Arkea ja juhlaa

Marraskuu on aina ollut mielestäni vuoden arkisin ja ankein kuukausi. Joka ikinen vuosi olen ollut yhtä yllättynyt siitä, kuinka uskomattoman pimeää ja koleaa marraskuussa voikaan olla. Näillä korkeuksilla kesän ja talven välinen ero ei ole yhtä jyrkkä kuin Suomessa, mutta kyllä se silti tuntuu ja yrittää ankeuttaa.

Kaikeksi onneksi juhlakausi alkaa USA:ssa jo marraskuussa Kiitospäivällä. Oikeaa Kiitospäivää vietetään marraskuun neljäntenä torstaina, mutta mepäs otimmekin ystäviemme kanssa varaslähdön ja nautimme viime lauantaina tämän vuoden ensimmäisen täysimittaisen Kiitospäivän illallisen. Jotta kokkausvastuu ei olisi jäänyt täysin illan isännälle ja emännälle, olimme sopineet etukäteen, kuka valmistaa mitäkin. Lopputuloksena oli valtava, monipuolinen ja herkullinen illallinen, joka koostui kurpitsakeitosta, jättimäisestä kalkkunasta, perunamuussista, perinteistä täytteestä (stuffing), karpalohillosta, erilaisista kasvislisukkeista, sämpylöistä ja tietenkin neljästä jälkiruokapiiraasta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli taatusti riittävästi! Sen viimeisen piiraspalan olisi jopa voinut jättää syömättä. Ehkä...
Aikaa ruokaähkystä toipumiseen on pari viikkoa ennen oikeaa Kiitospäivää, jota lähdemme viettämään New Jerseyyn Phillin perheen luokse. Kokemuksesta tiedän, että tarjolla tulee olemaan jos jonkinlaista herkkua, sillä Phillin perhen kaikki jäsenet ovat älyttömän taitavia kokkeja... Salille siis MARS!

Rehellisesti sanottuna minun elämäni ei ole tällä hetkellä, marraskuusta huolimatta, kovinkaan arkista. Tai oikeammin sanottuna, arkeni on tällä hetkellä hyvin erilaista, kuin useimpina aiempina marraskuina. Kaipuuni töihin ja kiireiseen arkeen alkaa kuitenkin olemaan jo aika kova. Viimeksi tänään soittelin taas USCIS:lle ja selvisi, että edellinen käsittelypyyntöni oli hautautunut jonnekin paperivuoren uumeniin, todennököisesti samaan paikkaan kuin alkuperäinen hakemuksenikin. Tällä kertaa palvelu oli jota kuinkin ystävällistä, mutta tehokkuudesta on paha sanoa mitään. Nyt on vireillä käsittelypyyntö numero 2 ja ohjeena... (arvaako kukaan?!?)... no, tietenkin odottaa. Pitää varmaan ottaa selvää, mikä on kärsivällisen odottamisen maailmanennätys. Olisi aika hienoa sanoa olevansa maailman sinnikkäin odottaja :).

Kummallista postia

Välillä sitä ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä kaikkea sitä voikaan vastaan tulla... Sain eilen kuulla, että minulle oli saapunut kirje Jurylta vanhaan Newtonin osoitteeseeni. Kirje oli delinquency notice, jossa vaadittiin selvitystä, miksi en ollut suorittanut minulle vuonna 2009 suunniteltua jury-palvelusta. Aikaa asian selvittämiseen annettiin 30 päivää kirjeen lähettämisestä. Muussa tapauksessa minua vastaan nostettaisiin syytteet jury-palveluksen laiminlyömisestä ja seurauksena voisi olla $2000 sakot tai yhdyskuntapalvelusta. Että näin!

Jury-palvelusta ei voi suorittaa kukaan muu kuin USA:n kansalainen, ei vaikka kuinka haluaisi. Olen kuullut, että näitä kutsuja on tipahdellut "vahingossa/väärille ihmisille" ennenkin, mutta tämä tapaus oli kyllä todella kummallinen. Minulla ei ole ollut mitään tekemistä Newtonin/Massachusettsin kanssa sitten vuoden 2008 toukokuun ja minulle suunnitellun jury-palveluksen aikoihin, keväällä 2009, asuin Jyväskylässä. Mielellänihän minä olisin lähtenyt Bostoniin, jos kutsu olisi löytänyt minut ja jos oikeuslaitos olisi kustantanut lennot :).

