Portsmouth on ihana kaupunki tulvillaan hassuja ja superystavallisia ihmisia. Valilla minusta tuntuu, etta olen hypannyt Gilmoren Tyttojen -maailmaan. Kaupungin keskusta on aina taynna vilinaa ja vilsketta, eika koskaan tieda, mita nurkan takaa tupsahtaa eteen. Eilen nain miehen kulkevan ympariinsa salkusta tehty naamio paassaan ja tanaan (sunnuntaina) tormasimme aamuyhdeksalta kilttiin pukeutuneeseen mieheen, joka esitti vastaantulijoille serenadeja kitaran saestyksella. Portsmouth on kaikin puolin aarettoman sympaattinen kaupunki. Talot ovat varikkaita ja persoonallisia, oravia on miljoonia ja vanhemmat uskaltavat antaa lastensa leikkia kaduilla. Olisi mielenkiintoista nahda kaupungin rikostilastot. Todennakoisesti ne ovat samaa luokkaa kuin aikanaan Newtonissa, jossa viikon suurin rikosuutinen oli satunnainen myymalavarkaus tai auton naarmuuntuminen parkkipaikalla.
Ensimmainen kosketus kaupungin ihmisiin olivat syyskuun vuokranantajamme ja Rock streetin naapurit. Meidan asuntomme lisaksi kirkkaan sinisesta puutalosta loytyi kaksi muuta asuntoa ja vuokranantajamme asianajotoimisto. Ensimmaiseen iltaan mennessa olimme tavanneet kaikki naapurimme ja tiesimme kaiken "tarvittavan" heidan elamastaan ja asumiskuvioistaan. Vaikka asunto ei ollutkaan meille se oikea, olisimme kovin mielellamme pitaneet nama naapurit ja vuokranantajan. He saivat olomme tuntumaan kodikkaalta ja tervetulleelta kaiken leireilymme keskella. He olisivat myos mielellaan pitaneet meidat ja kampanjoivatkin ahkerasti loppuun saakka, jotta muuttaisimme mielemme ja jaisimme asuntoon. Emme kuitenkaan muuttaneet mieltamme, silla loytamamme uusi asunto vastasi toiveitamme taydellisesti. Emmeka ole katuneet hetkeakaan. Lisaksi olemme saaneet huomata, etta voimme ainakin osittain pitaa myos vanhat naapurimme. Vanha kotimme kun sattuu sijaitsemaan jota kuinkin nurkan takana, kauppareitin varrella. Ja niina paivina, kun on kiire tai ei muuten vain huvita jutella, kannattaa ihan varmuuden vuoksi pysytella kadun toisella puolella. En ole viela kertaakaan onnistunut ohittamaan naita ihmisia ihan vain pikaisesti moikaten.
Toinen puhumista rakastava tuttavuus on Ceres streetin viinikaupan omistaja, juuriltaan ruotsalainen David. Davidin puodissa kayminen on kuin vierailu isoisan luona. Hanelta loytyy tarinoita joka lahtoon ja vierailut venahtavat usein vahintaan puolituntisiksi. Erityisen ilahtunut han oli kuullessaan minun olevan suomalainen. Se on kuulemma ihan ok. Jos olisin norjalainen, se olisikin sitten ihan toinen juttu... Vaikka emme ostaisi mitaan, muistaa han aina kiittaa meita vierailusta ja toivoo, etta tulisimme taas pian kylaan. Hih, kylaan todellakin.
Nama pari esimerkkia kuvastavat hyvin Portsmouthin henkea. Taalla on ihmisen hyva olla kotiutua. Kotiutuminen, ja etenkin kodin rakentaminen, onkin ollut viime viikkojen kantava teema. Projekti jatkuu viela, mutta kylla tama kaupunki ja asunto alkavat jo kovasti kodilta tuntumaan. Meidan ensimmainen yhteinen ihan oikea koti :).
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
torstai 13. lokakuuta 2011
Ratin takana
Minulla on ollut ajokortti kohta 11 vuotta, mutta ajokokemusta on kertynyt todella vahan. En ole viela koskaan omistanut autoa enka ollut kovinkaan motivoitunut ajamaan, kun auto olisi ollut saatavilla. Nautin pyorailysta ja kavelysta ja kannatan julkisenliikenteen kayttoa. En ole yksinkertaisesti koskaan tarvinnut autoa.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.
Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.
Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua. Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.
Mutta nyt tilanne on aivan toinen. Vaikka Portsmouthin keskustasta loytyy suhteellisen paljon palveluita ja elamaa ja lahin ruokakauppakin on reilun kilometrin paassa, on auto hyvin tarpeellinen. Kaikki isommat kaupat, ostarit, harrastusmahdollisuudet ja potentiaaliset tyopaikat sijaitsevat isompien teiden varsilla julkisen liikenteen ulottumattomissa.
Toistaiseksi meille on riittanyt hyvin yksi auto. Useimpina aamuina vien Phillin toihin ja saan auton koko paivaksi kayttooni. Phill ei tarvitse autoa toissa ja on itse asiassa hyvin onnellinen valttaessaan joka aamuisen parkkipaikkasodan. Autosta huolimatta yritan edelleen hoitaa mahdollisimman paljon asioita paikallisesti ja kavellen. Mutta taytyy kylla myontaa, etta valilla laiskuus (tai jarki) voittaa ja valitsen mielummin ajamisen, kuin painavien kassien raahaamisen vesisateessa tai helteessa kavellen.
