Itse tehdyt bataattilastut

Sunnuntaina iltapäivällä mielemme teki sipsejä. Emme kuitenkaan viitsineet lähteä kauppaan rasvaisten herkkujen perässä, vaan valmistimme ne itse. Phill löysi jostain netin syövereistä ohjeen, jota muokkaamalla saimme eteemme herkullisen kasan astetta terveellisempiä bataattisipsejä.

Esivalmistelut olivat todella helpot, mutta kokkausaika vaati hieman enemmän kärsivällisyyttä. Lopputulos oli kuitenkin kaiken odottelun arvoinen.

Kuori ja viipaloi ohuiksi viipaleiksi yksi tai kaksi bataattia. Sudi päälle haluamaasi öljyä, mausta vähintään suolalla ja kypsennä uunissa 250 F/120 C niin kauan, että lastut ovat rapsakoita. Alkuperäinen ohje käski paistaa lastuja kahden tunnin ajan, mutta omat lastumme olivat valmiita jo reilun tunnin jälkeen. Käänsimme lastut 40 min paiston jälkeen, jonka jälkeen annoimme niiden olla uunissa vielä n. 30 minuuttia. En tiedä onko kyse lastujen paksuudesta vai erilaisista uuneista, mutta valmiista sipseistä näki jo päältä ja tunsi sormituntumalta, että ne olivat sopivan rapsakoita.

Tämä ohje jää taatusti säilöön myös tulevaisuuden varalle. Ei ollenkaan hullumpi elokuvan katseluherkku!

Melkein oma ranta

Sunnuntaiaamuna tarkoituksemme oli lähteä salin kautta rannalle, mutta ulkona satoi vettä ja taivas oli yhtä harmaa kuin Kisukin. Emme kuitenkaan antaneet moisen sivuseikan haitata, sillä pilvisestä päivästä huolimatta ulkona oli lämmin ja sadekin loppui heti kymmenen minuutin jälkeen.

Pitäydyimme siis suunnitelmassamme ja suuntasimme Coronadoon North Islandin tukikohtaan. Sieltä löytyy meidän lempparisali ja nykyään myös lempparirantamme. Vaikka olemmekin yleensä aika aktiivisia uusien paikkojen etsijiä, kesti meiltä yllättävän kauan hoksata, että näinkin läheltä löytyy military only -ranta. Koska ranta sijaitsee tukikohdan sisällä, pääsee siitä nauttimaan ainoastaan military ID:n avulla. Tämä puolestaan tarkoittaa useimmiten rauhaa ja siisteyttä.

Eipä tarvinnut pettyä! Selkä- ja vatsatreenin jälkeen olimme valmiita totaalisen rentoiluun aaltojen pauhua kuunnellen ja saimme mitä halusimme. Aurinko kutitteli pilvien lomasta eikä valtavan suurella rannalla ollut juuri kymmentä ihmistä enempää.

Näköalastakaan ei päässyt valittamaan, sillä oikealla pylvästeli Point Loman niemen kärki, vasemmalla kuuluisa Hotel Del Coronado ja suoraan edessä kimalteli Tyyni Valtameri parilla Meksikon puolella sijaitsevalla saarella höystettynä.

Vaikka laivastoelämä iskeekin aina välillä haasteita kehiin, on siinä omat hyvätkin puolensa. Taidan tietää jo nyt ensi kesän lempparirutiinini. Treeni + biitsi tai treeni ja biitsi. Ei paha yhtälö laisinkaan.

Työmatkapyöräilijän retro hipster reppu

Sen lisäksi, että viihdyn nyt työssäni, viihdyn loistavasti myöskin työpaikallani, sanan fyysisessä merkityksessä. Koulumme on viihtyisä ja se sijaitsee kivalla alueella North Parkin ja South Parkin välissä.

