Ihan kuin kotonaan

Viimeinen rutistus Utahista San Diegoon tuntui kaikista pätkistä pisimmältä. Halusimme jo kotiin, mutta ensimmäistä San Diego-kylttiä ei näkynyt eikä kuulunut. Siis siltä se ainakin tuntui. Teiden varsilla näkyi yhä edelleen vain rutikuivia hiekkakenttiä ja aavikoita. Silloin tällöin kuivuuden keskeltä putkahteli esiin kaupunkeja ja vihreitä länttejä, jotka antoivat hieman toivoa lähestyvästä kodista. Eniten toivoa antoi kuitenkin loistava taco-lounas, jonka kävimme ahmimassa pienessä "hole in the wall"-ravintolassa. Olimme tarkoituksella vältelleet meksikolaista ruokaa koko reissun ajan ja tätä herkkua kannattikin kyllä odottaa! On olemassa "meksikolaista" ruokaa ja meksikolaista ruokaa. Tämä oli sitä ehtaa tavaraa.

Kun vihdoin saavuimme San Diegoon, kurvailimme suorinta tietä housing-toimistoon selvittelemään asuntoasioitamme. Saimme perjantaina kummallisen sähköpostin, jossa lyhyesti ilmoitettiin, että allekirjoittamamme vuokrasopimus oli mitätöity. Soitimme tietenkin toimistolle heti maanantaiaamuna ja meille vakuutettiin, että meillä olisi yhä edelleen koti odottamassa. Mitätöinnin syytä ei kuitenkaan osattu kertoa vielä tuossa vaiheessa. Toimistolla sitten selvisi, että sopimus oli mitätöity, sillä housing-toimisto ei saa periä meiltä vuokraa ennen kuin olemme ottaneet asunnon fyysisesti haltuumme. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että allekirjoitimme muutaman paperin uudelleen ja säästimme kahdeksan päivän vuoran. Ei hullumpi diili! Asiointi housing-toimistossa oli meille kummallekin ensimmäinen ja todella miellyttävä kokemus. Tuntuu, että tässä toimistossa meistä ja meidän asioista oikeasti pidetään huolta.

Toimistolta lähdettyämme suuntasimme muutaman korttelin päähän katsomaan, millaista taloa alkaisimme pian kutsumaan (koti)kodiksi. Hieman jännitti, mutta aivan turhaan. Talo oli isompi, siistimpi, käytänöllisempi ja valoisempi kuin olimme ikinä kuvitelleetkaan. Nyt on tilaa ja etenkin kaappitilaa toteuttaa kaikki ne "kaukaiset" haaveet puutarhasta, työpajasta, harrastehuoneesta, oikeasta vierashuoneesta ja isommista illanistujaisista. Eniten meitä hämmästytti, kuinka virheettömän hyvässä kunnossa kaikki matot, seinät ja sälekaihtimet olivat. Myöhemmin naapurimme kertoi meille, että kaikki edellä mainitsemani oli oikeasti uutta. Edellisten asukkaiden pienet lapset olivat ilmeisesti tehneet pahaa jälkeä.

Nyt kun takana on kaksi ja puoli päivää uudessa kotikaupungissani, voin jo todeta kokemuksen syvällä rintaäänellä, että olen aivan rakastunut San Diegoon ja etenkin tähän Pacific Beachin alueeseen. Rakkauttani ei laimenna edes se tosiasia, että joku varasti tänään autostamme työkalut sen 5min aikana, jonka auto oli pihatiellämme lukitsematta. Isoissa kaupungeissa on isojen kaupunkien ongelmat, vaikka asuisikin kivalla ja turvallisella alueella. Olisihan tuo pitänyt muistaa jo Hawaijin kokemusten pohjalta... Mutta hyvä, että saimme muistutuksemme ennen muuttokuorman saapumista. Olisimme varmaan jättäneet autotallin ovet levälleen muuton ajaksi. Jos jotain on pakko lähteä, ojennan pitkäkyntisille mielummin muutaman kympin työkalut kuin kalliit pyörät ja lumilaudat. Tulevaisuuden kannalta mielenrauhaa lisää myös talostamme löytyvä murtohälyytin, joka saadaan toivottavasti toimimaan maanantaina. Testasimme tänään nappuloita ja totesimme, että meillä on väärä tunnusluku. Hälyytin kyllä toimii (pitkään ja hartaasti, jos sen vaimentamiseen tarvittava tunnusluku puuttuu). Kuulen sen vieläkin korvissani.

Niin kuin näkyy, netti toimii taas ja kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka. Takana on kuitenkin pitkä päivä ja edessä monta samanmoista. Oma sänky kutsuu, pitkästä aikaa! Hyvin levänneenä jaksaa sitten taas aukoa pakettaja. Totesimme tänään Phillin kanssa, että tuntuu melkein joululta. Kaikki lahjat ovat tutun oloisia ja kovasti mieleen. Ehkä paras joulu ikinä!