Olen nyt ajellut saannollisesti pari viikkoa ja homma alkaa sujua jo aika hyvin (tiukkoja parkkipaikkatilanteita lukuunottamatta). Viime viikonloppuna olin jo tarpeeksi itsevarma siirtymaan isoille teille. Ajelimme perjantaina New Jerseyyn Phillin vietettya koko edellisen paivan ja yon toissa. Kuskivaihtoehdot ensimmaiselle etapille olivat siis hyvin rajatut. Phill kuorsasi etupenkilla ja mina sukkuloin monikaistaisilla teilla liittymasta toiseen ja maksoin tietulleja kuin vanha tekija. Tunne oli sanoinkuvaamaton! Teki mieli huutaa Titanic tyyliin: "I'm the queen of the world!" Noh, huutamisen sijaan hihkuin kuin lapsi, mika saattoi ehka hieman latistaa uutta coolia ja itsenaista imagonia. Mutta minkas teet, tunteet vain vyoryivat ylitseni. Sunnuntaina paluumatkalla ylitin itseni jalleen kerran ajaessani New Yorkin lapi. Olen nahnyt New Yorkin pilvenpiirtajien kohoavan edessani jo monta kertaa, mutta en viela koskaan ihallut nakya ratiin takaa. Pieni asia ihmiskunnalle, valtava harppaus Veeralle.
Pieni takaisku ajoinnolleni on yllatys, yllatys byrokratia. Ajokorttikaytannot ovat jokaisessa osavaltiossa hieman erilaiset enka ole saanut viela selvitettya kuinka kauan voin ajella New Hampshiressa suomalaisella ajokortillani. Phillin vakuutusyhtio ei ainakaan nikotellut lainkaan, kun lisasimme minut hanen vakuutukseensa. Yritin myos selvittaa mahdollisuuksiani hankkia New Hampshiren ajokortti, mutta talla hetkella se ei nayta olevan mahdollista. Olen vajonnut jonkinlaiseen K-1 viisumilimboon... Maassaololupani on "vanhentunut", mutta minulla ei myoskaan ole viela green cardia. Olen kuitenkin maassa luvallisesti ja minulle on myonnetty sosiaaliturvatunnus. Ilmeisestikin mahdollisuuteni saada paikallinen ajokortti olisi aika pitkalti tuurista/paivasta kiinni. Kukaan ei oikein tieda, miten kaytantoja tulisi soveltaa minun tapauksessani, ohjekirja kun ei sano mitaan ja omien aivojen kaytto ei ole hallituksen tehtavissa sallittua. Mutta ei se mitaan, ei poliisikaan tieda oikeaa vastausta. Niin kauan kuin vakuutusyhtio hyvaksyy korttini, aion ajella hyvilla mielin ja suorittaa New Hampshiren ajokokeen heti kun se vain on mahdollista. Kun on kerran paassyt ajamisen makuun, ei pysahtyminen ole enaa mahdollista.
torstai 6. lokakuuta 2011
Muuttopuuhia
Niin uskomatonta kuin se onkin, leirielamamme alkaa vihdoin olemaan ohi. Viime perjantaina siirsimme omaisuutemme, eli nelja kassia seka ilmapatjan, nurkan taakse uuteen kotiin ja asettauduimme taloksi. Hassua kylla asunto tuntui heti kodilta, vaikka se oli aivan yhta tyhja kuin valiaikainen kotimmekin. Mutta niinhan se on, koti on tunne...
Lauantaina Phill joutui valitettavasti olemaan koko paivan ja yon toissa, joten huonekaluostokset saivat odottaa viela hetken. Mutta ei se mitaan, paivani hurahti siivoillessa, mittaillessa ja sisustusta suunnitellessa. Iltaan mennessa minulla oli jo selva visio, milta kotimme tulee jonain kauniina paivana nayttamaan.
Sunnuntaiaamuna huristelin hakemaan Phillin toista ja sitten meita ei enaa pysayttanytkaan mikaan. Ei edes elokuvatyylinen kaatosade ja muutama eksyminen/suljettu kauppa. Iltaan mennessa olimme haalineet auton tayteen tavaraa ja sopineet sohvan, sangyn ja sohvapoydan toimitukset tiistaiksi. Vaikuttava suoritus, etenkin Phillilta, joka oli viettanyt edelliset 24 tuntia toissa.
Sitten se matkan pakollinen mutka... Odotettu tiistai koitti, mutta sohva perkule ei mahtunut ovesta sisaan! Miehet ahkivat ja puhkivat ja puskivat sohvan ihan littanaksi, mutta ei se vain mahtunut. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Naky oli aika huvittava ja pettymys valtaisa. Siina se meidan ihana sohva oli - niin lahella, mutta kuitenkin niin kaukana. Ei auttanut muu kuin pistaa sohva takaisin pakuun ja kartoittaa kaytettavissa olevat vaihtoehdot. Emme halunneet luovuttaa, silla pidamme sohvasta todella paljon. Paatimme siis soittaa vuokraisannallemme ja pyytaa avaimen talon toiseen ja hitusen isompaan oveen. Vuokraisantamme lupautui tulemaan paikalle keskiviikkona ja muutamien ristiin rastiin soitettujen puheluiden jalkeen saimme sumplittua minun, vuokraisannan ja huonekaluliikkeen aikataulut yhteensopiviksi.