Entistä viehättävämmän koulun sijainnista tekee se, että se sijaitsee vain reilun neljän helposti ja turvallisesti pyöräiltävän kilometrin päässä kotoa. Sanomattakin ehkä selvää, että olen hylännyt autoni täysin ja hypännyt paria poikkeusta lukuunottamatta pyörän selkään joka aamu.

Työmatkapyöräily on tehnyt todella hyvää. Saavun töihin virkeänä ja rentoutuneena. Iltapäivällä käyn päivän asiat läpi mielessäni ja jätän ne jonnekin pyöräteiden varsille odottamaan seuraavaa työpäivää. Ylittäessäni 805 -motarin matelevan aamuruuhkan, hykertelen joka kertaa tyytyväisenä. Voisin olla tuolla jumissa muiden kanssa, mutta sen sijaan tunnenkin auringon ja tuulen poskillani ja viikottain kertyvät kilometrit  jalkalihaksissani. Pyöräily on ollut kiva lisä jo muutenkin suhteellisen aktiivisiin arkipäiviin ja treeneihini.

Kätevänä lisäbonuksena päivittäinen pyöräily on tuonut elämääni retro hipster ketturepun. Olen haikaillut Fjällrävenin kanken (ruotsailen ö kieltäytyy toimimasta...) repun perään jo pidempään, mutta käytän reppua sen verran harvoin, ettei sen suolainen hinta tuntunut perustellulta. Pyöräillessä repulle tulee käyttöä kuitenkin joka päivä, joten uuden repun hankinta tuntui yllättäen jopa välttämättömältä ja taatusti ansaitulta.

Nyt kelpaa viilettää pitkin Normal Heightsin, City Heightsin ja North Parkin katuja, ainakin siihen asti kun marraskuu tuo mukanaan pilkkopimeät ja aikaiset illat.

Pyöräily on jees, vaikka muutamien työkavereideni mielestä olenkin hieman kaheli.

Puurobuumi

Minulla on tapana fixautua johonkin tiettyyn aamupalaan, jota sitten puputan vähintäänkin arkiaamuina päivästä toiseen. Monen monituista vuotta suosikkini oli kreikkalainen jogurtti marjojen, mantelivoin ja sokeroimattomien murojen kanssa. Kuvittelin etten voisi koskaan kyllästyä, mutta väärässä olin. Kun stoppi tuli, tuli se niin voimalla, etten ole syönyt juuri laisinkaan jogurttia sen koomin.

Seuraava innostukseni oli banaani maapähkinävoi toast. Tähän kyllästyin huomattavasti nopeammin, joten höllensin tahtia ja vältin täydellisen takinkääntöinhoreaktiotempun. Sama kohtalo oli myöskin avocado kananmuna toastilla. Kerran viikossa toimii, mutta joka aamu puputettuina toastit tulevat nopsaan korvista ulos.

Uusin fixaationi on tuttuakin tutumpi kaurapuuro. Keitän puuroni maitoon ja heitän päälle pähkinöitä, banaaniviipaleita, marjoja tai mangoa, sokeroimattomia kookoslastuja, kanelia ja pikkulorauksen hunajaa. Tämä combo on ehdoton lempparini, jota voisin tällä hetkelle puputtaa vaikka joka aamu. Arkiaamuisin en malta aina odotella puuron kypsymistä kattilassa, joten heitän sen mikroon tai annan sen muhia jääkaapissa yön yli tuorepuuroksi. Haluaisin kovasti rakastaa tuorepuuroa, sillä sen valmistaminen on niin kätevää, mutta suuresta rakkaustarinasta ei kai voi puhua jos pitäminenkin tuntuu vielä toistaiseksi liioitellulta sanalta. Vaikka muuten kylmästä ruuasta pidänkin, pitää puuron olla mielestäni lämmintä. Toistaiseksi sulavimman kompromissin olen löytänyt tuorepuuron lämmittämisestä mikrossa. Kumma ehkä, mutta toimii.

