Piparipolitiikkaa

Suomalaiset piparinystävät voi jakaa kahteen ryhmään: Niihin, joiden pipareiden tulee olla ohuita ja rapsakoita sekä niihin, jotka tykkäävät pipareistaan pulleina ja pehmeinä. (Edellä mainittujen lisäksi on tietenkin se salainen ja valtavan suuri ryhmä, joka nauttii piparinsa mieluiten raakana taikinana. Mutta hys, se on salaisuus...)

Lapsuudenkodissani pipareiden leivonta oli koko perheen projekti. Äiti ja lapset leipoivat, isä paistoi. Taustalla soivat joululaulut - kirkkainpana tähtenä tietenkin Riihimäen musiikkiluokkien joulukasetti vuosimallia yhdeksänkymmentä jotain. Taikinaa sai syödä paljon ja se maistui ihan tajuttoman hyvältä. Vuosi vuodelta leipojat vähenivät, kunnes jäljellä oli vain minä ja vanhempani. Jossain vaiheessa kävi jopa niin, että roolit vaihtuivat: Minusta tuli paistajamestari isäni kaulitessa taikinaa peukalot valkoisina.

Pipareiden leipominen on yksi rakkaimmista jouluperinteistäni, joka on kulkenut mukanani uuteen maahan ja omaan pieneen perheeseeni. Joskus menneinä vuosina pipareiden leivonta meinasi aiheuttaa jopa pienen perheriidan, kun Phill kertoi minulle näkemyksensä siitä, miten pipareistani voisi tulla vieläkin parempia. Monen muun asian suhteen olen hyvin joustava ja avarakatseinen, mutta pipareihini ei kyllä puututa. Sen verran annoin periksi, että osa pipareistani on rapsakoita, osa ihania pullukoita (arvatkaa kumpaan koulukuntaan minä kuulun...).

Tämän vuoden ensimmäiset piparit on nyt leivottu ja hyviksi todettu. Seuraavaksi sitten talon kaavoja piirtämään ja uutta taikinaa väsäämään.

Murphyn laki: Jos kolmesta kantamastasi kauppakassista yksi putoaa, on se taatusti se, joka sisältää kananmunia...