Tasmalleen sovittuun aikaan olimme kaikki paikalla ja seisoimme ringissa sohvan ymparilla. Miehet katsoivat vuoroin ovea ja vuoroin sohvaa ja pyorittelivat paitaan. Minua jannitti. Sitten otettiin esiin mittanauhat (jokainen mies tietenkin omansa) ja paat alkoivat pyorimaan entista kovemmin. Minua hikoilutti. Ja sitten tuli tuomio: Sohva saattaa mahtua sisaan, jos poistamme oven. Tassa vaiheessa minua jo nauratti. Kaikeksi onneksi myos vuokraisantaamme nauratti ja han tarjoutui ottamaan oven saranoiltaan. Kun ovi oli poistettu tarttuivat miehet sohvaan ja pieni eteinen tayttyi ahinasta ja puhinasta. Ensin ei nayttanyt lupaavalta, mutta sitten loytyi se juuri oikea kulma, missa sohva saatiin luikerreltua sisaan. Ja siina se nyt on, juuri niin hyvan nakoisena ja mukavan tuntuisena kuin sen oli tarkoituskin olla. Ja hyva puolihan tassa on se, etta jos joku murtautuu kotiimme ja varastaa kaiken, jaa meille ainakin sohva. Sita ei meilta niin vain viedakaan!
Sohvan lisaksi keskiviikkona saapui muuttokuormamme, joten tanaan ohjelmassa on laatikoiden purkua ja yllatyksia. Toistaseksi olen loytanyt jo yllattavan paljon hyodyllisia keittiotarvikkeita, kiinnostavia kirjoja ja valtavasti muistoja tulvillaan olevia paasylippuja, kirjeita, kortteja ja kuvia. Niin, ja nipun lahettamattomia Hollywood-/California-postikortteja (postimerkkeineen) vuodelta 2008. Pahoittelut kaikille kortitta jaaneille! Olette kuitenkin olleet ajatuksissani :).
Muuttopuuhamme jatkuvat viela varmaankin pari viikkoa, silla hankittavien asioiden lista on edelleenkin hyvin pitka. Mutta nyt voin jo hyvilla mielin sanoa, etta tasta tulee paras kotikoti ikina!
Lauantaina Phill joutui valitettavasti olemaan koko paivan ja yon toissa, joten huonekaluostokset saivat odottaa viela hetken. Mutta ei se mitaan, paivani hurahti siivoillessa, mittaillessa ja sisustusta suunnitellessa. Iltaan mennessa minulla oli jo selva visio, milta kotimme tulee jonain kauniina paivana nayttamaan.
Sunnuntaiaamuna huristelin hakemaan Phillin toista ja sitten meita ei enaa pysayttanytkaan mikaan. Ei edes elokuvatyylinen kaatosade ja muutama eksyminen/suljettu kauppa. Iltaan mennessa olimme haalineet auton tayteen tavaraa ja sopineet sohvan, sangyn ja sohvapoydan toimitukset tiistaiksi. Vaikuttava suoritus, etenkin Phillilta, joka oli viettanyt edelliset 24 tuntia toissa.
Sitten se matkan pakollinen mutka... Odotettu tiistai koitti, mutta sohva perkule ei mahtunut ovesta sisaan! Miehet ahkivat ja puhkivat ja puskivat sohvan ihan littanaksi, mutta ei se vain mahtunut. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Naky oli aika huvittava ja pettymys valtaisa. Siina se meidan ihana sohva oli - niin lahella, mutta kuitenkin niin kaukana. Ei auttanut muu kuin pistaa sohva takaisin pakuun ja kartoittaa kaytettavissa olevat vaihtoehdot. Emme halunneet luovuttaa, silla pidamme sohvasta todella paljon. Paatimme siis soittaa vuokraisannallemme ja pyytaa avaimen talon toiseen ja hitusen isompaan oveen. Vuokraisantamme lupautui tulemaan paikalle keskiviikkona ja muutamien ristiin rastiin soitettujen puheluiden jalkeen saimme sumplittua minun, vuokraisannan ja huonekaluliikkeen aikataulut yhteensopiviksi.
Tasmalleen sovittuun aikaan olimme kaikki paikalla ja seisoimme ringissa sohvan ymparilla. Miehet katsoivat vuoroin ovea ja vuoroin sohvaa ja pyorittelivat paitaan. Minua jannitti. Sitten otettiin esiin mittanauhat (jokainen mies tietenkin omansa) ja paat alkoivat pyorimaan entista kovemmin. Minua hikoilutti. Ja sitten tuli tuomio: Sohva saattaa mahtua sisaan, jos poistamme oven. Tassa vaiheessa minua jo nauratti. Kaikeksi onneksi myos vuokraisantaamme nauratti ja han tarjoutui ottamaan oven saranoiltaan. Kun ovi oli poistettu tarttuivat miehet sohvaan ja pieni eteinen tayttyi ahinasta ja puhinasta. Ensin ei nayttanyt lupaavalta, mutta sitten loytyi se juuri oikea kulma, missa sohva saatiin luikerreltua sisaan. Ja siina se nyt on, juuri niin hyvan nakoisena ja mukavan tuntuisena kuin sen oli tarkoituskin olla. Ja hyva puolihan tassa on se, etta jos joku murtautuu kotiimme ja varastaa kaiken, jaa meille ainakin sohva. Sita ei meilta niin vain viedakaan!
Sohvan lisaksi keskiviikkona saapui muuttokuormamme, joten tanaan ohjelmassa on laatikoiden purkua ja yllatyksia. Toistaseksi olen loytanyt jo yllattavan paljon hyodyllisia keittiotarvikkeita, kiinnostavia kirjoja ja valtavasti muistoja tulvillaan olevia paasylippuja, kirjeita, kortteja ja kuvia. Niin, ja nipun lahettamattomia Hollywood-/California-postikortteja (postimerkkeineen) vuodelta 2008. Pahoittelut kaikille kortitta jaaneille! Olette kuitenkin olleet ajatuksissani :).