Kaikeksi onneksi tämä muistutuskirje kuitenkin löysi minut. Siitä suuri kiitos Newtonin talon nykyisille (suomalaisille) asukkaille, jotka näkivät vaivaa etsiäkseen minut käsiinsä. Itse asia oli nopeasti hoidettu yhdellä puhelinsoitolla. Pienestä virheestä olisi kuitenkin voinut hoitamattomana koitua minulle suuria ongelmia myöhemmin.

Niin, siitä edellisestä puhelusta USCIS:lle on huomenna kulunut taas kaksi viikkoa. Aika soittaa uudelleen! Jännä nähdä, onko edessä taas kaksi viikkoa odotusta, vai alkaisiko kohta jo tapahtua jotain. Uutta passia ei sen sijaan tarvinnut kauaa odotella. Arvio oli 2-4 viikkoa, mutta sepäs saapuikin viikossa!

Paperisotaa vol. ???

Kaikille niille, jotka inhoavat asioiden hoitamista Suomen viranomaisten kanssa: Kokeiltaa hoitaa asioita muiden maiden (maahanmuuttaja)viranomaisten kanssa, niin johan alkavat Suomen Kela, maistraatti ja poliisi tuntua suorastaan ihanilta kumppaneilta.

Jos minun Green Card- ja työlupaprosessini sujuisivat odotetusti, alkaisi odotus olemaan jo aika pitkällä. Työlupahakemuksen keskimääräinen käsittelyaika on 90 päivää ja Green Card -hakemuksen 4kk. Hakemukseni jättämisestä on nyt hieman alle 3kk ja en ole vielä saanut kutsua edes biometriseen tapaamiseen (sormenjäljet ja valokuva), joka yleensä postitetaan kuukauden sisään hakemuksen jättämisestä. Luonnollisestikin olen ottanut yhteyttä asiaa hoitavaan tahoon ja kysynyt, mistä kiikastaa. Ensimmäisellä soittokerralla sain aivan loistavaa palvelua. Mies luurin toisessa päässä myönsi, että aikaa on kulunut huomattavasti keskimääräistä pidempään. Hän laittoi vireille pikakäsittelypyynnön ja sanoi, että kutsu tulee postitse 15 päivän kuluessa puhelusta.
Jokaisena 15 päivänä juoksin postilaatikolle innosta puhkuen ja petyin - Ei kirjeen kirjettäkkään USCIS:ltä. Kun 15 päivää oli kulunut, soitin heti herättyäni USCIS:n palvelunumeroon ja sain kuulla nauhoitteen, jossa minua kehotettiin soittamaan takaisin aamukahdeksan ja iltakuuden välillä. Kello oli jo yli kahdeksan ja nettisivujen mukaan palvelupuhelin noudattaa soittajan paikallista aikaa. Päätin kuitenkin kokeilla uudelleen yhdeksän jälkeen siltä varalta, että palvelupuhelin olisi kuitenkin eri aikavyöhykkeellä. Mutta ei, sama viesti odotti minua yhdeksältä, kymmeneltä ja yhdeltätoista. Tässä vaiheessa olin jo hyvin turhautunut ja päätin lähteä ulos tuulettumaan ja kokeilla vielä kerran kahden jälkeen, siltä varalta, että sattuisinkin olemaan Hawaijilla. Yllätys, yllätys kahden jälkeen tärppäsi! En tiedä oliko se säkää vai luuliko systeemi minun todella soittavan Hawaijilta. Yhtä kaikki, sain vihdoin puhua oikean ihmisen kanssa.
Valitettavasti intoni oli hyvin ennenaikaista. Tällä kertaa palvelu oli töykeää ja koko puhelu hyödytön. Virkailija otti tietoni vastaan tiuskien ja ilmoitti, että pyyntöni on edelleen jonossa. Kun kysyin, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi, hän nauroi minulle pilkallisesti ja sanoi etten voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Jos en kuule mitään 11.11 mennessä voin soittaa uudelleen. Kiva, odottaminenhan on parasta mitä tiedän. Varsinkin kun se johtaa odottamiseen ja taas kerran odottamiseen. Olen jotakuinkin jo luopunut toiveesta saada Green Cardini keskimääräisen ajan sisällä. Ja se on ihan ok, Green Cardiakin enemmän odotan työlupaa. Oman alan töiden saaminen tulee tuskin olemaan helppoa, mutta mitä nopeammin pääsen aloittamaan sen paremmat mahdollisuudet minulla on löytää töitä.

