Olen pitänyt itseäni aina aamuihmisenä. Herään mielelläni aikaisin, treenaan tehokkaasti aamuisin, rakastan aamupalaa ja saan hyvällä säkällä siivottua ainakin puolet kodista ennen töihin lähtöä.
Viime keväänä jotain kuitenkin napsahti päässäni ja rytmini muuttui. Tehokkain treeniajankohta vaihtui aamusta iltaan, olin vielä seitsemältäkin syvässä unessa ja sunnuntaisin, viikon ainoana vapaana aamuna, nukuin usein yhdeksään. Aamut olivat yhtä tahmaa ja suorittamista: Niistä katosi nautinto.
Joitain viikkoja sitten tilanne kuitenkin muuttui taas kun Phillin työrytmi muuttui. Nyt meillä soi ensimmäinen kello viimeistään kuudelta, joinain aamuina viideltä. Kun toinen nousee aikaisin, on itsekin helpompi päästä taas ylös. Varsinkin, kun uni on ensiheräämisen jälkeen kuitekin niin katkonaista, ettei olo ole vielä tunninkaan päästä yhtään sen virkeämpi.
Aamutreenien tehokkuus ei ole palautunut vielä täysin entiselle tasolleen, mutta energiaa niistä kyllä saa valtavasti. Vaikka yöt ovatkin jääneet välillä aiempaa lyhyemmiksi, olen ollut koko päivän paremmin hereillä. Aamu- ja iltatreenejä yhdistelemällä toivon löytäväni keholleni ja elämäntilanteelleni parhaimman mahdollisen combon. Ainakin siihen asti, kun tilanne muuttuu taas uuden lukukauden alkaessa. Töissä on tapahtumassa paljon muutoksia, joista yksi on uudet työtunnit puoli kahdeksasta neljään. Tiedossa on siis aikaisia aamuja siinäkin tapauksessa, että treenit jäävät iltaan.
Yhtenä aamuna viikossa on silti ihana köllötellä sängyssä pitkään. Ennen se tuntui minusta ajanhukalta, mutta juuri tällä hetkellä laiskan uniset sunnuntaiaamut ovat parasta kotiluksusta mitä tiedän. Toiseksi parasta luksusta on arkiaamuihinkin panostaminen. Pienillä jutuilla, kuten kauniilla ja mieluisalla (ja ehdottomasti istualtaan nautitulla) aamupalalla on suuri vaikutus päivän kulkuun.
Tavallisen torstain aamupala
Ehkä minusta tulee kuitenkin vielä uudelleenkin aamuihminen. Ainakin talven pimeisiin aamuihin asti.