Muuttopuuhamme jatkuvat viela varmaankin pari viikkoa, silla hankittavien asioiden lista on edelleenkin hyvin pitka. Mutta nyt voin jo hyvilla mielin sanoa, etta tasta tulee paras kotikoti ikina!
lauantai 24. syyskuuta 2011
Moikkailua
Hawaijilla, etenkin Waikikissa, minulla oli aika vaikuttava kokoelma moikkailututtuja. Useimpien kanssa en jutellut koskaan mitään tervehdyksiä kummempaa ja suurinta osaa moikkailijoista en muistanut edes nähneeni aiemmin. Se tosin ei vielä kerro paljoa, sillä minulla on äärimmäisen huono kasvomuisti. Tarkkailen ja havainnoin kyllä ihmisten ulkoista olemusta ja käyttäytymistä, mutta jostain syystä kasvojenpiirteet eivät jää helposti muistiini, etenkin jos kyse on minulle vieraammista etnisistä piirteistä.
Alun hämmenyksestä selvittyäni huomasin nauttivani näistä huomionosoituksista ja moikkailin estottomasti takaisin. Tuntui aika mukavalta, että minulla oli niin paljon "tuttuja". Etenkin, kun välillä koin olevani Hawaijilla aika yksin. Loppukesästä aloin kuitenkin pohtimaan, kuinka moni moikkailijoista oikeasti tunnisti minut ja miksi.
Kun sitten tuli aika vaihtaa Waikikin kadut Portsmouthin katuihin, huomasin, että tuttavajoukkoni muuttikin yllättäen mukanani. Ihan ensimmäisestä päivästä alkaen huomattavan suuri osa vastaantulijoista on hymyillyt ja moikkaillut minulle. Asiaa mietittyäni, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää miksi: Ensinnäkin, minä hymyilen ja otan katsekontaktin vastaantulijoihin. Jotkut heistä ehkä kuvittelevat, että minä tunnen heidät, toisille hymy ja katse toimivat muuten vain sosiaalisena kutsuna.
Toiseksi, jopa toisilleen vieraat ihmiset muodostavat kadulla erilaisia sosiaalisia ryhmiä, joiden jäsenet moikkailevat toisilleen. Minun selkein ryhmäni on "juoksijat", mikä jo yksinään takaa valtavan määrän moikkauksia. Kaikki haluavat olla (hyvin käyttäytyvien) juoksijoiden kavereita. Juoksijoihin kuuluu luonnolisestikin paljon erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat useisiin muihin ryhmiin. Juoksulenkin ajan he kuitenkin edustavat kanssakulkijoille reippaita ja tervehenkisiä, sosiaalisesti hyväksyttyjä juoksijoita.
Täytyy myöntää, että pidän kovasti tästä moikkailukulttuurista ja olen lähtenyt siihen innolla mukaan. Suomessa olen huomattavasti varautuneempi. Tuntemattomia en moikkaile juuri koskaan ja puolituttujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Koen, että Suomessa moikkauksella on suurempi ja syvällisempi merkitys samoin kuin kuulumisten kysymisellä ja juttelulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on osa suomalaista kulttuuria ja myös osa minun suomalaista identiteettiä.
Suhtaudun sanontaan "maassa maan tavalla" hieman ristiriitaisesti, mutta tässä tapauksessa se toimii minusta hyvin. Se, että pystyn mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin ei tarkoita, että minun pitäisi muuttua täysin ja luopua suomalaisuudestani. Monikulttuurisuudessa on kyse avoimuudesta, joustavuudesta ja sopivan tasapainon löytämisestä.
Olen todella onnekas saadessani tarkastella monikulttuurisuutta sen "molemmilta puolilta". Suomessa työskentelin lastentarhanopettajana maahanmuuttajaperheiden kanssa, täällä tasapainoilen oman monikulttuurisuuteni kanssa. Toivottavasti saan tulevaisuudessa hyödyntää kokemuksiani ja ajatuksiani myös amerikkalaisilla työmarkkinoilla - mitä sitten ikinä päädynkin tekemään.
Alun hämmenyksestä selvittyäni huomasin nauttivani näistä huomionosoituksista ja moikkailin estottomasti takaisin. Tuntui aika mukavalta, että minulla oli niin paljon "tuttuja". Etenkin, kun välillä koin olevani Hawaijilla aika yksin. Loppukesästä aloin kuitenkin pohtimaan, kuinka moni moikkailijoista oikeasti tunnisti minut ja miksi.
Kun sitten tuli aika vaihtaa Waikikin kadut Portsmouthin katuihin, huomasin, että tuttavajoukkoni muuttikin yllättäen mukanani. Ihan ensimmäisestä päivästä alkaen huomattavan suuri osa vastaantulijoista on hymyillyt ja moikkaillut minulle. Asiaa mietittyäni, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää miksi: Ensinnäkin, minä hymyilen ja otan katsekontaktin vastaantulijoihin. Jotkut heistä ehkä kuvittelevat, että minä tunnen heidät, toisille hymy ja katse toimivat muuten vain sosiaalisena kutsuna.
