Se ihana keitto

Ruuanlaitto sujuu minulta nykyään paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta yritetään kuitenkin. Tässä ohje siihen ihanaan tomaatti-paprikakeittoon, jolla me herkuttelimme viime sunnuntaina. Ohje ei ole suinkaan meidän keksimä, vaan poimittu www.finecooking.com -sivulta.

Keitto:

n.5 keskikokoista ja kypsää tomaattia halkaistuna poikittain (poista kova keskusta, mutta älä siemeniä)
3-4 isoa punaista paprikaa pitkittäin halkaistuna (poista siemenet ja keskusta)
1/4 cup oliiviöljyä (1 cup=2,4dl)
3 isoa valkosipulinkynttä pieneksi pilkottuna
1 tls savustettua paprikamaustetta
suolaa ja pippuria maun mukaisesti
2 patonkiviipaletta

Oliivi Pyree:

n.2,5 cm paksunen pala patonkia
1/4 cup mustia (esim. kalamata) oliiveja
1 pieni valkosipulin kynsi
1 rkl oliiviöljyä

Keiton valmistus:

Kuumenna uunin ylävastukset (broiling) 500 F = 260 C ja aseta uunin ritilä ylätasoon. Aseta tomaatit ja paprikat leikattu pinta alaspäin pellille ja kypsennä uunissa, kunnes kuoret ovat hiiltyneet n 8-10min. Poista kuoret (älä polta sormia, amerikkalainen varoitus).
Kuumenna öljy kattilassa (hieman alle keskilämmön) ja kuulota valkosipulin kynsiä silloin tällöin sekoittaen, kunnes kynnet ovat vaalean kultaiset (3-4min). Lisää paprikamauste ja kypsennä 1min lisää.
Lisää 2 cups vettä, 1-1/2 tls  suolaa ja 1/2 tls pippuria. Anna kiehua pari minuuttia. Lisää patonkiviipaleet ja poista kattila levyltä.

Pistä puolet liemestä, tomaateista ja paprikoista blenderiin (sauvasekoitinkin käy todistettavasti) ja hienonna soseeksi. Kaada sose sihdin lävitse kulhoon lastalla painellen (mehut talteen, sattumista eroon). Toista sama loppujen tomaattien, paprikoiden ja liemen kanssa.  Mausta suolalla ja pippurilla maun mukaan. Peitä ja pistä jääkaappiin kylmenemään.

Oliivi pyree:

Lioita leipäviipaleita vedessä n. 5min. Purista osa vedestä pois ja pistä viipaleet joko blenderiin tai food processoriin. Lisää oliivit, valokosipuli, oliiviöljy ja 2 rkl vettä - soseuta kunnes pehmeää ja täysin soseutunutta. Tarvittaessa voit lisätä vettä 1 rkl kerrallaan.

Annostele keitto tarjoilukulhoon, lisää kiemura oliivi pyreeta, ja koristele halutessasi tuoreella basilikalla. Sitten ei muuta kuin herkuttelemaan!

Myötä- ja vastamäissä

Syvällisestä otsikosta huolimatta luvassa on avautumista juoksemisesta, TAAS. Kun kerran vauhtiin pääsee, ei vauhti niin vaan pysähdykään. Varsinkin, jos mäet ovat tätä luokkaa.

Lähdin ovesta ulos ilman sen kummempaa suunnitelmaa ja löysin itseni kukkuloilta kipittelemästä. Elämääkin pidempien ylämäkien puskeminen palkittiin upeilla maisemilla ja aivan yhtä pitkillä alamäillä. Lopuksi onnistuin löytämään muutaman mailin tasaisen (tai "tasaisen" - tasaisuus on suhteellista...) pätkän, jonka palauttavista ominaisuuksista jalkani kiittävät varmasti huomenna.

La Jollan kukkulat tarjoavat maisemien lisäksi silmänruokaa myös talobongareille. Siellä asuvat riikkaat ja kuuluisat...pilossa isojen porttien takana. Vaikken arkkitehtuurista mitään ymmärräkään, viehätyn kauniista ja mielenkiintoisista rakennuksista. New Englannissa ihastuin Victorian aikaisiin puutaloihin, täällä eniten silmää miellyttävät espanjalaistyyliset rakennukset. Ja jos rahaa olisi oikein paljon, voisin muuttaa simppelin tyylitajuni rannan tuntumasta löytyvään moderniin ja selkeälinjaiseen taloon. Ihanaa avomielisyyttä, eikö :).

