Juoksuaika

Pitkän poikkeustilan jälkeen on ihana palata normaaliin. Road tripillä tuli käveltyä, kiipeiltyä, juostua ja pompittua, mutta vastapainona liikkumiselle istuimme autossa tunti tolkulla ja söimme vähän mitä sattui. Olimme ihan lomalla ja se teki hyvää. Nyt loma on kuitenkin ohi ja on aika palata tuttuihin liikunta- ja syömisrutiineihin. Tuoretta itsetehtyä ruokaa, päivättäistä liikuntaa, paljon kasviksia ja aika paljon vähemmän viiniä ja olutta. Siinä se kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Uuteen paikkaan muuttaessani juoksuinnostukseni nousee aina uusiin lukemiin. Niin tälläkin kertaa. Eilen juoksin kukkuloille ja löysinkin (hyvän takamustreenin lisäksi) aika mielettömiä maisemia. Tänään suuntasin juoksuaskeleeni rannalle ja tunsin olevani todella onnekas. On vieläkin vaikea uskoa, että nämä ovat oikeasti uudet kotikulmani. Pari kertaa oli pakko pysähtyä räpsäisemään kuva ja paljastaa kaikille kanssajuoksijoilleni olevani ihan uusi kulmakuntalainen. Mutta ei se mitään, ei minulla tainnut muutenkaan olla paikalliset tavat vielä ihan hallussa: Täällä ei pidäkään moikkailla vastaantulijoille. Höh, minusta Portsmouthissa oli niin kiva juosta, kun kaikki olivat kaikkien kavereita - ihan kuin yhtä isoa perhettä. Huomenna tiedän sitten olla cool ja etäinen...

Aamuinen juoksulenkki sai jatkoa 2 mailin kävelyllä rannalle(rannalle) ja takaisin. Olin liikenteessä ystäväni kanssa, joka on koulutukseltaan personal trainer. Maanantaina aloitankin sitten tehotreenit hänen kanssaan. En malta odottaa! Luvassa on ämpärikaupalla hikeä, liikunnan riemua ja lisää järkeä treeniin. Ystäväni on hyvin suora ja hyvin tiukka, joten tulosta tulee taatusti. Juuri se potku persuksiin, jota olen jo hetken kaivannutkin!

Mätsäävät tyylit

Olen aina naureskellut pariskunnille, jotka pukeutuvat samanlaisiin tuulipukuihin. Phill on kanssani aivan samoilla linjoilla. Tai jos ihan tarkkoja ollaan Phillin pelko liian samanlaisesta tyylistä on ihan omalla tasollaan. Jossain vaiheessa hänelle oli liikaa, jos kummallakin oli päällään samansävyiset farkut. Välillä vaihdamme vaatteita kiiressä montakin kertaa, kun vaatteet ovat joko liian samanlaiset tai sitten aivan liian erilaiset. Arkiaamuisin ei voi muuta todeta kuin, thank god for uniforms!

Mutta nyt ovat maailmankirjat menneet aivan sekaisin: Meillä on mätsäävät Toms-kengät, joita kerran jo kerkisimme käyttämään vahingossa yhtä aikaa. Eikä edes iskenyt paniikki. Totuus on, että rakastamme kumpikin Tomsejamme ja kokoelmamme tulee varmasti lähitulevaisuudessa kasvamaan muutamilla yksilöillä. Kumpikaan ei taida enää luopua päivittäisestä ja rajattomasta oikeudestaan Tomseihin. Sen lisäksi että Tomsit ovat älyttömän mukavat ja makeat, ne tekevät myös maailmanlaajuista hyvää. Jokaista ostettua paria kohti Toms lähettää kengät niitä tarvitsevalle lapselle (one for one).

Siinä ne ovat söpösti rivissä

Pacific Beachille muuttaminen tuntui tyylillisesti siltä, kun olisin palannut kotiin Hawaijille. Rento ja boheemi surffityyli kukoistaa, mikä tarkoittaa sitä, että saan taas kaivaa esiin kaikki rakkaat kesävaatteeni, jotka olivat New Hampshiressa epävirallisesti pannassa. New Hampshiressa tunsin välillä olevani liian vanha vaatteisiini, täällä vastaan kävelee (ja etenkin pyöräilee) minua 30 vuotta vanhempia yksilöitä, jotka kantavat surffityylinsä arvostettavasti ja kunnialla. Tosin tyylin rentous on täällä harkitumpaa kuin Hawaijilla. Hawaijilla oltiin oikeasti rentoja, täällä avainsana on tyyli. Rentous on tietynlainen fashion statement. Ja feikkisurffarihan minäkin olen. Ainakin vielä toistaiseksi.