Toiseksi, jopa toisilleen vieraat ihmiset muodostavat kadulla erilaisia sosiaalisia ryhmiä, joiden jäsenet moikkailevat toisilleen. Minun selkein ryhmäni on "juoksijat", mikä jo yksinään takaa valtavan määrän moikkauksia. Kaikki haluavat olla (hyvin käyttäytyvien) juoksijoiden kavereita. Juoksijoihin kuuluu luonnolisestikin paljon erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat useisiin muihin ryhmiin. Juoksulenkin ajan he kuitenkin edustavat kanssakulkijoille reippaita ja tervehenkisiä, sosiaalisesti hyväksyttyjä juoksijoita.
Täytyy myöntää, että pidän kovasti tästä moikkailukulttuurista ja olen lähtenyt siihen innolla mukaan. Suomessa olen huomattavasti varautuneempi. Tuntemattomia en moikkaile juuri koskaan ja puolituttujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Koen, että Suomessa moikkauksella on suurempi ja syvällisempi merkitys samoin kuin kuulumisten kysymisellä ja juttelulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on osa suomalaista kulttuuria ja myös osa minun suomalaista identiteettiä.
Suhtaudun sanontaan "maassa maan tavalla" hieman ristiriitaisesti, mutta tässä tapauksessa se toimii minusta hyvin. Se, että pystyn mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin ei tarkoita, että minun pitäisi muuttua täysin ja luopua suomalaisuudestani. Monikulttuurisuudessa on kyse avoimuudesta, joustavuudesta ja sopivan tasapainon löytämisestä.
Olen todella onnekas saadessani tarkastella monikulttuurisuutta sen "molemmilta puolilta". Suomessa työskentelin lastentarhanopettajana maahanmuuttajaperheiden kanssa, täällä tasapainoilen oman monikulttuurisuuteni kanssa. Toivottavasti saan tulevaisuudessa hyödyntää kokemuksiani ja ajatuksiani myös amerikkalaisilla työmarkkinoilla - mitä sitten ikinä päädynkin tekemään.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Rouva Rutiini
Kun kesällä lensimme Hawaijille, tuntui minusta, että olen palannut kotiin. Nyt minusta tuntuu, että olen palannut Amerikan juurilleni. Näiltä seuduilta se kaikki alkoi neljä vuotta sitten. Minä olin juuri muuttanut Newtoniin, Bostonin kupeeseen, ja Phill asusteli Doverissa, ihan tässä Portsmouthin naapurissa. Syksy 2007 oli ihanaa ja onnelista aikaa - Jokainen päivä oli täynnä uusia kokemuksia ja minä olin umpirakastunut. Hassua kyllä tilanne näyttää olevan jota kuinkin sama myös syksyllä 2011. Olen edelleenkin umpirakastunut ja jälleen uusien kokemusten ja uudenlaisen elämäntilanteen äärellä.
Rakastuin Portsmouthiin ensisilmäyksellä. Portsmouth on täydellinen iso pieni kaupunki täynnä ravintoloita, kahviloita, baareja, putiikkeja, kujia ja viehättäviä vanhoja rakennuksia. Tapahtumia, elämää ja harrastusmahdollisuuksia tuntuu löytyvän valvasti kaupungin kokoon nähden. En vieläkään voi uskoa, että me todella asumme täällä ainakin seuraavat 1,5 vuotta!
Viimeisten vuosien aikana kotikaupunkini ja -maani on vaihtunut hyvin tiheään. Amsterdam ->Boston -> Kaneohe (O'ahu) -> Jyväskylä -> Honolulu -> Järvenpää -> Honolulu -> Helsinki -> Honolulu -> Portsmouth + sinne tänne sirotellut välilaskut Riihimäelle. Huh, melkein hengästyttää!
Vastapainoksi ainaiselle muuttamiselle, minusta on tullut äärettömän nopea uusien rutiinien kehittäjä. Olen myös huomannut noudattavani tiettyä kaava uuteen kotikaupunkiin tutustuessani.
Ihan ensimmäisenä on löydettävä lähin ruokakauppa ja kahvila, varsinkin jos käytössäni ei ole kahvinkeitintä. Aika korkealle listalla kohoaa myös kolikkopesula, sillä seikkailu edellyttää puhtaita vaatteita. Uuden kaupungin kadut ja kulkureitit opettelen juoksemalla ja kävelemällä. Samalla tulee löydettyä myös joukko tutustumisen arvoisia ravintoloita, baareja ja putiikkeja. Aika pian huomaan löytäneeni itselleni kattavan kokoelman lemppareita ja päivittäisiä rutiineja, jotka tekevät oloni kotoisaksi.
Kun olo on alustavan kotoisa, on aika aloittaa syvällisempi kotiutuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu töiden, harrastusten ja sosiaalisen elämän etsiminen. Tosin, kotiutumisen tarve ja kiireellisyys riippuu aika paljon siitä, mihin olen muuttanut, kenen kanssa ja kauanko aion kyseisessä paikassa asua.
Tällä hetkellä minulla on todella valtava ja kiireellinen kotiutumisen tarve. Kaikki mulle nyt heti! Tai ehkäpä kuitenkin vasta parin viikon päästä, kun olemme päässeet muuttamaan uuteen kotiimme... Onhan minulla nyt jo hallussa lempparikauppa, kolme eripituista juoksulenkkiä, pari lempparikahvilaa ja -ravintolaa, muutamia tuttuja ja sokerina pohjalla, vakkaripenkki lempipuistossani. Eiköhän näillä hetken pärjää!
