Niin kuin aiemmin hieman vihjailin, muuttoa edeltävä sunnuntai kului suurimmaksi osaksi aivan muissa kuin muuttopuuhissa. Sunnuntai oli se muuttoakin tärkeämpi päivä, jolloin Phillistä tuli virallisesti Chief. Seremonia pidettiin Grotonin tukikohdassa, n. kolmen tunnin ajomatkan päässä Portsmouthista.
Ajomatka Connecticutiin meni leppoisasti. Portsmouthista Grotoniin päästäkseen tarvitsee vain pysytellä I-95 motarilla. Helppo, mutta puuduttava reitti. Perillä minua odotta Phill ja Phillin entistäkin komeammat viikset. En meinannut ensin edes tunnistaa autoani kohti suunnannutta kummaa hyypiötä. Tämä ei tosin johtunut pelkistä viiksistä. Myös univormu oli nyt ihan uusi ja erilainen.
Seremonia alkoi tietenkin USA:n kansallislaululla ja jatkuin hyvin viralliseen sävyyn COB:n (chief of the boat), CO:n (commander officer, eli tässä tapauksessa kapteeni) ja senior chief:n puheilla. Puheiden jälkeen minut kutsuttiin eteen kiinnittämään Phillin univormuun Chief-ankkurit, jotka Phill sai perintönä ensimmäiseltä Chiefiltään. Ankkureitten jälkeen COB asetti hatun Phillin päähän ja sitten koko Chief-paketti olikin valmis. Ja komea paketti se olikin, viiksistä viis.
Tässä vaiheessa hymyilimme kauniisti kameroille. Kerkisin jo melkein hipsiä takaisin istumaan, kun kävikin käsky tulla takaisin eteen (muistio juhlallisuuksien kulusta ei koskaan tavoittanut minua). Phillin kapteeni ojensi minulle allekirjoittamansa kirjeen, jossa minua kiitettiin miehelleni antamastani tuesta ja kaikista niistä uhrauksista, joita olen tehnyt Phillin laivastouran eteen. Olipa kyllä hieno ele! Ja kopio kirjeestä menee tietenkin osaksi green card-pakettia. Minähän olen suorastaan korvaamaton tälle maalle!
Pidän kovasti Phillin nykyisestä kapteenista. Tapasimme viimeksi joitain viikkoja sitten piknikillä, jossa juttelimme iloisesti niitä näitä muuttopuuhista ja San Diegosta. Rupatteluhetken jälkeen kysyin Philliltä, kuka tuo mukava mies oikein oli ja vastauksen saatuani meinasin vetäistä kakkupalani väärään kurkkuun. No, joskus voi olla parempi ettei tiedä kenen kanssa juttelee. Ei ainakaan tule sitten turhaan jäykisteltyä.
Virallisten tapahtumien jälkeen suuntasimme syömään Hibachi-ravintolaan tulevien naapureidemme kanssa. Sain siis vihdoinkin tavata J:n vaimon ja niinhän siinä kävi, että meillä synkkasi heti. Ilta oli kiva, joskin minun tunnelmiani latisti hieman edessä oleva yksinäinen kolmen tunnin ajomatka takaisin kotiin. Olisi tehnyt mieli jäädä Grotoniin ja kieriä lähimpään hotelliin nukkumaan.
Kotiin oli kuitenkin lähdettävä ja ajomatka menikin yllättävän kivuttomasti ja hereillä. Sunnuntai-illan liikenne oli sopivan vilkasta enkä päässyt vaipumaan salakavalaan tiekoomaan. Kotona minua odotti nälkäinen kissa ja hirveä määrä tekemättömiä hommia. Jossain vaiheessa yötä pääsin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja aamulla olin pystyssä jo viideltä, pirteänä kuin (stressi)peipponen. Kaikesta huolimatta koti ja minä olimme valmiina ennen kuin muuttorekka kurvasi pihaan.
Nyt Phill on siis virallisesti Chief ja matkalla kohti uusia haasteita. Phill on lähtöömme asti töissä Grotonissa ja sinne minäkin suuntaan perjantaina jos ja kun koti on luovutuskunnossa. Minulla ei ole enää kotona nettiä, joten blogin päivittyminen on suorassa suhteessa siihen, kuinka usein käyn kahvilla kahviloissa, joissa on wifi. Todennäköisesti aika usein. Eihän tästä kotileirielämästä voi ilman kahvia selvitä!
Juu, noita "thank you for your support ja sacrifice" diplomeja saa aina kun se rakas sotilas saa ylennyksen, re-enlists, saa jonkun mitalin ja kun pääsee eläkkeelle. Merijalkaväessä näitä jaetaan muovisessa, punakantisessa kansiossa. Diplomin sisällöstä riippuu kuka sen on allekirjoittanut. Esim. se diplomi jonka sain kun Terry pääsi eläkkeelle, oli allekirjoittanut peräti isoin kiho Merijalkaväessä, eli Commandant of the United States Marine Corps. On kyllä kaunis ele kiittää puolisoa näissä tilaisuuksissa.
VastaaPoista