Parasta puuron keittämisessä on sen tuoksu, joka muistuttaa minua mökillä vietetyistä aamuista. Perheeni ei aloittanut arkiaamuja yhteisellä puurolla, mutta mökillä heräsin usein Radio Suomen iskelmiin ja puuron tuoksuun. Isäni on todellinen puuromestari ja uskaltaisin väittää perineeni ainakin osan hänen puuronkeittotaidoistaan. Vaikka Phill onkin oman pienen perheemme taitavin kokki, keitän minä meistä kahdesta paremman puuron.

Useimpina sunnuntaiaamuina syömme aamupalaksi jotain ihan muuta kuin puuroa, mutta tänään puurohammasta kolotti sen verta paljon, että teimme poikkeuksen. Herkkupuuroa ja yllättävää sateenropinaa - Täydellinen sunnuntaifiilis.

Minne seuraavaksi

Olemme eläneet nyt melkein kaksi vuotta laivastoelämän seesteisintä aikaa, eli shore dutya. Shore Duty on tarkoittanut meidän kohdalla hyvin vähäistä erossaoloa, helposti suunniteltavia aikatauluja ja Phillille usein aika lyhyitäkin työpäiviä. Väliin mahtui tietty yksi parin kuukauden mittainen Pohjoisnapa-keikka, mutta sekin tiedettiin jo pitkään etukäteen ja oli reissu, joka Phill valittiin tekemään halukkaiden joukosta.

Jossain vaiheessa Shore Dutyn ihanuus aina kuitenkin päättyy ja tulee aika siirtyä taikisin sukellusveneelle Sea Dutyyn. Palvelustyypin muuttuessa vaihtuu mahdollisesti myös kotisatama ja sen myötä myös meidän kotikaupunki. Kotisataman valintaan on mahdollista vaikuttaa toiveiden kautta, mutta lopulliset ordersit määräytyvät sen mukaan, mitä on tarjolla ja missä kutakin sailoria kipeimmin tarvitaan.

Shore Dutyamme on (tai piti olla) jäljellä vielä puolitoista vuotta, emmekä olleet vielä edes alkaneet ihan tosissaan miettimään, minne haluaisimme suunnata seuraavaksi. Olemmehan me toki asiasta puhuneet, mutta se on ollut sellaista kevyttä sitten joskus -ajattelua, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta, muttei kuitenkaan vielä todelliselta.

Minua on alkanut viehättämään yhä enemmän ajatus San Diegoon jäämisestä, sillä meillä on täällä oma koti, minulla työasiat kunnossa ja kattava ystävien verkosto. Sea Duty tarkoittaa taas pitkiä erossa oloja ja ajatus elämän uudelleen rakentamisesta pelottaa. San Diegoon on kuitenkin vaikea vain jäädä, sillä tämä on suosittu paikka ja sukellusveneiden näkökulmasta sen verran pieni tukikohta, ettei paikkoja ole avoinna kuin harvakseltaan. Lisäksi tiesin Phillin haikailevan itärannikolle lähemmäksi New Jerseya (ja Suomea) ja ylipäänsä lähemmäksi niitä alueita, joille todennäköisesti asetumme sitten kun laivasto on meille taakse jäänyttä elämää.

Kaikki tämä pohdinta oli vielä täysin mutu-tasolla, kunnes pari viikkoa sitten perjantaina siitä tulikin yhdessä rysäyksessä totista totta. Ylemmiltä tahoilta tuli viesti, että Phillin koulutustaustan omaavia miehiä tarvitaan nyt kipeästi takaisin paateille. Jos Phill olisi valmis palaamaan merille huomattavasti ennen helmikuuta 2018, olisi tarjolla nyt oikeastaan mitä tahansa. Houkuttelevaa sinänsä, mutta voiko mikään korvata shore dutyn tuomaa onnea ja helppoutta? Ja toisaalta, olisimmeko valmiita riskeeraamaan kaiken ja päätymään mahdollisesti vaikka Guamille (Marianien saaristoon, keskelle ei mitään).

