Metsään meni, osa 2

Olin eilisen fiaskon jälkeen aivan varma, että tästä tulee loistava päivä. Hah, metsään meni, taas. Mutta paino sanalla HAH. Oman miehen kainalossa vietetyn illan jälkeen päivän vastoinkäymiset naurrattivat jo vedet silmissä. Siksipä ajattelin jakaa ne myös muiden kanssa...

Aloitetaanpa siitä pankkikortista. Mysteeri selvisi: Korttini suljettiin varotoimenpiteenä. Olin käyttänyt korttiani Targetissa suuren tietomurtoskandaalin aikoihin joskus viime syksynä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan - vai miten se menikään? Olisi tosin ollut kiva, jos uusi kortti ei olisi mennyt vanhaan osoitteeseen... Onneksi siellä asuu rehellistä porukkaa, sillä ainakaan toistaiseksi tilillä ei näy Portsmouthin ostoksia. Nyt vain pitää keksiä, miten selviän ilman korttia siihen asti, kunnes kolmas kortti saapuu oikeaan osoitteeseen.

Korttisotkut olivat kuitenkin pieniä lääkärisekoiluihini verrattuna. *Huokaus*. Tällä kertaa ajanvaraukseni löytyi tietokannasta, mutta lääkärini oli noin tunnin aikataulustaan myöhässä. Kaikeksi onneksi lääkärintarkastus oli hyvin köykäinen ja nopeasti hoidettu: yskäise, hengitä, verenpaine, paino, pituus... siitä se. Matkan mutkat aiheutuivat typerästä tuberkuloositestistä.

Ylimääräiseltä läärikäynniltä välttyäkseni halusin ihotestin sijaan verikokeen. Muuten hyvä, mutta lääkärini ei kertonut minulle etukäteen, että verikoe pitäisi käydä otattamassa sairaalassa. Lääkärikäynnin jälkeen jouduin siis ajelemaan 10 minuutin päässä sijaitsevaan sairaalaan, etsimään parkkipaikan maksullisesta parkkihallista ja seikkailemaan ympäri sairaala-aluetta laboratoriota etsien. Kaikki tämä vain saadakseni kuulla, että sairaala hyväksyy kyllä Tricare Standardin, muttei Prime-vakuutusta. Meinasi päästä itku. Kaikeksi onneksi ensimmäiset 60 minuuttia sai parkkeerata ilmaiseksi, sillä lompakossani oli tasan $8 eikä yhtään toimivaa maksukorttia.

Sairaalasta minut ohjattiin seuraavaan sairaalaan, n. 15 minuuttia pohjoiseen. Lähdin matkaan luottavaisena ja löysinkin jättikokoisen Scripps Memorial Hospitalin kertarykäisyllä. Tällä kertaa ilmainen parkkiaika oli vain 20 minuuttia ja sen jälkeen seuraavat kolme tuntia $4. Heitin mielessäni hyvästit lounaalle ja kirosin kotiin unohtuneen luottokortin maailman syvimpiin tuliluoliin.

Jo pelkästä parkkihallista ulos löytäminen osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Kiitos ihanalle siivoojamiehelle, joka naurua pidätellen ohjasi minut sairaalaan pääaulaan. Aulasta löytyi seuraava ystävällinen mies, joka kertoi minun olevan täysin väärässä paikassa, mutta teki kaikkensa selvittääkseen, missä minun oikeastaan kuuluisi olla. Lopulta löysin itseni oikeasta paikasta ja sain täytettäväkseni päivän kolmannen paperipinon.

Kun koe oli hoidettu, pääsin vihdoinkin koti- (siis työ-)matkalle, molemmat kyynärvarret siteisiin käärittyinä ja nälkään kuolemaisillani. Sääli vaan, että lompakossani oli jäljellä muutama hassu dollari ja bensatankin viisariki oli vaarallisen alhaalla siihen nähden, että olin päätynyt hyvin kauaksi työpaikastani ja kotiinkin olisi vielä jotenkin selvittävä. Ei ole varmaankaan koskaan mennyt näin täpärälle, mutta kaikeksi onneksi bensa riitti kotiin asti. Kotona minua odotti Phill ja pizza. Ihanaa!

Jännä juttu, miten sitä selviääkin viikkokaupalla yksin, mutta sillä hetkellä kun Phill tulee kotiin, tuntuu, että koko maailma oli juuri romahtamaisillaan niskaani. Nyt maailma on taas palautettu raiteilleen ja edessä ihana viikonloppu. Ensin kuitenkin nukkumaan, ihanaan täyteen sänkyyn.