Huomenna ajattelin viedä rantavaatteeni rannalle. Ainakin sen verran, että saan kastettua varpaat veteen ja kuumaan hiekkaan. Tekemistä riittää täällä kotona yhä edelleen ja sormet syyhyävät jo työpaikkaakin etsimään. Mutta toimiihan siellä rannallakin puhelimen netti. Jostain pitää aloittaa.

Tämän päivän juoksumaisemat. Taustalla näkyy Mission Bay.

Helpotuksen huokaus

Tänään hartioiltani putosi muutaman kilon verran papereita ja huolia. Kärräsin nimittäin ison kansiollisen dokumentteja UPS-liikkeeseen, josta ne lähtevät huomenna postitoimiston autessa kohti USCIS:n Kalifornian toimipistettä. Jos kaikki menee hyvin, on tämä viimeinen kerta pitkään aikaan (tai ikinä), kun minun pitää anella jatkoa Green Cardilleni. Reilun vuoden päästä voin halutessani aloittaa jo kansalaistumisprosessin.

Kerroin jo aiemmin kirjoituksessa "Oikeasti naimisissa" minkälaisia todisteita avioliittomme rehellisyydestä liitimme hakemukseemme. Todisteita on mielestäni niin paljon, ettei kysymysmerkeille pitäisi olla tilaa. Kyse on kuitenkin USCIS:tä, joten mistään ei voi olla varma ennen kuin hyväksymiskirje putkahtaa postilaatikkoon. Toistaiseksi mikään vaihe ei ole mennyt ihan ongelmitta.

Matkani kohti avioliittoperusteista Green Cardia alkoi syksyllä 2010, jolloin aloitimme K1-viisumin hakemisen. K1-viisumin saaminen kesti lopulta n.9kk eikä ylimääräistä aikaa ennen häitä jäänyt kuin reilu kuukausi. Prosessi pitkittyi hieman, sillä meidän piti toimittaa USCIS:lle lisätodisteita suhteemme laadusta. Todisteiden toimittaminen tai löytäminen ei tuottanut tuskaa, mutta niiden mukana minun piti lähettää kopio Phillin passin jokaisesta sivusta. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä Phill oli tuohon aikaan komennuksella sukellusveneessä jossainpäin Tyyntä valtamereä. Onni oli kuitenkin matkassa ja Phill putkahti pintaan juuri oikeaan aikaan. Pikaposti USA:n kautta Japanista Suomeen pelasti hääpäivämme suunnitelmat (ja minun yöuneni).

Häiden jälkeen aloitimme prosessin seuraavan vaiheen. Tällä kertaa ongelmia tuotti muutto Hawaijilta New Hampshireen. Paperimme matkasivat toimistosta toiseen ja taisivat hukkuakin hetkeksi jonnekin pölyisten hyllyjen perukoille. Lisää tästä odottelusta ja turhauttavista puheluista lötyy syksyn 2011 teksteistä. Kaiken tämän jälkeen olin äärettömän onnellinen kahdesta USCIS vapaasta vuodesta.

Kaksi vuotta kului kuitenkin nopeasti ja edessä oli tämä viimeinen vaihe, eli kymmenen vuotta voimassa olevan Green Cardin hakeminen. Tällä kertaa olin (tai yritin ainakin olla) fiksu ja lykkäsin hakemista siihen asti, että muutimme tänne Kaliforniaan. Hakuaikani alkoi 6.10, joten hirveän pitkästä lykkäämisesta ei kuitenkaan ollut kysymys. Nyt vain sormet ja varpaat ristiin, että tällä kertaa kaikki menisi nopeasti ja ongelmitta. Odottelen jo innolla kuittia papereiden perille pääsystä. Sen jälkeen ei voi muuta kuin odottaa. Ja siinähän minä olen varsinainen expertti!

Nyt olisi tarjolla Suomi-jalkapalloa San Diegossa! Pitää mennä karjumaan Suomi voittoon. Heh, melkein ainakin uskon meidän mahdollisuuksiin :).