Sitten vastapainoksi niitä Suomen viranomaisia. Ensimmäinen hyvä kokemuseni oli avioliiton ja uuden sukunimen rekisteröimisprosessi. Sain aivan valtavan hyvää ja nopeaa palvelua Helsingin maistraatilta. Samat kokemuset jatkuivat ottaessani yhteyttä Suomen New Yorkin pääkonsulaattiin uuden passin ja ajokortin tiimoilta. Vastaukset kysymyksiini olivat selkeitä ja yksityiskohtaisia ja sekä puheluihin että sähköposteihin vastattiin hyvin nopeasti.
Ainoa miinuspuoli oli, että minun piti jättää hakemukset henkilökohtaisesti New Yorkissa. Onneksi Portsmouthista pääsee New Yorkiin nopeasti ja halutessaan myös edullisesti. Asuessani Bostonissa, käytin New Yorkin reissuihini aina kiinalaisia halpisbussiyhtiöitä, mutta tällä kertaa päätin satsata hieman enemmän ja valitsin suoran bussiyhteyden Portsmouthista Manhattanille. Valinta oli todella onnistunut! Bussissa oli tilavat istuimet, ilmainen wi-fi, ilmaisia juomia ja naposteltavaa sekä elokuvia ja sanomalehtiä viihdykkeeksi. Viisi tuntia meni molempiin suuntiin yllättävän nopeasti. Myös Hotwiren kautta edullisesti sokkona varaamani hotelli osoittautui mahtavaksi. Hotelli sijaitsi 7th ave ja 51st kulmassa, keskellä kaikkea.
Suomen konsulaatti on avoinna arkisin klo 9-12, mutta tarvittaessa sieltä voi varata myös iltapäiväaikoja. Olin varautunut samanlaisiin turvallisuustoimiin, kuin USA:n Helsingin lähetystössä, mutta eipä Suomen konsulaatilla taida olla paljoa pelättävää. Alakerrassa minun piti kirjautua sisään ja näyttää vartijalle henkilöllisyystodistukseni. Konsulaatin lasiovi oli lukossa, mutta siinä kaikki turvatoimet sitten olivatkin. Asiani hoitui nopeasti ja palvelu oli todella ystävällistä ja asiantuntevaa. Tällä kertaa paperin pyörittely oli suorastaan hauskaa. Ja nyt on ainakin yksi asia taas hoidettu. Se on aina hyvä tunne!
Asioiden hoitamisen jälkeen minulle jäi koko iltapäivä ja ilta aikaa tehdä jotain hauskaa. Koska olin matkassa yksin, päätin kerrankin shoppailla oikein kunnolla. Ja siinähän se päivä sitten vierähtikin. Illalla kassit olivat täynnä hyviä löytöjä ja jalat huusivat hoosiannaa. Näillä reissuilla pitäisi ehdottomasti olla askelmittari matkassa!
Keskiviikkoaamuna kävin aamupalalla lemppari bagel-paikassani ja piipahdin vielä muutamassa kaupassa ennen kuin oli aika suunnata bussiasemalle. Bussia odottaessani tutustuin naiseen, joka osoittautui valtavaksi Suomi-faniksi. Erityisen ihastunut hän on Suomalaiseen musiikkiin. Siinä me sitten ylistimme kilpaa Suomea ja saimme ehkä muutaman sivusta kuuntelijankin kiinnostumaan tästä mahtavasta maasta nimeltä Finland.

Reissussa oli kivaa, mutta vielä kivempaa oli palata kotiin. Kuukausien erossa olot sujuivat meiltä vielä hetki sitten mallikkaasti, mutta nyt jo pari päivää tuntuu pitkältä.Vielä ihanampaa kotiin paluusta teki siisti koti, maljakko täynnä kauniita kukkia ja kaiken huipuksi jääkaappi, jonka piti alunperin saapua vasta perjantaina. Eipä siis pidä turhaan valittaa typeristä paperiasioista, kun tämä kaikki on sen arvoista, tai oikeastaan paljon arvokaampaa.