Rakastuin Portsmouthiin ensisilmäyksellä. Portsmouth on täydellinen iso pieni kaupunki täynnä ravintoloita, kahviloita, baareja, putiikkeja, kujia ja viehättäviä vanhoja rakennuksia. Tapahtumia, elämää ja harrastusmahdollisuuksia tuntuu löytyvän valvasti kaupungin kokoon nähden. En vieläkään voi uskoa, että me todella asumme täällä ainakin seuraavat 1,5 vuotta!
Viimeisten vuosien aikana kotikaupunkini ja -maani on vaihtunut hyvin tiheään. Amsterdam ->Boston -> Kaneohe (O'ahu) -> Jyväskylä -> Honolulu -> Järvenpää -> Honolulu -> Helsinki -> Honolulu -> Portsmouth + sinne tänne sirotellut välilaskut Riihimäelle. Huh, melkein hengästyttää!
Vastapainoksi ainaiselle muuttamiselle, minusta on tullut äärettömän nopea uusien rutiinien kehittäjä. Olen myös huomannut noudattavani tiettyä kaava uuteen kotikaupunkiin tutustuessani.
Ihan ensimmäisenä on löydettävä lähin ruokakauppa ja kahvila, varsinkin jos käytössäni ei ole kahvinkeitintä. Aika korkealle listalla kohoaa myös kolikkopesula, sillä seikkailu edellyttää puhtaita vaatteita. Uuden kaupungin kadut ja kulkureitit opettelen juoksemalla ja kävelemällä. Samalla tulee löydettyä myös joukko tutustumisen arvoisia ravintoloita, baareja ja putiikkeja. Aika pian huomaan löytäneeni itselleni kattavan kokoelman lemppareita ja päivittäisiä rutiineja, jotka tekevät oloni kotoisaksi.
Kun olo on alustavan kotoisa, on aika aloittaa syvällisempi kotiutuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu töiden, harrastusten ja sosiaalisen elämän etsiminen. Tosin, kotiutumisen tarve ja kiireellisyys riippuu aika paljon siitä, mihin olen muuttanut, kenen kanssa ja kauanko aion kyseisessä paikassa asua.
Tällä hetkellä minulla on todella valtava ja kiireellinen kotiutumisen tarve. Kaikki mulle nyt heti! Tai ehkäpä kuitenkin vasta parin viikon päästä, kun olemme päässeet muuttamaan uuteen kotiimme... Onhan minulla nyt jo hallussa lempparikauppa, kolme eripituista juoksulenkkiä, pari lempparikahvilaa ja -ravintolaa, muutamia tuttuja ja sokerina pohjalla, vakkaripenkki lempipuistossani. Eiköhän näillä hetken pärjää!
maanantai 12. syyskuuta 2011
Suunnitelma B
Äitini on monta kertaa sanonut, että olen sunnuntailapsi. En ole kovin suunnitelmallinen enkä aina edes harkitsevainen, mutta useimmiten asiat vain loksahtavat paikalleen ja vastoinkäymisistä seuraa jotain paljon aiottua parempaa. Näin kävi jälleen kerran...
Muuttaminen ja uuden asunnon etsiminen on tuskin koskaan täysin ongelmatonta, mutta erityisen haastavaa se on, jos välimatka uuden ja vanhan asuinpaikan välillä on tuhansia kilometrejä. Netistä löytyy paljon asuntoilmoituksia, joista osa on luotettavia, osa hyvin kaunisteltuja ja osaa kohteista ei ole olemassakaan. Lisäksi olisi oltava nopea, sillä hyvät vuokra-asunnot menevät Portsmouthissa kuumille kiville. Meidän kodinetsintäurakkaamme helpotti huomattavasti Phillin ystävä, joka asuu Portsmouthissa ja kävi katsomassa asuntoja meidän puolestamme.
Muutaman tuhoon tuomitun yrityksen jälkeen vihdoin tärppäsi. Aikaerosta huolimatta huomasin ilmoituksen heti sen julkaisun jälkeen ja sain organisoitua näytön muutaman tunnin varotusajalla. Phillin ystävän ottamat kuvat näyttivät hyviltä ja vuokranantajan kanssa synkkasi hyvin. Päätimme "varata" asunnon maksamalla takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran, mutta allekirjoittaa vuokrasopimuksen vasta nähtyämme asunnon. Onneksi...
Vanha sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" ei ole aina totta. Kuva kertoo paljon rajatusta alueesta ja hetkestä, mutta jättää arvailujen varaan sen, mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella. En todellakaan halua sanoa, että meitä olisi johdettu tahallaan harhaan. Ihmiset vain kiinnittävät huomionsa kovin erilaisiin asioihin. Phillin ystävä otti kuvia viehättävistä vanhan talon yksityiskohdista, mutta jätti kuvaamatta vanhan talon ränsistyneisyyden. Saisimme varmasti tehtyä asunnosta itsellemme kivan kodin jos niin päättäisimme, mutta ensin halusimme selvittää, olisiko meillä muita mahdollisuuksia.
Kaikeksi onneksi vuokranantajamme on todella reilu mies. Hän pitää meistä kovasti ja toivoisi, että jäisimme. Hän ei kuitenkaan halua pakottaa meitä mihinkään, sillä vihaiset vuokralaiset eivät ole hyviä vuokralaisia. Sovimme, että asumme tässä syyskuun ajan ja hän etsii uuden vuokralaisen lokakuun alusta alkaen. Vuokranantajamme pitää itsellään säkö-, internet- ja vesilaskut ja veloittaa sopimamme summan maksamastamme takuuvuokrasta. Ja jos muutamme mielemme ja haluamme jäädä, on se täysin mahdollista. Olimme aivan mykistyneitä hänen tarjouksestaan, joka ainakin vaikuttaa olevan täysin vilpitön.
