunteneet meidät molemmat vähintään siitä asti, kun minusta tuli USA:n vakkariasukas. Ensimmäiseksi pyysimme kirjeet Phillin siskolta ja best man:lta. Heistä kumpikin asuu useiden tuntien ajomatkan päässä, mutta olemme teheneet viikonloppuvierailuja puolin ja toisin sekä soitelleet ja viestitelleet säännölisen epäsäännöllisesti. Lopulta päätin pelata varman päälle ja pyysin kirjeet myös meidän kolmelta läheisimmältä "lähi"ystävältä. Ja ihania kirjeitä he olivatkin kirjoittaneet! Kirjeet ylistivät meistä välittyvää aitoa rakkautta ja välittämistä. Kaikissa kirjeissä myös todettiin, että me vietämme jokaisen mahdollisen hetken yhdessä. Nyt kun sitä oikein ajattelen, niin tottahan se on.

Tiivis yhdessäolo ei tietenkään ole automaattisesti hyvän suhteen merkki tai edellytys. Toimivassa ihmissuhteessa pitää löytää sopiva tasapaino omien juttujen ja yhteisten juttujen välillä. Suhteen kummankin osapuolen pitää pystyä seisomaan omilla jaloillaan, toista puoliskoa tarviten. Tasapaino minun, sinun ja meidän välillä on joka suhteessa erilainen ja saattaa myöskin vaihdella yhdessä ihmisuhteessa eri aikoina.

Meidän kohdalla vaihtelu on ollut olosuhteiden pakosta hyvin suurta. Yhteisiin vuosiimme on mahtunut deittailua, extremekaukosuhteilua maapallon toiselta laidalta toiselle laidalle ja välillä valtamerten syvyyksiin, monen monituisia yhteisiä reissuja, symbioottisia kesiä Hawaijilla ja nyt vihdoin ja viimein perusavioparin arkea.

Kaukosuhteilumme aikana opimme yhdistämään oman ja yhteisen elämämme, vaikka emme voineetkaan olla fyysisesti yhdessä. Tiedämme miltä tuntuu ikävöidä ja missata toisen elämään kuuluvat arjen pikku muruset. Tiedämme miltä tuntuu, kun ei saa toiseen minkäänlaista yhteyttä moneen viikkoon ja voi vain toivoa, että toinen on sukellusveneineen kunnossa ja sähköpostit menevät aikanaan perille. Tiedämme miltä tuntuu, kun koko suhde perustuu vahvaan luottamukseen ja uskoon, että minä pärjään, hän pärjää ja me pärjäämme. Ja ennen kaikkea tiedämme kuinka uskomattoman ihanaa on olla oikeasti fysisesti lähellä, koskettaa toista ja kertoa juuri nyt, aivan kasvotusten, kuinka valtavan tärkeä olet minulle.

Mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ei ole meille itsestäänselvyys eikä se tule sitä olemaankaan, ainakaan lähitulevaisuudessa. Ei siis ole mikään ihme, että nyt kun siihen on ollut mahdollisuus, on meistä tullut pariskunta, joka puhuu aina minun sijaan meistä. Ja mikäs sitä yhdessä puuhaillessa, kun samanlainen huumorintaju ja yhteiset kiinnostuksen kohteet tarjoavat pohjattoman "oman kivan" lähteen.

Niin ihanaa kuin yhdessäolo onkin ollut, tulee tämä vaihe elämässämme päättymään taas tällä erää muuttomme myötä. Phillin työkuviot muuttuvat ja sen myötä muuttuu myös elämämme ja suhteemme arki. Valehtelisin jos väittäisin, että erossa oleminen on kivaa, mutta en epäile hetkeäkään etteikö siitä taas selviäisi ja voisi löytää jopa jonkun kapean hopeareunuksenkin. Kaikki suhteet (ja ihmiset) eivät kestä erossa oloa, mutta ne jotka kestävät, vahvistuvat entisestään. Nyt on aika keskittyä himppusen verran enemmän taas minuun, meitä kuitenkaan unohtamatta.

Niin, ja jos eivät USCIS:n virkailijat vielä näiden dokumenttien jälkeen ymmärrä arvostaa suhdettamme, kutsun heidät meille viikoksi kylään. Viimeistään siinä vaiheessa pitäisi heillekin valjeta, miten oikeat avioparit elävät.

Satoi tai paistoi, aina pitää pussata, kun siihen vain on mahdollisuus