Kalliolle kukkulalle

Minulla on selkeästikin jokin sisään rakennettu ominaisuus pyrkiä aina ylöspäin - jonnekin korkealle. Jos lähistölläni näkyy mäki, on sille vain kiivettävä, sillä koskaan ei voi tietää kuinka upeat maisemat nyppylän päältä avautuvat.

Mäen päällä maailma tuntuu yhtäaikaa valtavalta, avoimelta ja hallittavissa olevalta. Se levittäytyy jalkojen eteen ja näyttää hyvin erilaiselta kuin samalta tasolta katsottaessa. Etäisyyksiä ja yksityiskohtia on vaikea nähdä tarkasti, mutta ennen niin irralliset osat löytävät paikkansa isossa kokonaisuudessa.

Korkealla tunnen itseni sekä pieneksi että voimakkaaksi. Olen osa maisemaa, mutta tarkastelen sitä juuri tällä hetkellä etäältä. Näen mistä tulin ja minne olen menossa. Mutkien ja pienempien nyppylöiden katveeseen jää pieniä yllätyksiä ja kysymysmerkkejä, jotka tuovat matkaan mausteita. Edessäni oleva maisema ei ole hallittavissani, mutta voin päättää itse, mitä reittejä kuljen ja millä tavalla - miten teen matkasta omani. Joskus on hyvä juosta, toisinaan kävellä ja välillä keskitän kaiken huomioni kukkapenkin pienimmän kukan terälehteen.

Kuvien kukkulat löytyvät Ocean Beachiltä ja ovat osa arkeni maisemaa. Tänään kävin kiipeämässä myös sunnuntaikukkuloille Mission Trails Parkissa. Retkemme oli 100% nannaa sekä jaloille että mielelle.  Siitä lisää heti kunhan kuvat löytävät tiensä kamerasta ulos. Hih, siis ne sadat ja taas sadat kuvat. Onneksi emme elä enää filmikameroiden aikaa. Sunnuntaikävelymme saattaisivat tulla hieman liian kalliiksi.