Olen oivaltanut tässä vuosien varrella, että laivastoelämän paras ja ikävin puoli kulkevat kauniisti käsikädessä: Ystäviä tulee ja menee tasaiseen tahtiin. Me muutetaan, muut muuttavat - työkuviot sekä elämäntilanteet muuttuvat, vaikkeivat maisemat vaihtuisikaan... Elämä on täynnä hyvästejä ja tutustumisia, mikä on parhaimmillaan antoisaa, tylsimpinä hetkinä todella kuluttavaa.
Mutta kuuluupa tähän elämäntyyliin myöskin bonuskiemura nimeltä uusiokaverit. Ihmisiä Phillin ja meidän laivastomenneisyydestä on putkahdellut takaisin elämäämme hämmentävän tiheään. New Hamshiressa asuessamme ystävystyimme uudelleen parin vanhan kaverin sekä heidän tyttöystäviensä kanssa. San Diegoon muutettuamme meille puolestaan selvisi, että yksi Phillin vanhimmista laivastokavereista oli myöskin muuttamassa tänne vaimonsa kanssa.
Tapasimme eilen San Diegon uusioystävämme Ballast Point -breweryn panimoravintolassa Little Italyssa. Hyvästä oluesta ja seurasta nautiskellessamme asteli seurueemme luo mies, joka laski kätensä Phillin olkapäälle ja tuijotti Philliä hyvin intensiivisesti silmiin. Puhe pysähtyi, tuijotimme vain ja sitten hitaasti minun päässäni alkoi raksuttamaan. Minä tunnen tuon weirdon jostain... Samaan aikaa Phill oli jo päässyt astetta pidemmälle ja muisti nimen. Kyse ei ollutkaan tuntemattoman arveluttavasta lähestymisyrityksestä, vaan kaverista, jota emme ole nähneet kohta seitsemään vuoteen - Kaverista, jonka emme tienneet asuvat San Diegossa ja joka ei tiennyt meidän asuvan San Diegossa. Tyyppi liittyi vaimonsa kanssa seuraamme ja niinhän siinä kävi, että iltapäivä vaihtui illaksi ja ilta yöksi ja elämässämme oli kaksi uusiokaveria lisää.
Chez Helena
-blogia kirjoittava Helena kirjoitti viime viikolla siitä, kuinka uudesta kotimaasta voi olla haastava löytää paikallisia ystäviä. Minun ystävistäni suurin osa on amerikkalaisia, mutta
paikallisiin, paljasjalkaisiin naapurin tyttöihin ja poikiin, on paljon vaikeampi tutustua. San Diegon ystäväpiirimme koostuu laivastokavereista, entisistä ja nykyisistä työkavereistani sekä parista ihanasta suomalaisesta. San Diegossa varttuneita tästä porukasta on pari hassua. En tiedä johtuuko tämä siitä, että he eivät tarvitse elämäänsä uusia tyyppejä vai enemmänkin siitä, että me kuvittelemme, että he eivät tarvitse elämäänsä uusia tyyppejä.
Aikuisena ei ole välttämättä yhtään sen vaikeampaa tutustua uusiin ihmisiin kuin lapsenakaan, mutta ystävystymisprosessi on erilainen. Kaikilla on niin monta rautaa tulessa, että ystäviä kerkiää harvoin tapaamaan päivittäin. Tutustuminen ja ystävystyminen vievät oman aikansa ja sitten voikin jo käydä niin, että joku muuttaa taas.
Juuri USA:han muutettuani tunsin oloni välillä yksinäiseksi, sillä vaikka elämässäni oli paljon ihmisiä, minulla ei ollut yhtään omaa tosiystävää ja jatkuva tutustuminen turhautti ja uuvutti. Ajanmyötä tilanne on kuitenkin muuttunut: Olen hyväksynyt ulkosuomalaisen ja laivastovaimon elämän ja oppinut ystävystymään - silloinkin kun ei ole takeita, kuinka pitkä tai syvä ystävyyssuhteesta muodostuu.
Kaikki ystävyys ei ole ikuista, mutta joskus voi käydä niinkin, että jonain kauniina päivänä tiet taas kohtaavat ja vanhasta kaverista tuleekin uusioystävä.