Mielialat vaihtelivat innostuksen kautta ahdistukseen. Emme olleet kuvitelleet San Diegoon jäämisen olevan edes mahdollista, mutta nyt sitä heilutettiinkin porkkanana kepin päässä, jos olisimme valmiita ilmoittamaan suostumuksemme jotakuinkin heti ja siirtymään sea dutyyn jo ensi kesänä seuraavan vuoden helmikuun sijaan.

Toisena mielekkäänä vaihtoehtona silmissämme kimalteli Bostonin ja New Yorkin välimaastossa sijaitseva Groton, CT. Sijainti olisi meille ideaali, mutta itse kaupunkina Groton on mielestäni aivan kamala. Vietin siellä viikon verran ennen road trippimme alkua enkä lämmennyt laisinkaan. Jos tukikohtamme löytyisi Grotonista, asuisimme todennäköisesti kuitenkin jossain muualla, mikä puolestaan tarkoittaisi pitkiä työmatkoja ainakin Phillille ja entistä vähemmän yhteistä aikaa. Tämän lisäksi joutuisimme etsimään tähän San Diegon kotiimme vuokralaiset ja minulla olisi edessä jälleen kerran kivan työpaikan metsästys ja ero ystävistäni.

Pyöriteltyämme erilaisia vaihtoehtoja mielessämme totesimme, että juuri nyt meille olisi mielekkäintä jäädä San Diegoon, joka tuntuu aivan kodilta ja missä meidän kummankin on todella hyvä olla. Mikään ei ole vielä 100% varmaa, mutta näillä mennään toistaiseksi.

Olo on toisaalta huojentunut, toisaalta haikea, sillä vajaan vuoden päästä on edessä totuttelua vanhaan tuttuun, mutta kuitenkin aina niin vaikeasti ennakoitavaan merielämään. Murehtiminen ennakkoon on kuitenkin turhaksi havaittu, joten pyhä aikomukseni ja päätökseni on keskittyä yhteisestä ajasta nauttimiseen ja monen monituisesta San Diego -vuodesta ilakoimiseen.

Ocelottien säännöt

Kuten aiemmin mainitsin, on nykyinen työkouluni upouusi. Aloitimme siis kaiken aivan puhtaalta pöydältä.

Kaikilla koulun ryhmillä on eläinaiheinen nimi, mutta jokainen ryhmä sai päättää nimensä itse. Koska ryhmämme lapset ovat jo niin isoja, että mielipiteitä, kysymyksiä ja kommentteja riittää joka sormelle ja varpaalle, päätimme työparini kanssa antaa lasten itsensä päättää, minkä nimisiä meistä tulee.

Pohjustimme nimen valintaa lukuisilla eläinkirjoilla, -tarinoilla, -peleillä ja -lauluilla ja juttelimme myös päivittäin lempparieläimistämme. Osalla lapsista oli selkeä käsitys, mikä yksi ja ainoa eläin olisi nimeksi kaikkein paras, toisilla mielipide vaihtui useammin sukat ja alushousut.

Lopulta saimme kasattua kattavan listan ehdotuksia ja päätimme valita lopullisen nimen arpajaistyylillä. Jokainen ehdotus kirjoitettiin kymmenelle erillisille lapulle ja taitetut paperilappuset pistettiin hattuun. Jokainen ryhmän jäsen nosti hatusta yhden lappusen ja tulokset kirjattiin taulukkoon. Kaikkien ehdotusten joukosta nousi hatusta eniten Ocelotteja ja niin ryhmämme sai uuden hienon nimen.

Harvinainen nimi, täytyy myöntää, mutta itse eläin on kyllä myös harvinaisen kaunis ja kiinnostava. Olemme oppineet yhdessä yhtä ja toista oceloteista ja muista kissaeläimistä ja olemme nyt ylpeästi ocelotteja. Siis THE Ocelots!