Talvinen Halloween

Talvi tuli ja kaikeksi onneksi myös meni. Vaikka lumesta pidänkin, en ole vielä valmis pitkään ja lumiseen talveen. Vastahan me pari viikkoa sitten nautiskelimme kesän viimeisistä hellepäivistä. Nytkö muka pitäisi yhtäkkiä kahlata hankien keskellä? Ei, ei, ei... sisäinen vilukissani vastustaa jyrkästi!

Mutta eipä siinä pienen ihmisen vastustelut paljoa auttaneet, kun tiskirättejä alkoi lauantaina iltapäivällä tulla taivaan täydeltä. Tällä alueella sateet ovat useimmiten ihan toista luokkaa kuin Suomessa. Silloin kun sataa, silloin todella sataa. Niin tälläkin kertaa. Koko itärannikko, Mainesta Virginiaan, peittyi äkkiä lumeen ja monet taloudet menettivät sähköt useiksi päiviksi.

Rannikolla sijaitseva Portsmouth säästyi pahimmalta. Täällä lunta kertyi huomattavasti sisämaata vähemmän ja sähköt katkeilivat vain muutaman sekunnin ajaksi. Tosin tämäkin oli liikaa vanhalle jääkaappi parallemme, joka sanoi sopimuksensa irti. Ruuat menivät pilalle, mutta se oli hyvin pientä verrattuna ongelmiin, joita sähköjen menettäminen olisi tuonut mukanaan.

Myräkästä huolimatta päätimme lähteä lauantaina juhlimaan halloweeniä Phillin työkavereiden järkkäämiin pippaloihin vanhalle majoneesitehtaalle. Vietimme melkein koko lauantain asuja shoppaillen. Ideat vaihtuivat ainakin kolme kertaa, kunnes päätimme yksikertaisesti olla douchebags (dorkia, vapaasti käännetynä...). Nauroimme vatsamme kipeiksi oikeita asusteita etsiessämme.

Lopputulos oli juuri niin kamala kuin pitikin. Alunperin olin ajatellut pukea päälleni kilpailevien urheilujoukkueiden fanivaatteita, mutta eihän täältä niin vain löydy muita kuin omien joukkueiden tuotteita. Hyvin lojaalia porukkaa... Lopullinen asuni oli jonkinlainen kunnianosoitus MTV:n Jersey Shore -sarjalle eri värisine leopardiprintteineen ja "little cocks make me giggle" -T-paitoineen. Phill puolestaan yhdisteli asussaan taivasti "vaimon hakkaajaa" ja junttia Britti-turistia. Ja yhdessä me olimme täydellinen pari!

Varsinaista Halloweenia vietettiin maanantaina upeassa keväisessä ilmassa. Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja lumi suli kohisemalla. Olimme varanneet kaapin täyteen karkkia trick or treatereille, mutta ovikellomme ei soinut kertaakaan. Voi hitsi, voi harmi, meidän täytyy selkeästikin syödä karkit ihan itse... Onneksi olimme kaukaa viisaita ja ostimme meidän molempien lempikarkkeja.

Vähän jäi kyllä harmittamaan, että missasimme Portsmouthin Halloween-paraatin, joka on kuulemma todella mahtava. Kaupungin halloween-koristelut tekivät kyllä tehtävänsä ja pelottelivat minut useaan kertaan sydänkohtauksen partaalle. Kaupunki sirotteli katujen varsille liehuvahelmaisia kurpitsapäisiä "variksenpelättimiä", jotka tuulisina, hämärinä iltoina näyttivät hyppäävän auton eteen hetkenä minä hyvänsä.

Nyt halloween on ohi ja joulun odotus alkanut, ainakin monissa kaupoissa ja TV-mainoksissa. Kaupallinen maailma hyppää sujuvasti juhlasta ja sesongista toiseen. Tänä vuonna luontokin seurasi perässä, ainakin hetkellisesti.