Ihan kypsä

Jossain vaiheessa muutto- (tai siivous) urakkaa tulee aina sellainen olo, että nyt riittää. Yleensä se tapahtuu siinä vaiheessa, kun alkuinnostus menee ohi, mutta tehtävää on vielä niin paljon, ettei maaliviiva näy edes kaukana horisontissa. Tämä piste on saavutettu än, yy, tee, NYT! Ei kiinnostaisi enää yhtään.

Viimeinen niitti oli äsken seinältä pudonnut kello, joka repi palan maalia mukanaan. Nyt ei ole enää kelloa ja seinän läiskä ärsyttää. Voimme tietenkin haudata sen uudella kellolla ja unohtaa koko asian, mutta nyt jo stressaa se, kuinka paljon seinän uudelleen maalaaminen sitten joskus tulevaisuudessa stressaa kaiken kiireen keskellä. Philliä lähinnä naurattaa. Maailmassa on kuulemma suurempiakin murheita.

Okei myönnetään, minuakin alkaa jo vähän naurattamaan. Ehkä tästä selvitään. Aiomme kuitenkin ottaa muuttopuuhista vapaaillan ja avata Bevmosta ostetun viinipullon. Tai oikeasti niitä pulloja on kaksi, sillä toinen pullo maksoi vain 5 centtiä (buy one get other one for 5 cents). Voi tosin olla, että uni tulee ennen kuin toisen pullon pohja häämöttää. Kisu on osoittanut viime aikoina olevansa ihka aito yökukkuja ja pitänyt meitäkin hereillä aamuöisillä seikkailuillaan. Viime yönä Kisu leikki muovipussilla ja aukoi lipaston laatikoita. Sitä edellisenä yönä Kisu testaili kuinka kova ääni lähtee vietereillä toimivista ovistoppareista, jos niitä läimäyttelee tassuilla ja sälekaihtimista, jos niiden väliin tunkee päänsä. Muiden puuhien lomassa Kisu on myös treenaillut sprinttejä olohuoneesta makuuhuoneeseen ja päättänyt ne täydelliseen pomppuun sängyllä nukkuvien viattomien sivullisten vatsojen päälle. Näin meillä.

Mutta valitus sikseen, kyllä tämä koti alkaa olemaan jo ihan elettävässä kunnossa. Olemme myös alkaneet pikkuhiljaa siirtymään muuttamisen parhaaseen vaiheeseen, eli uudessa kotikaupungissa ja naapurustossa seikkailuun. Kaikkea kivaa on jo löytynyt, mutta niistä lisää joku toinen päivä kuvien kera.

Kisu tekee kaappitarkastusta

Tämä on otettu reissussa... Kyllä se joskus nukkuukin. Yleensä sillon, kun minun pitäisi nousta.

Tämäkin on vanhasta kodista, mutta sama meininki jatkuu.

SoCal avocado-ahmatti

Käsite SoCal merkitsee eri ihmisille eri asioita. Minun kaltaiselle avocado-hirmulle socal merkitsee erityisesti herkuttelua sitruksilla ja avocadolla. Tänään tuli "vahingossa" syötyä avocadoa päivän jokaisella aterialla.

Aamu alkoi aamupalalla San Diegon little Italy:n farmers marketilla. Italialaisen aamupalan sijaan valitsin ranskalais-kalifornialaisen hybridin, eli socal crepen (=letun). Crepen välistä löytyi tomaattia, avocadoa, pinaattia ja kananmunaa. Ihana ja täyttävä herkku!

 Lounaan nautimme ennestään tutussa Salad Style-ravintolassa, josta saa ehkä maailman parhaita salaatteja ja lavash-wrappeja. Minun salaatistani löytyi erilaisia salaatteja, ituja, grillattuja kasviksia, lohta, tomaattia ja tietenkin avocadoa. Voisin (ja aion) testata jokaisen listalta löytyvän salaatin.

 Aamupala ja lounas olivat taivaallisia, mutta illalla minua hemmoteltiin ensimmäisellä kotiaterialla piiiiitkään aikaan. Olen varmasti maininnut jo sen tuhat kertaa, että Phill on mieletön kokki, mutta sanotaan nyt kerran vielä: Phill on loistava kokki :)! Tänään hän taikoi lautasillemme tuoreista kasviksista (ja avocadosta) salaatin, jonka jälkeen ruokailoittelu jatkui sitrus-chilikanalla ja valkoisella paputahnalla. Oma sohva, oma mies ja ravintolaluokan illallinen. Tämä tyttö on tällä hetkellä hyvin, hyvin onnellinen.