Meidän toukka (nimeltä Flowers) aloitti tänään metamorfoosin kotiloksi

Viime viikolla aloitimme ryhmämme seuraavan suuren projektin ja kartoitimme ryhmällemme säännöt. Tietyt asiat ovat tietenkin aina loppupeleissä aikuisen opettajan käsissä, mutta kokemus on opettanut myöskin sen, kuinka tärkeää lasten on saada aidosti osallistua sääntöjen luomiseen. Kun säännöt ovat lasten omiaan, on heidän helpompi sitoutua niihen. Lasten omat säännöt ovat heille merkityksellisiä ja helposti hahmotettavia. Meidän säännöt ovat ylpeyden aihe, joka takaa sen, että koulu on kaikille kiva, turvallinen ja reilu paikka.

Pidimme siis kokouksen, jossa kaikkien ääni pääsi kuuluviin. Ryhmämme vikkelimmät jaksoivat olla mukana vain hetken aikaa, mutta piipahtivat aina välillä kurkkaamaan, mikä meininki ja kertomaan mielipiteensä. Isoimmat tai muuten vain asiasta todella kiinnostuneet intoutuivat useampaankin pitkään palaveriin ja tulivat aina välillä leikkienkin lomassa nykimään hihasta, kun mieleen tuli uusi hyvä ehdotus.

Tämän viikon projektina on ollut sääntöjen kuvittaminen valokuvilla, jolloin unohtuneita yksityiskohtia voi käydä aina tarpeen vaatiessa kurkkimassa seinältä.

Tässä tulee Ocelottien säännöt pähkinänkuoressa:

Ocelotit

• Leikkivät muiden kanssa
• Käyttävät saksia varovaisesti
• Pitävät kädet kurissa (keep your hands to yourself) tai tekevät käsillä kivoja asioita
• Potkivat palloja, silloin kun tekee mieli potkia
• Ovat varovaisia vasaroiden ja lelujen kanssa, jotta kaveria ei vahingossa sattuisi
• Eivät pyyhi asioita pois kavereiden tussitauluilta
• Eivät heitä hiekkaa tai puulastuja, sillä ne voivat mennä kaverin silmiin
• Eivät tuhlaa vettä, sillä ilman vettä eläimet ja kasvit kuolevat
• Eivät pure eivätkä tappele (bite or fight)
• Tietävät, että pöytä on ruokaa, juomia, taidetta, leluja ja käsiä varten
• Eivät koske suullaan leluihin tai kavereihin

Aika hyvät säännöt, eikö vain!? Huomattavan kaverikeskeistä meininkiä.

Olematon Sunday Blues

Eilisaamun turhan kiukun jälkeen viikonlopusta muodostui ihanan normaalin täydellinen. Vietimme eilen suurimman osan päivästä luonnossa valokuvaten ja liikkuen, söimme hyvää ruokaa ja rentouduimme telkkarin äärellä.

Tänään heräsimme ajoissa, söimme herkullista kaurapuuroa, treenasimme salilla, kävimme hoitamassa muutamia juoksevia asioita, viihdytimme itseämme tahoillamme tietokoneiden äärellä, teimme must do and wanna do -listat, pelasimme lautapelejä, kokkasimme ja valmistauduimme tulevaan viikkoon.

Tällaista elämä on parhaimmillaan.

Parasta kaiken parhauden keskellä oli kuitenkin se, että sunnuntai blues loisti poissaolollaan. Ihanista viikonlopuista tekee entistäkin parempia se, että maanantai ja tuleva viikko ei tunnu taakalta vaan mahdollisuudelta.

Tänään onnea on rentous, liikkuminen, hyvä ruoka ja kiireetön yhdessä olo.

Viikonlopun hyvän olon innoittamana ajattelin kerätä joka päivältä jotain hyvää ja positiivista kiitospäivään asti. Kiitospäivänä on siis luvassa kiitollisuutta yli kuukauden tarpeiksi. Kuka lähtee mukaan? Elämässä ei voi koskaan olla liikaa positiivisuutta.