Mutta haaveilut sikseen. Ensin voisi keskittyä tähän kotiin. Olemme suunnitelleet ja visioineet tällä viikolla ahkerasti ja nyt on toteutusten vuoro. Luvassa on siis iloisia iltoja huonekaluliikkeissä, rautakaupoissa ja puutarhaliikkeissä. Tänään pääsimme jo melkein liikkeelle, mutta vaihdoimmekin viime tipassa ostosreissun illalliseen kreikkalaisessa ravintolassa ja omenapiirakkajälkkäriin ystäviemme luona. Ehkä sitten huomenna...

Kesäpäivä marraskuussa

Tänään on tuntunut ihan kesältä! Kuulostaa vähän hassulta - Luulisi kai, että siltä tuntuu joka päivä. Mutta kun ei tunnu. Tuntuu vain Kalifornialta, ei kesältä.

Mikä sitten teki tästä päivästä niin erilaisen?

Ehkä se oli aamuinen superkirkas auringonpaiste ja Kisu, joka päätti tuoda talutushihnansa olohuoneesta sänkyyn. Oli vissiinkin päästävä ulos aikaisia lintuja metsästämään...

Tai ehkä se oli harvinainen lukuhetki ulkona.

Tai se täydellisen kypsä makea ananas, joska Phill löysi eilen Vonsista.

Tai kaikki nämä yhdessä.

Oli tänään toki myös hieman keskimääräistä lämpimämpi päivä. Muutamana yönä on ollut jo oikeasti niin "kylmä", että olen kääntänyt lämmityslaitteen hetkeksi päälle. Siltikin minua naurattaa paljasjalkaisten San Diegolaisten aamuiset toppatakit ja naapurimme dramaattinen rikki olevan lämmityslaitteen kauhistelu. "Mitenköhän me oikein selviämme yön yli...?" Onneksi toinen avulias naapuri oli valmis lainaamaan heille siirrettävän sähkölämmittimen ettevät raukkaparat ihan täysin jäätyneet.

Ei minun kannattaisi kauheasti kyllä naureskella. Aikamoinen vilukissahan minäkin olen ja muutama vuosi (tai kuukausi) Kaliforniassa voi muuttaa äänen tässäkin kellossa ihan toiseen suuntaan. Mutta niin kauan kuin Suomen ja New Hampshiren oikeat talvet pysyvät mielessä, yritän muistaa nauttia näistä väärään vuodenaikaan sijoittuvista, extra-kesäisistä päivistä.

Runner's high ja rusketusraidat

Rakkauteni pitkien matkojen juoksemiseen on puhjennut taas kukkaan. Tahmaisuus on muuttunut nautinnoksi ja muistan taas, miltä tuntuu runner's high. Juoksin tänään Mission Bay:n rantoja pitkin Mission Beachin kärkeen ja takaisin tullessa jatkoin kevein askelin pilvissä leijailua Pacific Beachin ja La Jollan välisillä kukkuloilla. Mikä mahtava tunne!

Vaikka juoksu maistuukin taas mansikoilta, haluan treenailla monipuolisesti. Treenailin yhdessä personal trainer ystäväni kanssa Crossfit-henkisesti joitain kertoja ja hurahdin tietenkin saman tien. Eipä ole pitkään aikaan ollut koko kroppa yhtä hyytelönä, kun niiden treenien jälkeen. Nyt yritän pähkäillä, haluanko maksaa itseni kipeäksi Crossfit-salilla, vai ostaisinko kuitenkin sen kauan kaipaamani nyrkkeilysäkin ja jatkaisin muita treenejä Point Loman tukikohdan ilmaisella salilla. Elämän vaikeat päätökset...

Mutta kertokaapas minulle, miten ulkona urheileva välttää rusketusraidat? En ole onnistunut siinä vielä koskaan. Rannalla makoillessa ihoni ei rusketu millään, mutta juostessa imaisen auringon itseeni kuin rutikuiva pesusieni. Alan näyttämään pikkuhiljaa seepralta, jolla on ikuisesti päällään juoksushortsit ja painijaselkäinen toppi. Eihän sillä muuten niin väliä, mutta bikineitä ei kyllä tee enää edes mieli pistää päälle. Elämän suuret murheet...