Kohtaamisia

Portsmouth on ihana kaupunki tulvillaan hassuja ja superystavallisia ihmisia. Valilla minusta tuntuu, etta olen hypannyt Gilmoren Tyttojen -maailmaan. Kaupungin keskusta on aina taynna vilinaa ja vilsketta, eika koskaan tieda, mita nurkan takaa tupsahtaa eteen. Eilen nain miehen kulkevan ympariinsa salkusta tehty naamio paassaan ja tanaan (sunnuntaina) tormasimme aamuyhdeksalta kilttiin pukeutuneeseen mieheen, joka esitti vastaantulijoille serenadeja kitaran saestyksella. Portsmouth on kaikin puolin aarettoman sympaattinen kaupunki. Talot ovat varikkaita ja persoonallisia, oravia on miljoonia ja vanhemmat uskaltavat antaa lastensa leikkia kaduilla. Olisi mielenkiintoista nahda kaupungin rikostilastot. Todennakoisesti ne ovat samaa luokkaa kuin aikanaan Newtonissa, jossa viikon suurin rikosuutinen oli satunnainen myymalavarkaus tai auton naarmuuntuminen parkkipaikalla.

Ensimmainen kosketus kaupungin ihmisiin olivat syyskuun vuokranantajamme ja Rock streetin naapurit. Meidan asuntomme lisaksi kirkkaan sinisesta puutalosta loytyi kaksi muuta asuntoa ja vuokranantajamme asianajotoimisto. Ensimmaiseen iltaan mennessa olimme tavanneet kaikki naapurimme ja tiesimme kaiken "tarvittavan" heidan elamastaan ja asumiskuvioistaan. Vaikka asunto ei ollutkaan meille se oikea, olisimme kovin mielellamme pitaneet nama naapurit ja vuokranantajan. He saivat olomme tuntumaan kodikkaalta ja tervetulleelta kaiken leireilymme keskella. He olisivat myos mielellaan pitaneet meidat ja kampanjoivatkin ahkerasti loppuun saakka, jotta muuttaisimme mielemme ja jaisimme asuntoon. Emme kuitenkaan muuttaneet mieltamme, silla loytamamme uusi asunto vastasi toiveitamme taydellisesti. Emmeka ole katuneet hetkeakaan. Lisaksi olemme saaneet huomata, etta voimme ainakin osittain pitaa myos vanhat naapurimme. Vanha kotimme kun sattuu sijaitsemaan jota kuinkin nurkan takana, kauppareitin varrella. Ja niina paivina, kun on kiire tai ei muuten vain huvita jutella, kannattaa ihan varmuuden vuoksi pysytella kadun toisella puolella. En ole viela kertaakaan onnistunut ohittamaan naita ihmisia ihan vain pikaisesti moikaten.

Toinen puhumista rakastava tuttavuus on Ceres streetin viinikaupan omistaja, juuriltaan ruotsalainen David. Davidin puodissa kayminen on kuin vierailu isoisan luona. Hanelta loytyy tarinoita joka lahtoon ja vierailut venahtavat usein vahintaan puolituntisiksi. Erityisen ilahtunut han oli kuullessaan minun olevan suomalainen. Se on kuulemma ihan ok. Jos olisin norjalainen, se olisikin sitten ihan toinen juttu... Vaikka emme ostaisi mitaan, muistaa han aina kiittaa meita vierailusta ja toivoo, etta tulisimme taas pian kylaan. Hih, kylaan todellakin.

Nama pari esimerkkia kuvastavat hyvin Portsmouthin henkea. Taalla on ihmisen hyva olla kotiutua. Kotiutuminen, ja etenkin kodin rakentaminen, onkin ollut viime viikkojen kantava teema. Projekti jatkuu viela, mutta kylla tama kaupunki ja asunto alkavat jo kovasti kodilta tuntumaan. Meidan ensimmainen yhteinen ihan oikea koti :).

Ratin takana

Minulla on ollut ajokortti kohta 11 vuotta, mutta ajokokemusta on kertynyt todella vahan. En ole viela koskaan omistanut autoa enka ollut kovinkaan motivoitunut ajamaan, kun auto olisi ollut saatavilla. Nautin pyorailysta ja kavelysta ja kannatan julkisenliikenteen kayttoa. En ole yksinkertaisesti koskaan tarvinnut autoa.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.

Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.

Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua.  Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.

Muuttopuuhia

Niin uskomatonta kuin se onkin, leirielamamme alkaa vihdoin olemaan ohi. Viime perjantaina siirsimme omaisuutemme, eli nelja kassia seka ilmapatjan, nurkan taakse uuteen kotiin ja asettauduimme taloksi. Hassua kylla asunto tuntui heti kodilta, vaikka se oli aivan yhta tyhja kuin valiaikainen kotimmekin. Mutta niinhan se on, koti on tunne...