San Diegossa kaikki on isompaa

Olemme olleet todella tehokkaita. Vierashuoneen perukoilla on enää pari hassua kirjalaatikkoa purkamatta vaikka muuttomiesten lähdöstä on vasta reilu vuorokausi. Täällä alkaa näyttä jo ihan kodilta, vaikka seinillä ei olekaan vielä mitään ja pyykkiä on niin paljon, että se ei mahtuisi edes viiteen pyykkikoriin. Onneksi meillä on jo ennestään pesukone ja kuivuri ja nyt jopa erillinen kodinhoitohuone.

Muuttourakkaa nopeutti huomattavasti uuden kodin koko ja loistavat säilytystilat. Talossamme on kolme makuuhuonetta, joista kahdesta löytyy koko seinän levyinen komero ja kolmannesta minun ihka ensimmäinen "walk in closet", eli tuttavallisesti kutsuttuna vaatehuone. Näiden lisäksi talon käytäviltä löytyy kaksi isoa extra-kaappia ja autotalliinkin mahtuu paljon muutakin kuin auto. Olemme todella tyytyväisiä ratkaisuumme siirtyä vapailta markkinoilta housing-asiakkaiksi. 

Kotimme lisäksi San Diegossa tuntuu kaikki olevan vähän isompaa. Mission Valleyn Targetissa oli yhden kerroksen sijaan kaksi ja ostoskärryille oli omat rullaportaat, Bed Bath and Beyond-kaupasta löytyi viiniä ja SALMIAKKIA ja teissäkin on muutama kaista enemmän kuin kotoisalla I-95 motarilla. Isoissa teissä ja nopeassa liikenteessä ei ole mitään vikaa, jos tietää mihin on menossa ja missä oma exit on. Olemme eksyneet muutaman kerran aika lahjakkaasti, mutta perusreitit alkavat olemaan jo hallussa. Kaliforniassa pitää olla liikenteessä sopivan röyhkeä. Sen olen jo oppinut.

Huomenna vaihdamme laatikoiden purkamisen shoppailuun ja suuntaamme rautakaupan kautta Ikeaan. Pitäisi ostaa isompi ruokapöytä, ruohonleikkuri ja patiokalustesetti. Vähän kyllä hirvittää, kun tavaramäärä vain kasvaa ja kasvaa. Mitenköhän meille käy, jos uuden kodin pitää olla joka kerta hieman isompi ja isompi... Pitäisi vissiin voittaa lotossa tai löytää se amerikkalainen unelma. 

Hassua muuten, että uuden kodin nähtyämme yksi ensimmäisitä ajatuksistamme oli pelko siitä, että täältä pitäisi muuttaa liian pian pois. En tainnutkaan koskaan mainita, että kaksi päivää ennen lähtöämme Grotonista, oli todella lähellä, että Phill olisi vaihtanut yksikköä lennosta ja lähtenyt heti muuttoreissun jälkeen suoraan 6kk komennukselle, jonka jälkeen kotitukikohtamme ei olisikaan ollut San Diego vaan Groton. Muutos jäi (onneksi) toteutumatta, mutta muistutti kyllä siitä, että tämä ilo voi jäädä lyhyeksikin...tai jatkua vuosia. "The one thing you know is that you never know." Mutta nautitaan nyt täysillä niin kauan kuin voidaan! 

Näin paljon paperia "tarvitaan" 8 viinilasin pakkaamiseen 

Perhekuva

Perhekuva 2, I ran away

Ihan kuin kotonaan

Viimeinen rutistus Utahista San Diegoon tuntui kaikista pätkistä pisimmältä. Halusimme jo kotiin, mutta ensimmäistä San Diego-kylttiä ei näkynyt eikä kuulunut. Siis siltä se ainakin tuntui. Teiden varsilla näkyi yhä edelleen vain rutikuivia hiekkakenttiä ja aavikoita. Silloin tällöin kuivuuden keskeltä putkahteli esiin kaupunkeja ja vihreitä länttejä, jotka antoivat hieman toivoa lähestyvästä kodista. Eniten toivoa antoi kuitenkin loistava taco-lounas, jonka kävimme ahmimassa pienessä "hole in the wall"-ravintolassa. Olimme tarkoituksella vältelleet meksikolaista ruokaa koko reissun ajan ja tätä herkkua kannattikin kyllä odottaa! On olemassa "meksikolaista" ruokaa ja meksikolaista ruokaa. Tämä oli sitä ehtaa tavaraa.