Mission Baylta löytyi tutun oloinen kuja

Upea auringonlasku meidän pihalta kuvattuna

Veteraaneja muistaen

USA:ssa vietetään tänään veteraanien päivää. Täällä veteraani on huomattavasti laajempi käsite kuin Suomessa, missä veteraani ainakin minun päässäni yhdistyy  talvi- ja jatkosodassa palvelleisiin, nyt jo iäkkäisiin miehiin. Minun pitää oikein muistuttaa itseäni, että tunnen useita itseni ikäisiä veteraaneja (miehiä ja naisia) ja oma mieheni tulee olemaan veteraani laivastouransa jälkeen.

Sotia ja niiden syitä sen kummemmin kommentoimatta, arvostan kaikkia veteraaneja sekä nykyisiä palvelusmiehiä ja -naisia äärettömän paljon. Heistä jokainen on valmis uhraamaan isoja asioita. Näistä lainkaan vähäisin ei ole pitkät erossa olot perheestä ja rakkaimmista. Nostan hattua myöskin puolisoille, jotka pitävät huolen kaikesta kotona. Katselin tänään erään tuntemani äidin kuvaamaa videota isän ja pojan jälleennäkemisestä puolen vuoden erossa olon jälkeen. Kyyneleet tulivat silmiini, kun katselin, kuinka pieni poika tarrautui isäänsä. Hän ei halunnut päästää irti enää koskaan. Viime perjantaina näin useita samanlaisia kohtaamisia ja jouduin myöskin todistamaan vierestä lapsen kyyneleitä, kun isä joutuikin menemään vielä takaisin töihin. Kolmevuotiaan oli vaikea ymmärtää, että tällä kertaa kyse oli vain muutamasta tunnista eikä suinkaan kuukausista.

Ulkopuolisen voi olla vaikea käsittää, miksi niin monet ovat valmiita uhraamaan niin paljon. Syitä on varmasti yhtä monia kuin on palvelusmiehiäkin. Joidenkin kohdalla kyse saattaa olla puhtaasta rakkaudesta isänmaata kohtaan, aika monilla siihen sekoittuu kuitenkin taloudellisia, koulutuksellisia ja sosiaalisia syitä. Jotkut ovat saattaneet ajautua palvelukseen puolivahingossa, toiset ovat suunnitelleet uraa joko itse tai suvun avustamana pienestä pitäen. Jotkut katuvat ratkaisujaan, toisten elämä saa sysäyksen oikeaan suuntaan. 

Sodista ja niiden oikeellisuudesta voi olla montaa mieltä enkä omalla politiikan tuntemuksellani halua ottaa niihin mitään kantaa. Siitä haluan kuitenkin muistuttaa, että useimpien palvelusmiesten motiivien ydin on parempi tulevaisuus, mitä se sitten kenellekin merkitsee. Komennukselle lähtevät äidit, isät ja puolisot eivät ole itsekkäitä, päinvastoin, kyseessä on iso päätös, eivätkä he voi muuta kuin toivoa, että ratkaisu oli oikea ja uhraukset sen arvoisia. 

Minulta kysytään aina välillä, miltä tuntuu olla ulkomaalainen military-vaimo. Vaikea kysymys. Phillin työ on enemmän kuin työ, se on meidän elämäntyyli. Mutta en minä mieti läheskään päivittäin, mitä Phill loppujen lopuksi tekee. Olen ylpeä miehestäni, sillä hän tekee aina parhaansa ja hänen työmoraaliaan on vaikea päihittää. Reenlistment päätös oli yhteinen ja sen takana pysytään silloin kun on kivaa ja silloin kun on vähän vähemmän kivaa. Asioita voi katsella niin kovin monelta kantilta. Asenne ratkaisee, tässäkin asiassa.

Kisu piti huolen sunnuntai-iltana, että meistä kumpikaan ei lähtenyt sohvalta mihinkään. Taisi olla Kisullakin Philliä ikävä.