Tämä kaikki tapahtui perjantaina, joten edessä oli kuumeinen asunnonetsintäviikonloppu. Jälleen meitä lykästi ja saimme sovittua yhden näytön jo lauantaiaamulle. Asunto sijaitsee tässä ihan lähellä, kaupungin keskustassa rauhallisella sivukadulla. Nähtyämme asunnon olimme molemmat täysin vakuuttuneita, että tämän me haluamme. Asunto on oikeastaan omakotitalon alakerta. Yläkertaan on oma sisäänkäynti, mutta siellä ei asu kukaan eikä sitä tulla vuokraamaan tulevaisuudessakaan. Asuntoon kuuluu pieni piha, valtavasti parkkitilaa, pieni ulkovarasto, kellari, isohko keittiö ja kylpyhuone, olohuone, iso makuuhuone ja pienempi makuuhuone, josta teemme itsellemme työhuoneen. Vuokra on täsmälleen sama, kuin alkuperäisessä asunnossamme.
Valitettavasti asunto olisi täydellinen myös aika monelle muulle. Vuokranantaja, Greg, oli sopinut lauantaille useita näyttöjä ja kertoi meille tekevänsä päätöksensä iltapäivällä saamiensa hakemusten perusteella. Olimme kuitenkin luottavaisia, sillä jälleen kerran laivasto-Suomi -yhdistelmä tuntui tekevän hyvän vaikutuksen. Ja niinhän siinä kävi, että puhelin soi jo reilusti ennen puoltapäivää. Greg oli pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että me olemme ideaaleja vuokralaisia ja hänen on turha jatkaa näyttöjä. Asunto on meidän, jos haluamme sen. Ja mehän haluamme!
Se siitä, asuntoprojekti sai onnellisen ja nopean lopun. Edellinen vuokralainen muuttaa pois viimeistään 28.9, joten jopa aikataulu loksahti kohdilleen. Matkalaukkuelämä jatkuu vielä pari viikkoa, mutta silti vain hymyilyttää. Perusonnellista mielentilaan on aika vaikea horjuttaa :).
Muuttaminen ja uuden asunnon etsiminen on tuskin koskaan täysin ongelmatonta, mutta erityisen haastavaa se on, jos välimatka uuden ja vanhan asuinpaikan välillä on tuhansia kilometrejä. Netistä löytyy paljon asuntoilmoituksia, joista osa on luotettavia, osa hyvin kaunisteltuja ja osaa kohteista ei ole olemassakaan. Lisäksi olisi oltava nopea, sillä hyvät vuokra-asunnot menevät Portsmouthissa kuumille kiville. Meidän kodinetsintäurakkaamme helpotti huomattavasti Phillin ystävä, joka asuu Portsmouthissa ja kävi katsomassa asuntoja meidän puolestamme.
Muutaman tuhoon tuomitun yrityksen jälkeen vihdoin tärppäsi. Aikaerosta huolimatta huomasin ilmoituksen heti sen julkaisun jälkeen ja sain organisoitua näytön muutaman tunnin varotusajalla. Phillin ystävän ottamat kuvat näyttivät hyviltä ja vuokranantajan kanssa synkkasi hyvin. Päätimme "varata" asunnon maksamalla takuuvuokran ja ensimmäisen kuun vuokran, mutta allekirjoittaa vuokrasopimuksen vasta nähtyämme asunnon. Onneksi...
Vanha sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" ei ole aina totta. Kuva kertoo paljon rajatusta alueesta ja hetkestä, mutta jättää arvailujen varaan sen, mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella. En todellakaan halua sanoa, että meitä olisi johdettu tahallaan harhaan. Ihmiset vain kiinnittävät huomionsa kovin erilaisiin asioihin. Phillin ystävä otti kuvia viehättävistä vanhan talon yksityiskohdista, mutta jätti kuvaamatta vanhan talon ränsistyneisyyden. Saisimme varmasti tehtyä asunnosta itsellemme kivan kodin jos niin päättäisimme, mutta ensin halusimme selvittää, olisiko meillä muita mahdollisuuksia.
Kaikeksi onneksi vuokranantajamme on todella reilu mies. Hän pitää meistä kovasti ja toivoisi, että jäisimme. Hän ei kuitenkaan halua pakottaa meitä mihinkään, sillä vihaiset vuokralaiset eivät ole hyviä vuokralaisia. Sovimme, että asumme tässä syyskuun ajan ja hän etsii uuden vuokralaisen lokakuun alusta alkaen. Vuokranantajamme pitää itsellään säkö-, internet- ja vesilaskut ja veloittaa sopimamme summan maksamastamme takuuvuokrasta. Ja jos muutamme mielemme ja haluamme jäädä, on se täysin mahdollista. Olimme aivan mykistyneitä hänen tarjouksestaan, joka ainakin vaikuttaa olevan täysin vilpitön.