Kun vihdoin saavuimme San Diegoon, kurvailimme suorinta tietä housing-toimistoon selvittelemään asuntoasioitamme. Saimme perjantaina kummallisen sähköpostin, jossa lyhyesti ilmoitettiin, että allekirjoittamamme vuokrasopimus oli mitätöity. Soitimme tietenkin toimistolle heti maanantaiaamuna ja meille vakuutettiin, että meillä olisi yhä edelleen koti odottamassa. Mitätöinnin syytä ei kuitenkaan osattu kertoa vielä tuossa vaiheessa. Toimistolla sitten selvisi, että sopimus oli mitätöity, sillä housing-toimisto ei saa periä meiltä vuokraa ennen kuin olemme ottaneet asunnon fyysisesti haltuumme. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että allekirjoitimme muutaman paperin uudelleen ja säästimme kahdeksan päivän vuoran. Ei hullumpi diili! Asiointi housing-toimistossa oli meille kummallekin ensimmäinen ja todella miellyttävä kokemus. Tuntuu, että tässä toimistossa meistä ja meidän asioista oikeasti pidetään huolta.

Toimistolta lähdettyämme suuntasimme muutaman korttelin päähän katsomaan, millaista taloa alkaisimme pian kutsumaan (koti)kodiksi. Hieman jännitti, mutta aivan turhaan. Talo oli isompi, siistimpi, käytänöllisempi ja valoisempi kuin olimme ikinä kuvitelleetkaan. Nyt on tilaa ja etenkin kaappitilaa toteuttaa kaikki ne "kaukaiset" haaveet puutarhasta, työpajasta, harrastehuoneesta, oikeasta vierashuoneesta ja isommista illanistujaisista. Eniten meitä hämmästytti, kuinka virheettömän hyvässä kunnossa kaikki matot, seinät ja sälekaihtimet olivat. Myöhemmin naapurimme kertoi meille, että kaikki edellä mainitsemani oli oikeasti uutta. Edellisten asukkaiden pienet lapset olivat ilmeisesti tehneet pahaa jälkeä.

Nyt kun takana on kaksi ja puoli päivää uudessa kotikaupungissani, voin jo todeta kokemuksen syvällä rintaäänellä, että olen aivan rakastunut San Diegoon ja etenkin tähän Pacific Beachin alueeseen. Rakkauttani ei laimenna edes se tosiasia, että joku varasti tänään autostamme työkalut sen 5min aikana, jonka auto oli pihatiellämme lukitsematta. Isoissa kaupungeissa on isojen kaupunkien ongelmat, vaikka asuisikin kivalla ja turvallisella alueella. Olisihan tuo pitänyt muistaa jo Hawaijin kokemusten pohjalta... Mutta hyvä, että saimme muistutuksemme ennen muuttokuorman saapumista. Olisimme varmaan jättäneet autotallin ovet levälleen muuton ajaksi. Jos jotain on pakko lähteä, ojennan pitkäkyntisille mielummin muutaman kympin työkalut kuin kalliit pyörät ja lumilaudat. Tulevaisuuden kannalta mielenrauhaa lisää myös talostamme löytyvä murtohälyytin, joka saadaan toivottavasti toimimaan maanantaina. Testasimme tänään nappuloita ja totesimme, että meillä on väärä tunnusluku. Hälyytin kyllä toimii (pitkään ja hartaasti, jos sen vaimentamiseen tarvittava tunnusluku puuttuu). Kuulen sen vieläkin korvissani.

Niin kuin näkyy, netti toimii taas ja kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka. Takana on kuitenkin pitkä päivä ja edessä monta samanmoista. Oma sänky kutsuu, pitkästä aikaa! Hyvin levänneenä jaksaa sitten taas aukoa pakettaja. Totesimme tänään Phillin kanssa, että tuntuu melkein joululta. Kaikki lahjat ovat tutun oloisia ja kovasti mieleen. Ehkä paras joulu ikinä!