Hyvin syöneet

Yhteisen vapaan viikonlopun puuhia voisi kuvata kolmella sanalla: Lepoa, urheilua ja syömistä. Nukuimme molempina aamuina pitkään, kävimme salilla ja pyhitimme loppupäivän joko syömiselle tai ruokaostoksille.

Lauantaina kävimme syömässä Neighborhood ravintolassa San Diegon downtownissa. Hyvä olutvalikoima, rento tyyli ja tajuttoman hyvää ruokaa - nappi valinta. Tilasimme pöydän täyteen alkupaloja ja jaoimme päälle cajun- ja black bean burgerit. Nom, nom! Illallisen jälkeen jatkoimme iltaa muutamassa baarissa, joista ensimmäisestä löytyi myös neljän pelaajan Pac-Man. Voiko koskaan olla liian vanha innostumaan Pac-Manista? Täydellistä tuplatreffipuuhaa!

Tänään vuorossa oli  kotoisa herkutteluilta. Noukimme ainekset  täydelliseen illalliseen Whole Foodsista ja Point Loman farmers marketilta. Ilta alkoi paahdetuilla pähkinöillä, oliiveilla, briellä ja patongilla ja jatkui kylmällä paprikakeitolla, salaatilla, lohkoperunoilla ja steak tipseillä (äh, en kyllä keksi miten kääntää steak tips). Phill teki tarkoituksella paljon ekstraa, jotta minun ei tarvitsisi huomenna kokkailla, kun hänellä on duty-päivä. Ihana mies, kun huolehtii minun syömisistä silloinkin kun on itse töissä.

Sunnuntai-illalliset on yksi meidän rakkaimmista perinteistä. Uuteen viikkoon ja arkeen on paljon helpompi siirtyä kylläisenä ja onnellisena. Sunnuntaina on aikaa kokata rauhassa ja hyvä pitää ajatukset tulevan viikon sijaan ruuassa. Yritämme teeskennellä parhaamme mukaan, että viikonloppu jatkuu jatkuu vaan. Joskus se onnistuu illalliseen asti, joskus vähän pidempään. Elokuvan voimalla ehkä jopa myöhäiseen iltaan saakka.

Yhdessä

Navy-vaimona olemisen ehdottomasti paras puoli on se, että saamme ihastua ja rakastua toisiimme kerta toisensa jälkeen uudelleen. Kuukauden erossa olon ja koko pitkän päivän odottamisen jälkeen putkilosta putkahti vihdoin ulos se oikea valkounivormuinen mies eikä millään muulla ollut enää väliä. Hyvää kannattaa odottaa!

Meille oli kyseessä tällä kertaa vain kuukauden erossa olo. Monilla saman yksikön perheillä takana oli lähemmäs puolivuotta erossa toisistaan. Tunnelma laiturilla oli jännittynyt ja hilpeä, kukaan ei olisi jaksanut odottaa enää sekuntiakaan, mutta paatti oli tietenkin myöhässä. Lopulta sumupilven keskeltä alkoi hahmottua valoja ja möhkäleitä, jotka joku näppärä tunnisti sukellusveneiksi ja hinausaluksiksi. Koko laituri repesi hurraa huutoihin. Ilta pimeni San Diegolle tyypillisesti hyvin nopeasti ja pimeyden päälle laskeutui sankka ja salamyhkäinen iltasumu. Sukellusvene kannella seisovine valkopukuisine sailoreineen oli hyvin juhlallinen näky.

Kun alus oli kiinnitetty, alkoi miehistö purkautua veneestä laiturille ja yksi jos toinenkin sai sen kauan odottamansa suudelman. Valitettavasti läheskään kaikki miehistön jäsenet eivät voineet kuitenkaan lähteä vielä tässä vaiheessa kotiin. Minäkin sain kävellä kotona ympyrää kolme tuntia, ennen kuin puhelin vihdoin soi.

Mutta nyt olemme taas yhdessä ja mikäpä sen ihanampaa. Nukuimme ja köllöttelimme aamulla pitkään ja lähdimme sitten salille ja Salad Styleen lounaalle. Seuraavaksi suuntana on San Diegon keskustan yöelämä muutaman muun jälleen näkemistä juhlistavan parinskunnan kanssa. Aaah, on tämä vaan ihanaa!