Lauantaina Phill joutui valitettavasti olemaan koko paivan ja yon toissa, joten huonekaluostokset saivat odottaa viela hetken. Mutta ei se mitaan, paivani hurahti siivoillessa, mittaillessa ja sisustusta suunnitellessa. Iltaan mennessa minulla oli jo selva visio, milta kotimme tulee jonain kauniina paivana nayttamaan.

Sunnuntaiaamuna huristelin hakemaan Phillin toista ja sitten meita ei enaa pysayttanytkaan mikaan. Ei edes elokuvatyylinen kaatosade ja muutama eksyminen/suljettu kauppa. Iltaan mennessa olimme haalineet auton tayteen tavaraa ja sopineet sohvan, sangyn ja sohvapoydan toimitukset tiistaiksi. Vaikuttava suoritus, etenkin Phillilta, joka oli viettanyt edelliset 24 tuntia toissa.

Sitten se matkan pakollinen mutka... Odotettu tiistai koitti, mutta sohva perkule ei mahtunut ovesta sisaan! Miehet ahkivat ja puhkivat ja puskivat sohvan ihan littanaksi, mutta ei se vain mahtunut. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Naky oli aika huvittava ja pettymys valtaisa. Siina se meidan ihana sohva oli - niin lahella, mutta kuitenkin niin kaukana. Ei auttanut muu kuin pistaa sohva takaisin pakuun ja kartoittaa kaytettavissa olevat vaihtoehdot. Emme halunneet luovuttaa, silla pidamme sohvasta todella paljon. Paatimme siis soittaa vuokraisannallemme ja pyytaa avaimen talon toiseen ja hitusen isompaan oveen. Vuokraisantamme lupautui tulemaan paikalle keskiviikkona ja muutamien ristiin rastiin soitettujen puheluiden jalkeen saimme sumplittua minun, vuokraisannan ja huonekaluliikkeen aikataulut yhteensopiviksi.

Tasmalleen sovittuun aikaan olimme kaikki paikalla ja seisoimme ringissa sohvan ymparilla. Miehet katsoivat vuoroin ovea ja vuoroin sohvaa ja pyorittelivat paitaan. Minua jannitti. Sitten otettiin esiin mittanauhat (jokainen mies tietenkin omansa) ja paat alkoivat pyorimaan entista kovemmin. Minua hikoilutti. Ja sitten tuli tuomio: Sohva saattaa mahtua sisaan, jos poistamme oven. Tassa vaiheessa minua jo nauratti. Kaikeksi onneksi myos vuokraisantaamme nauratti ja han tarjoutui ottamaan oven saranoiltaan. Kun ovi oli poistettu tarttuivat miehet sohvaan ja pieni eteinen tayttyi ahinasta ja puhinasta. Ensin ei nayttanyt lupaavalta, mutta sitten loytyi se juuri oikea kulma, missa sohva saatiin luikerreltua sisaan. Ja siina se nyt on, juuri niin hyvan nakoisena ja mukavan tuntuisena kuin sen oli tarkoituskin olla. Ja hyva puolihan tassa on se, etta jos joku murtautuu kotiimme ja varastaa kaiken, jaa meille ainakin sohva. Sita ei meilta niin vain viedakaan!

Sohvan lisaksi keskiviikkona saapui muuttokuormamme, joten tanaan ohjelmassa on laatikoiden purkua ja yllatyksia. Toistaseksi olen loytanyt jo yllattavan paljon hyodyllisia keittiotarvikkeita, kiinnostavia kirjoja ja valtavasti muistoja tulvillaan olevia paasylippuja, kirjeita, kortteja ja kuvia. Niin, ja nipun lahettamattomia Hollywood-/California-postikortteja (postimerkkeineen) vuodelta 2008. Pahoittelut kaikille kortitta jaaneille! Olette kuitenkin olleet ajatuksissani :).

Muuttopuuhamme jatkuvat viela varmaankin pari viikkoa, silla hankittavien asioiden lista on edelleenkin hyvin pitka. Mutta nyt voin jo hyvilla mielin sanoa, etta tasta tulee paras kotikoti ikina!