Eilen illalla makoilin sohvalla ja ratkoin äidin lähettämää suomalaista krypto-ristikkoa. Samalla katselin puolella silmällä elokuvaa ja juttelin niitä näitä Phillin kanssa. Kimurantin ristikon ratkottuani jäin pohtimaan, mitä aivoissani oikein tapahtui tuolla hetkellä. Kahden kielen ja ainakin kolmen erilaisen kognitiivisen tehtävän yhdistäminen vaatii piuhaa jos jonkinnäköistä. Pienet aivorukkani tekivät huomaamattani valtavan urakan!
Todellisuudessa kieliasiat eivät suju aina näin mallikkaasti. Yhtenä päivänä laskettelen englantia sujuvasti kuin vanha tekijä, seuraavana päivänä ovat kaikki sanat ja rakenteet hukassa ja aksenttini kuulostaa hassulta jopa omaan korvaani. Olen aivan vakuuttunut, että näin todella on, eikä kyse ole vain korvien välisestä tunteesta. Tyhjentävää selitystä en tosin ole vielä keksinyt.
Ala-asteella englanti oli (käsitöiden lisäksi) ainoa kouluaine, joka vaati minulta ihan tosissaan töitä. Kolmannen luokan ensimmäisessä kuullun ymmärtämisessä luulin "ticket" -sanan tarkoittavan tikkejä ja hieman myöhemmin pohdin käsi poskella, mikä ihmeen logiikkaa "do" ja "does" -sanojen takana piilee. Kilttinä ja tunnollisena tyttönä opiskelin sanat ja kieliopin rutiininomaisesti, mutta todellinen kielen ymmärrys oli aika heikkoa.
Yläasteella, kun koulu-englannin rinnalle tulivat MTV, elokuvat sekä Sugar- ja Seventeen -lehdet, alkoivat palaset vihdoin loksahdella kohdilleen. Kielestä tuli minulle merkityksellinen ja motivaationi oppia oli aivan toista luokkaa kuin pari vuotta aiemmin.
Yläasteella ja lukiossa luin ja kuuntelin englantia sujuvasti, mutta puhuminen tuli kuvioihin vasta Amsterdamissa vaihdossa ollessani. Amsterdamissa minulla oli ystäviä lukuisista maista ja yhteinen kielemme oli luonnolisestikin englanti. Englannin puhuminen ei-natiivien kanssa oli vapauttavaa. Ääntäminen ja kielioppi olivat usemmilla meistä vähän jotain sinnepäin, mutta viesti meni perille. Englannin kielen taitoni tuskin kohentui, mutta uskallusta puhua ja yrittää tuli roppakaupalla.
Sitä uskallusta kyllä tarvittiinkin Bostoniin muuttaessani. Amsterdamissa kaikilla oli aksentti, USA:ssa ensimmäinen kysymys oli/on useimmiten, "mistä olet kotoisin, kun sinulla on niin hauska/ihana/outo aksentti". Välillä se ärsyttää, mutta useimmiten huvittaa. Small talk -aiheina aksentti ja suomalaisuus ovat ehdottomia lemppareitani.
Nykyään englanti on luonnolisestikin päivittäinen käyttökieleni ja usein myös ajattelukieleni. Vaikka tiedänkin jo osaavani paljon ja oppivani koko ajan jotain uutta, on minun välillä vaikea sietää oman kielitaitoni puutteellisuutta. Että osaa sanavalmista ihmistä turhauttaa, kun ei saa ilmaistua asioita juuri oikealla tavalla ja tahdilla. Onneksi minulla on hyvä ja kärsivällinen tutori, joka ymmärtää minua puolestakin sanasta ja korjaa sanomisiani huomaavaisesti ja tarkkaan harkiten.
Silloin kun minulla ei ole suomalaisia kryptoja saatavilla, huvitan itseäni erilaisilla englanninkielisillä "seek-a-word"-tehtävillä. On oikeastaa aika ironista, että viihdytän itseäni etsimällä sanoja, vaikka kamppailen hukassa olevien sanojen kanssa päivittäin. Mutta niinhän se on sekä elämässä että ristikoissa - välillä sanat ovat hukassa ja yhtä sotkuista massaa, mutta tarpeeksi kauan kuin yrittää, löytyy sotkun seasta järjestys ja logiikka. Ja saattaahan siinä etsiskellessään oppia uusiakin sanoja - tai ainakin kilometrin pituisia kiertoilmauksia.