Tämä kaikki tapahtui perjantaina, joten edessä oli kuumeinen asunnonetsintäviikonloppu. Jälleen meitä lykästi ja saimme sovittua yhden näytön jo lauantaiaamulle. Asunto sijaitsee tässä ihan lähellä, kaupungin keskustassa rauhallisella sivukadulla. Nähtyämme asunnon olimme molemmat täysin vakuuttuneita, että tämän me haluamme. Asunto on oikeastaan omakotitalon alakerta. Yläkertaan on oma sisäänkäynti, mutta siellä ei asu kukaan eikä sitä tulla vuokraamaan tulevaisuudessakaan. Asuntoon kuuluu pieni piha, valtavasti parkkitilaa, pieni ulkovarasto, kellari, isohko keittiö ja kylpyhuone, olohuone, iso makuuhuone ja pienempi makuuhuone, josta teemme itsellemme työhuoneen. Vuokra on täsmälleen sama, kuin alkuperäisessä asunnossamme.
Valitettavasti asunto olisi täydellinen myös aika monelle muulle. Vuokranantaja, Greg, oli sopinut lauantaille useita näyttöjä ja kertoi meille tekevänsä päätöksensä iltapäivällä saamiensa hakemusten perusteella. Olimme kuitenkin luottavaisia, sillä jälleen kerran laivasto-Suomi -yhdistelmä tuntui tekevän hyvän vaikutuksen. Ja niinhän siinä kävi, että puhelin soi jo reilusti ennen puoltapäivää. Greg oli pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että me olemme ideaaleja vuokralaisia ja hänen on turha jatkaa näyttöjä. Asunto on meidän, jos haluamme sen. Ja mehän haluamme!
Se siitä, asuntoprojekti sai onnellisen ja nopean lopun. Edellinen vuokralainen muuttaa pois viimeistään 28.9, joten jopa aikataulu loksahti kohdilleen. Matkalaukkuelämä jatkuu vielä pari viikkoa, mutta silti vain hymyilyttää. Perusonnellista mielentilaan on aika vaikea horjuttaa :).
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Viimeiset Hawaijit
No niin, nyt on laukut pakattu ja asunto siivottu. Vielä hetki aikaa ennen kuin käyn luovuttamassa avaimet ja hyppään lentokenttäbussin kyytiin. Olin ajatellut mennä kentälle taksilla, mutta sitten tajusin asuvani hotelleja pullollaan olevassa Waikikissa. Googlettamalla löytyi airport shuttle-kyyti kentälle hintaan 9$. Taksi olisi ollut kaksi tai kolme kertaa tuon verran.
Pari viikkoa sitten San Diegoon lentäessäni hyödynsin ensimmäistä kertaa online check in -mahdollisuutta. Olipa ihanan helppoa! Boarding passi löytyi mobiiliversiona kännykästä ja kentälle päästyäni ei tarvinnut tehdä muuta kuin suunnata turvatarkastukseen ja portille. Päätinpä siis tehdä saman uudelleen. Tällä kertaa minulla on kaksi ruumaan menevää laukkua, joten joudun tekemään pienen mutkan tavaroidenluovutuspisteen kautta. Uskon siltikin säästäväni jonkin verran aikaa ja hermoja. Jonottaminen kun ei ole yksi vahvimmista puolistani. Mutta on kyllä aika hassua, että minä ja tavarani olimme valmiita astumaan koneeseen jo paljon ennen kuin olin saanut pakkaamisurakkani päätökseen :).
Viimeinen päiväni Hawaijilla alkoi kävelyllä Diamond Headin ympäri. Siinä kävellessä kävin läpi valtavan määrän viimeisten vuosien aikana kertyneinä Hawaiji-muistoja ja nauroin välillä ääneen. Onpa ollut ihanaa, hetkeäkään en vaihtaisi pois! Mutta nyt olen valmis lähtemään. Viisi kertaa olen nieleskellyt itkua (tai parkunut aivan avoimesti) Honolulun lentokentällä jättäessäni hyvästejä Phillille. Tällä kertaa hymyilen leveästi, sillä lähtö ei tarkoita hyvästejä. Phill on jo itärannikolla odottamassa minua ja edessä on koko loppuelämä yhdessä.
Aloha ja mahalo Hawaii! Nähdään taas jonain päivänä!
Pari viikkoa sitten San Diegoon lentäessäni hyödynsin ensimmäistä kertaa online check in -mahdollisuutta. Olipa ihanan helppoa! Boarding passi löytyi mobiiliversiona kännykästä ja kentälle päästyäni ei tarvinnut tehdä muuta kuin suunnata turvatarkastukseen ja portille. Päätinpä siis tehdä saman uudelleen. Tällä kertaa minulla on kaksi ruumaan menevää laukkua, joten joudun tekemään pienen mutkan tavaroidenluovutuspisteen kautta. Uskon siltikin säästäväni jonkin verran aikaa ja hermoja. Jonottaminen kun ei ole yksi vahvimmista puolistani. Mutta on kyllä aika hassua, että minä ja tavarani olimme valmiita astumaan koneeseen jo paljon ennen kuin olin saanut pakkaamisurakkani päätökseen :).
Viimeinen päiväni Hawaijilla alkoi kävelyllä Diamond Headin ympäri. Siinä kävellessä kävin läpi valtavan määrän viimeisten vuosien aikana kertyneinä Hawaiji-muistoja ja nauroin välillä ääneen. Onpa ollut ihanaa, hetkeäkään en vaihtaisi pois! Mutta nyt olen valmis lähtemään. Viisi kertaa olen nieleskellyt itkua (tai parkunut aivan avoimesti) Honolulun lentokentällä jättäessäni hyvästejä Phillille. Tällä kertaa hymyilen leveästi, sillä lähtö ei tarkoita hyvästejä. Phill on jo itärannikolla odottamassa minua ja edessä on koko loppuelämä yhdessä.
Aloha ja mahalo Hawaii! Nähdään taas jonain päivänä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)